Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 3, 1943

              OL I N viisivuotias tavatessani en­simmäisen
kerran Mairen. Ta­paamisemme
oli tunnusomainen omi­tuiselle
ystävyydellemme, joka alkoi
' tästä kerrasta.
Äitini kävi ihmisten luona siivoa­massa
ja pesemässä lisätäkseen isäni
heikkoja tuloja. Mutta hänen oli
usein vaikea jättää minut yksin ko­tiin,
sillä minä olin vielä melko pieni
niihin aikoihin. Joskus äiti rohkai­si
mielensä ja pyysi herrasväeltä lu­paa
ottaa minut mukaansa.
(Niin hän oli tehn)rt sinä päivänä.
Oli kevät, ja äitr ajatteli, ettei rou­va
Malmilla kai olisi mitään sitä vas­taan,
että hänen pikku tyttönsä sai­si
leikkiä konsuli Malmin suuressa
puutarhassa. Hän itse saattaisi
seurata leikkiäni suuren huvilan ta­kana
olevah pesutuvan ikkunasta.
Minä pysyttelin kiltisti pesutuvan
edessä, niinkuin äiti oli käskenyt.
Muistan vieläkin, että aurinko pais­toi
ja linnut livertelivät. Minulla oli
hämärä käsitys, että siellä oli pal­jon
kauniimpaa ja ihanampaa kuin
kotitaloni takapihalla.
Yhtäkkiä näin pienen^ suunnilleen
ikäiseni tytön. Hän pysähtyi jon­kin
matkan päähän minusta katsel­len
minua. Minä tuijotin hämmen­tyneenä
tätä pikkuolentoa, jolla oli
yllään heleänvärinenj ohut mekko se­kä
suuri, samanvärinen ruusuke
tummassa tukassaan.
— Kuka sinä olet? hän kysyi hie­man
alentuvasti katsellen minun ruu­dullista
pumpulipukuani.
— Nimeni on Aino^ kuiskasin u-rukouksensa.
Galeazzon käydessä si­sään
he astuivat esiin.ikäänkuin rai-vataksensa
hänelle tietä kansanjou­kon
läpi ja pistivät häntä yhfaikaa
kaikki kolme tikarillaan. Hän kaatui
Jumalaa avukseen huutaen kuoliaana
kivitykselle. Hänen väkensä tappoi
siihen paikkaan kaksi murhaajista.
Kolmas pääsi pakoon ja piileskeli
jonkun aikaa, mutta hänet otettiin
kiinni ja pantiin piinapenkkiin. Kun
pappi kehoitti häntä katumaan, hän
vastasi: "Sen teon jalous, jonka takia
nyt käyn kuolemaan, antaa omalle­tunnolleni
rauhaa ja saa minut luot­tamaan
korkeimman tuomarin an­teeksiantoon.
Kaukana siitä, että ka­tuisin,
minä päinvastoin, jos kymme­nen
kertaa saisin palata elämään
kymmenen kertaa kuollakseni sa­moista
tuskista, arvelematta uhraisin
kaiken vereni ja kasken voimani niin
ylevän tarkoituksen puolesta." "Sei­soessaan
alastomana pyövelin edes^
sä", kertoo Machiavelli, "hän, joka
oli oppinut, lausui nämä sanat lati­nankielellä:
mars acerba, jama per-petua,
stabit vetus memoria facti —
ennenaikainen on kuolemani, mutta
maineeni on ikuinen, ja tekoni muis­to
on kauan säilyvä" Hän oli kah-dcnkolmatta
vuoden ikäinen. Tämän­tapaiset
teot tuottivat tyranninmur-hallc
ilmeisen oikeutuksen, vieläpä
sitä mvcttiin pitämään kunniakkaa­na,
ja lause: joka antaa oman elä­mänsä,
voi ottaa tyrannilta hengen,
tuli sananparreksi. Tosin ei kuiten­kaan
sellainen teko usein lähtenyt
niin ihanteellisista syistä. '*Hyvin
karvat ovat nc'\ sanoo historiankir­joittaja
Guicciardini, "joita on siihen
kchoittanut vain rakkaus isänmaan
vapauteen; mutta nämä ansaitsevat
suurinta kiitosta".
Jatkuu.
josti ja peräydyin pesutupaa koh­den
etsiäkseni suojaa äidistä.
Samassa eräs hieno nainen tuli ra^
kennuksen takaa huutaen:
-— Maire, missä olet?
Pikku tyttö kääntyi ja juoksi hä­nen
luokseen. Sieltä hän osoitti in­nokkaasti
minua. Kyyneleet tulivat
silmiini, ja miriä-menin yhä nopeam­min
pesutupaa kohden. Mutta hie­no
nainen astui luokseni tyttöä ta'
luttaen..
— Tule tänne, Aino! hän huusi.
— Tule teryehtimään Mairea!
Minä pysähdyin jäykistyneenä.
Mutta nainen astui luokseni ojen­taen
kätensä. Minäkin ojensin hä­nelle
käteni niiaten, niinkuin äiti oli
opettanut.
— Päivää, Aino, nainen sanoi ys­tävällisesti.
— Tervehdi nyt Mairea.
Sitten Maire saa viedä Ainon kans­saan
puutarhaan leikkimään.
Maire ojensi minulle kätensä.
— Tule! h ä n ^ ^ o i käskevästi, ja
minä tottelin heti.
Maire vei minut puutsu-haan ja sit­ten
nukkejaan katsomaan. Minä
en osannut muuta kuin hämmästellä''-
ja ihailla. Sitten hänen äitinsä tar­josi
meille kaakaota kuohukerman
kera ja niin paljon ihania leivoksia
ja kaakkuja, etten koskaan aikai­semmin
ollut nähnytkään. Minä
söin hyvällä halulla. Mutta Mairea
ne eivät kiinnostaneet niin.
— Katsopa pikku Ainoa! Mairen
äiti sanoi vähän väliä. — Hän syö
kunnollisesti.
Ihmekö tuo, kun on näin paljon
h3n/ää, olisin varmasti sanonut, jos
olisin osannut ilmaista ajatukseni.
Päivä kului nopeasti, ja kun ilta
tuli Maire oli hyvin pahoillaan, kun
minun oli lähdettävä.
— No, Maire kulta, hänen äitinsä
lohdutti häntä. — Rouva Anttinen
ottaa kyllä Ainon mukaansa ensi
kerran tullessaan.
Ja rouva Anttinen niiasi ja kiitti
rouva Malmin suurta hyväntahtoi­suutta
ja loisti ylpeydestä pikku-tyt­tönsä
menestyksestä.
Seuraavan vuoden aikana sain ai­na
mennä äitini mukana Malmille.
Äiti olikin siellä melko usein autta­massa
kaikin tavoin. Maire oli kiin­tynyt
ihmeellisellä *tavalla mjnuun,
kenties siksi, etten minä uskaltanut
vastustaa häntä, ja siksi, että niin
vilpittömästi ihailin häiien vaattei­taan
ja leikkikalujaan. Maire oli
nimittäin kovin omah5rväinen nuori
nainen, ja hän kertoi usein, miten i l -
«ceitä toiset lapset, joiden kanssa hän
leikki, öliv^at.
Rouva Malmi hellitteli ainoata
lastaan. Hän arvosi suuresti äitiä­ni
ja kenties hän oli myöskin huo­mannut,
että minä olin hyvinkasva­tettu
ja kiltti tyttö. Niin minä to­della
olinkin. Äitini oli ankara mi­nua
kohtaan eikä hyväksynyt ollen­kaan
itsepäisjyttä. Minä olin aina
tottunut tottelemaan häntä. Mitä
Maire Malmiin tuli, äiti korosti aina
minulle, että oli suuri kunnia, että
sain leikkiä hänen kanssaan ja että
veK-ollisuuteni oli huvittaa häntä ja
olla hänelle mieliksi.
Vaikka Maire oli ylimielinen, oli
hän kuitenkin kiltti minua kohtaan
tavallaan, ja minä pidin hänestä lap­sellisen
ihannoi\'asti. Hän oli hieno
ja suloinen mielestäni, ja oli ihmeel­listä
olla hänen luonaan koko päi­vän
ja bikkiä hänen kanssaan. M i -
sinhän, että -.ilman konsuli jMalmia
minulla ei olisi ollut milloinkaan va­raa
päästä t3rttökouluun. Ja nnn
nuori kuin olinkin, käsitin, miten hu--
oe kyyneleet silmiinsä liikutukseju
Mutta kesti kauan, ennenkuin m,Iv;
todella käsitin, että sain alkaa kiiV
. d ä tyttökoulua. Olin äärettömin
onnellinen ja lupasin itselleni tek--
^ ä en olisi ollut tavallinen ihminenj väni kaikkeni auttaakseni Mairea
ellen olisi kaikin tavoin yrittänyt Siitä tulikin elämäntehtäväni sei­päästä
hänen ja hänen, äitinsä suo- raavan kahdeksan vuoden aikana
sioon. - . Alaluokilla minä kuulustelin Mairen
Mutta vuodet kuluivat nopeasti, läks3rt; laskin molempien kotilaskut
ja pian olimme Maire ja minä seit- ja kirjoitin molempien kotiaineet
semänvuotiaita ja meidän oli aloitet-^ kun pääsimme ylemmille luokil-e
tava koulunkäjmtimme. Minä me- Vuosi vuodelta minulle kävi yhä vai-nin
alakansakouluun ja Maire erää- keammaksi vetää Mairea mukanaal
seen yksityiseen kouluun ensimmäi- mutta minä pidin sitä velvollisuutji
selle valmistavalle luokalle. Mutta narii ja raadoin hänen tähtensä Ja
siinä ei ollut ainpa ero. Minusta kou- jotenkin onnistuin aina saamaan hl-lunkäjmti
oli hauskaa. Opettajat- net luokilta,
taremme oli hyvin herttainen, j a joli Maire ja minä vedimme aina yhtii
ihmeellistä, että omituiset merkit, köyttä. Toiset tytöt nimittivät mi-joita
nimitettiin kirjaimiksi^ alkoi- - nua usein Mairen kamarineidoksi,
vat sopia yhteen ja saada merkityk- mutta minä en välittänyt siitä. Tie-sensä.
Mairen mielestä sitävastoin kou-lunkä3mti
oli kauheata. Hän riiteli
tovereittensa, kanssa ja lukeminen
ja koulun kuri olivat hänestä äärim- veän tärkeätä oli, että sain oppia jc-mäisen
vastenmielisiä. Joka aamu takin.
Maire pani toimeen kauheita koh- Kotona olivat olosuhteet melkein
tauksia, kun hänen oli mentävä kou- pahentuneet, sillä isäni oli ajoittaia
luun, j a hänen äitinsä oli toivoton. kovin sairas eikä jaksanut työskea-
Vähitellen Maire rauhoittui kui-* neliä niinkuin ennen. Äiti raatoi
tenkin, mutta koulu jäi sittenkin k i - kahden edestä, mutta hänen oli kui-dutukseksi
hänelle. Hän ei tullut tenkin usein vaikeata saada kokoon
koskaan hyväksi ystäväksi kenen- rahaa ruokaan ja vuokraan. Miaä
kään- toverinsa kanssa, siksi minua odotin kiihkeästi päivää, jolloin
pyydettiin jatkuvasti usein Malmille voisin auttaa häntä, mutta äiti-leikkimään
Mairen kanssa. ni ei halunnut kuulla puhuttavaa-
Vuodet kuluivat. Minä pidin kaan, että minä lopettaisin koulua-koulusta
yhä enemmän ja luin kaik- käyntini ja ottaisin asiatytön paikan,
ki kirjat, mitkä sain käsiini, mutta tai jotain muuta sellaista.
Maire rypisti aina nenäänsä, kun — Älä puhu sellaista, hän saoai
minä puhuinkin kirjoista. ankarasti. — Kun olet kerran saa-
— En saata käsittää, miten sinä nutnoin hyvän tilaisuuden, on sinun
pidät lukemisesta, hän sanoi kerran käytettävä hyväksesi se. Sinähin
kiivaasti. — Minä toivon vain, että voit ansaita paljon enemmän sitten
pääsisin eroon kauheasta koulusta! koulusta päästyäsi.
Kun Mairen piti päästä tyttÖkou- Siihen toivoon minäkin takerruin
lun ensimmäiselle luokalle, tunsin ja luin ja ahkeroin niin, että olin ai-ensimmäisen
kerran kateuden pistok- na ensimmäisten joukossa luokallani,
sen. Miten onnellinen hän olikaan Ponnistuksistani huolimatta Maire
saadessaan oppia niin'paljon! Olin p3rsyi viimeisten joukossa, mutta
kuitenkin vielä liian lapsellinen kä- minä olin kiitollinen, kun hän vain
sittääkseni kohtalon ivaa, mikä sai pääsi luokaltaan. Mairehan ei tar­vinnutkaan
oppia niinkuin minä.
Viimeisenä lukukautena koulussa
Maire oli tavallista mahdottomampi.
Hän oli jo täysinkehittynyt nainen
ja tunsi suurempaa mielehkiintaa
Mairen valittamaan ja kiukuttele­maan
juuri siitä, mitä minä olisin
pitänyt suurimpana onnenani.
N i i n eräänä päivänä elokuussa ol­lessani
Mairen luona, joka hiljattain
oli palannut vanhempineen kaupun- p^kkujuhlia irkuis^ujä kohtaan k;
kun eräästä kylpylästä, Maire sanoi lukemiseen. Mutta minä olin x^-
, kaasti päättänyt, että Mairen oli
— Skysylla sinä tulet samaan kou- saatava päästötodistuksensa. Ja ksi-luun
kuin minäkin! _ kenlaisilla kehoituksilla ja houku-
— Minä en voi tulla, vastasin huo-kaisten.
— Meillä ei ole varaa siihen,
lisäsin pikkuvanhasti toistaen lauset­ta,
jonka usein kuulin kotonani.
— Kyllä sinä tulet, Maire intti.
— Mennään vaikka kysymään äi­diltä.
Käsikädessä me juoksimme rouva
Malmin luo, ja Maire esitti hänelle
kysymyksensä.
— Me toivomme sitä, rouva Mal­mi
vastasi. -
tuksilla minun onnistui saada hänet
lukemaan jonkin verran loppupi^^-
lella. Itse työskentelin niin ahkeras­ti
kuin jaksoin saadakseni mahdoK:-
simman hyvän päästötodistuksen.
Kuitenkin tunsin jonkinlaista lev.^t-tomuutta
ajatellessani koulun päät­tymistä.
Mihin ryhtyisin nyt? Kun­pa
vain olisin^ saanut jatkaa lukuja­ni!
Tunsin todellista surua ajatel­lessani,
etten enää saisi lukea rs^'
Mutta ensin meidän kaita kirjojani enkä pääsisi tunkeu-on
puhuttava asiasta Ainon äidille. ^ ^ ^ ^ syvemmälle tiedonmaail-
Mma t,hn niin hämmästynyt, et- ^ ^ n , josta juuri olin saanut pienen
ten saanut sanaa suustani. Mitä he aavistuksen. Mutta miten olisin voi-nut
jatkaa? Valkoinen lakki kan-
Aitmi tuh hetken kuluttua pesutu- ^^^^i mielesssäni saavuttamattoma­sta,
ja rouva Malmi esitti asian päämääränä. Vaikka mietin mi­ten,
en voinut keksiä mahdollisuutta
vasta
hänelle: '
— Maire on niin kiintynyt pikku
Ainoon, että minä ajattelin hänen
viiht3rv.'än paremmin koulussa, jos
Ainokin kävisi siellä. Siksi mieheni _
ja minä olemme aikoneet kysyä teil- Hän 7irt"tui 7nnois^an käsivarteeni,
ta, emmeko saisi maksaa .\inon kou- _ ja äiti lähettävät sinulle
lunkäyntiä. Meidän mielestämme terveisiä ja pyytävät sinua tulemaan
ohsi hauskaa tehdä jotakin hänen meille päiväUlisiUe, hän kuiskasi mi-hyyakseen.
_ ^-^^ puheen J3
-\itmi puhkesi kiitoksiin ja «ai (Jfttkoa 8:11* stvull»)
päästä jatkamaan koulunkä\Titia.
Tunsin itkun kurkussani menn.^-
säni juhlasaliin tutkintopäivänä.
Mairen kasvot loisti^-at sitävaftom.