Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 20, 1952

              Jatkoa
saavuttua meniname Jus-
Bvtotolaan ^maan; to^
l ^ ^ p u o l e e n o ^ ^
^^pnä sanoin ravintplaneidiUe.
--I^iäM- ^'Häm and eggs", ja »»ta
S^^?^ niitään arv^einisfc^
L vff rioin se käy kim osaa maan
Jussme ja h ä ^ ^ i ^
ÄfeTöbrei nyt ole enää toste
• J \ g k ä ä n . ' ^ S e ^ d ^
^Jt^m lämmin ätariamme
^ ja olen vieläkin siitä ku-
-•^iMburi^e. Pahinta väaöi^t?
ä^^Öötläacfä sinne, vaan piti möE^
Zl- 1^^, jonka ikkunasta «aim-i
g ^ ä ^ i a , joita d<mut'kai^
^ ^ P t t t f : palaneita kuinpujja 3a
pieniä järviä ja rämeikpita.^
^ ^ i ' eteen Port Arthur, jossa ^
^ ^ i s fet, meitä kolme jatkoi;
|aa^%^npäin. Kenorassa yöllä
3ffl and eggs" niin niitä tidijieti. Sii-
'^^^pantiin tupakaksi. Tarjoili-iti
tuli jä puhui jotakin, johon vas-
"Hani and egs". Hän menipois
perästä toi uudet saman-
^ i ^ ^ e t ruokaai " A l i t a Ä mei^
4t;% ^tilasit toiset aniw)ks0|?'* ky^
juÄi. "En minä niitö tibu^
J i ^ vain sanoin tjrtölle initä nie
äniesjÄet. Mutta taitaa pUa pä­istä
eita syömme vielä nämä annokset
sftt¥iähdemme heti, ettei tuo tyttö
tttö vielä uusia annoksia," Panin
oydäller kahden dollarin rahan, vaan
M neiti pudisti päätään, niin panin li-'
11 kalkki hopea- ja .kuparirahani.
^tÖ teki niistä niin sievän puhdistuk-
Mtä vain Joku sentti Jäi korjatta-eni:
Matkalla Jussi tuumi, että ei-ohänofe
paras ottaa nuo häm änd eg-
'thar^femmassa tahdissa, jos mielitään
aastä Vacouveriin, jä mitähän jos ko-taisimiiut^
a"^ konstia — pantaisiin
pliai-i miehestä ja ostettaisiin jotakin
okaa. Ja niin me teimme Win-aseman
ravintolassa. Jussi an­toi
dollarin rahan, osoitti hedelmätäyt-teisiä'muhkkejäL
ja sai niitä pussillisen.
Mti saii rahallaan neljä pulloa maitoa.
ini^katselin'tavallista leipää, mutta
lun eii riiitä nähnyt missään, niin mi­nun
bli''t jydyttä sokeriieivoksiin.
' Ä l ä h t i lukkeelle. Katselin mai-ionia,
Jotka olivat muuttuneet ^ tasai-
^ ja viljaviksi, joista oltiin juari pui­massa
hyvää vehnäsatoa." , Jussi tuu-röii^;
Truohan näyttää jo kotoiselta^ eikö
Ä maitoryypyt ja munkki mieheen."
-^j^lahän puraisi yh^eh munkin
poikki jä Veti heti sen suustaan ulos,
naaman jäädessä happamaksi kuin-les-
^idin Jilla ei ole leipäkorttia. "Mitä
nämä oikein ovat?" — Tarkasteltuani
leivosta huomasm, ettei se ollut mikään
hedelmäsisustainen munkki, vaan ras-yassa
paistettua kuorta, jonka sisällä oli
jokaista lihanjätteiden sekoitusta, tai
ehia arvoja. Siihen käsitykseen tuli
Anftikin, kun vilkaistuaan munkkiiri
tuumu ^«Tämähän näyttää sUtä kum
se «j^9&lettu Pitkärannan parantolan
J ö J ^ ^ l j a samalla hän aikoi vis-r^^
P^P Pössin ulos ikkunasta. Minä
^ t ^ n ^ ^ i r hätään ja sanoin: «Ei
pojat* haaskata ruokaa, Vancouveriin
pitkä t^äka."
Ja niin karakin, ett^ seuraavana aa-iärsimmc
munkkien huoria,
sisukset "varovaisuudeti.-vuok-
^ ^^t^n»:&kunasta ulos. Viimeistä
*"orta^^essään Jussi tuumi: "Niiden
?^^°^^53i#aista, jotka näitä syövät,
^ ^ J ^ ^ i ^ v i i s a i t a ilunisiä, kun saa-niin-
paljo l i s^
Juiiamhie kulki romanttisia seutuja,
vuorten rinteitä, vieressä päätä-nipmaa^
ia rotkoja ja viimein kiidimme
^ ^ ^ ' ^ kauniissa joen laaksossa. Ai-
^odottamatta sitten kuuluikin ju-
"^'Jan huuto: Vancouver.
Tein nop^ katsauksen viimeisen
?^:^^iheista ja se oli onistunut cri-
^«sen hyvii: oM kuljettu 3^ kolme­tuhatta
mailla ja se oli maksanut meille
eväissä vam kuusi häm änd eggsiä, nel­jä
Tnaiti^tdSoa joitakin epämääräisiä
ieivoksia ja: käyttämistä jääneitä aiv(K
, Vancouverin rautatieasema oli hyvin
ta^^inen, jossa ihmiset menivät nope­asti
kukmo^^ teilleen.. 'Me kolmeen
. niic^n Jäätiin siihen katselemaan. Tuli
siii» luoksenttne pari Suöm<^ta tullulta
fH>ito ja kysyivät, mihm olenuöe me-nossa|
ganoimme». että? nyt ensinnä-
Idn jkatselemme sitä nieidän vastaanot­tajaa,
xpnka piti ;oHa paikalla. He vä-häUi
yirnestelien tuun^at, että se herra
tai rouva ei ole vielä tainnut lähteä
Suonpies^ mtakallekaan, "ja jos teillä ei
ole muuta kiirettä, niin tulkaa tuonne
meidänf murjuun, se näet pn iso emig-ranttitalp,
jossa on paljon tilaa". Mi­täpäs
tässä oli muutakaan^ tehtävää,
lahdettiiii sinne. Ensin Main- ja sitten
Hasting-katua. Se olikm niin pitkä Irä-vdy,^
«ttätavaroittemme paino alkoi jo
tuntua kiusalliselta.
Siirtblaistalo olikin isöhlaiinen. Tulk­ki
esittdi meidät uudet tulokkaat ja
nyt meillä öli seuraa, yhteensä viidettä
isatjaa henkeä. 'Uusi kotimaamme alkoi
jo tuntua kodikkaalle vaikka ei ollut­kaan
työtä eikä pajaa, jotta olisi edes
nähnyt miten sepän töitä tehdään tääl­lä.
Tavallisiin elämäntapoihin kuului
ensin aamulla peseminen, sitten puuroa
suihin ja sitten hakemaan sitä "paja-työtä".-
Vaan tulos oli aina nolla. Niin
päivä meni ja toinen tuli. Kenkäni al­koivat
loppua ja lumi tuli maahan.
Olin jo myjmjrt hyvän kellonikin. En
todella ollut siitä itse mitään maksanut,
olin sen ottaut venäläiseltä sotavangil-
'ta ja nyt sain siitä viisi dollaria ja sUlä
sain ostella ainakin tupakkaa.
Eräänä aamuna ehdotin Jussille, et-tä
eikö mennä käyn^n siellä meidän
niaanune edustajan luona. Hän sanoi,
että hän siellä jo kävi Ja siellä kysyttiin
että "mitäs sinne Suomeen kuuluu ja
onkos pojalla rahaa?" Kun ei ollut,
niin hänelle sanottiin, että "se on kyllä
ikävä asia, kun on tuota luntakin ja li­sää
tulee", ja siihen se keskustelu lop­pui.
Tullessaan ulos hän sanoi ajatel­leensa,
että jos en tuolta muuta hyöty­nyt,
niin sain ainakin kotimaan sympa­tian
osakseni.
'Nyt ehdotin pojille, että eiköhän taas
mennä käymään työnvälitystoimistos­sa,
Ja niin lähdettiin. Tämä oli Jo nel-jäskymmenestöinen
reisumme. Jussi sii­nä
mennessä huokasi: "Voi hittosoi-koon.
Jos täältä vielä pääsisi jotenkin
Suomeen!" Sen sattui kuulemaan eräs
lähellemme sattunut ukko ja hän tuu­mi:
"Mihin pojilla niin kiire on. Olkaa
vain täällä, kyllä te sulaudutte tähän
siirtolaismereen niinkuin nuo toisetkin
tuhannet ovat tehneet ennen teitä. He
kulkevat näitä katuja ensin jonkun ai­kaa
ja sitten pääsevät työhön, tavalli­sesti
metsään, jossa ovat ehkä parisen
kuukautta, kunnes alkaa tuntua, että
siellä on liian kurnnaa Ja kuivaa, on
lähdettävä kaupunkiin.^ Pianhan ne
vähät rahat on siellä huikattu ja taasen
on mentävä poikkinaisena metsään, kii-peilemään
jj^rkkiä vuoren rinteitä, Jos­sa
koneet ruhjoo puita ja miehiä. Vii­me
vuodenkin sato British Columbiassa
oli satoja kuolleita ja tuhansia sairaala-tapauksia
tämän teollisuuden alalla. Tä­mä
sama vauhti pyörii aina eteenpäin
niinkuin karuselli. Voimme riippua sii­nä
kiinni noin neljänkymmenen vuoden
ikään, jos nimittäin emme tule rammak­si
tai kuole. Silloin joudumme kilcmiet-ritehtaaile,
kunnes tulee vastaan ikui­nen
koti, yjainen kenttä^ jossa fltatäh-det
lausuvat viime tervehdyksen — "
Jussi pukkasi 'minua kylkeen: "Men­nään
pois, en pidä tuon miehen puhees­ta,
se voi olla vaikka kpmmuni|>i."
Mentiin kortteeriin ja siellä dli juuri
ihnoitus, että tarvitaan parisen läiestä
metsätyöhön. Ja nukä ihmedlisimä,
minä Mikko 'Korpi säin työn. Saxnana
iltana kamppeet laivaahjä' niin oltiin
matkalla rahalaitumia kohti. '
Kävälessäni "CataSm^' kannella kat­selin
maisemia, joita ei kaune<us pilan­nut,
mutu kylläkin jylhyys kaunisti.
Runneltua metsää, jyrkkiä vuoren rin-teitäi
niemiä, joita eroitU toisistaan
kuohuva meri. Ja tälle kaikelle antoi
täydennyksen räntäsade.- Niin matka
jatkui ja päättyi tyypilliselle metsä-kämpälle,
jossa asunnot olivat parem­mat
kuin olin koskaan Suomessa näh­nyt.
Siistit kylpyhuoneetkin, ja ruoka
hyvä. Oli jo Ota ja täytyi mennä os­tamaan
joitakin kamppeita, joita kuu­lui
tarvittavan: piikkiken^t, sadevaat­teet,
suojushattu ja ruoka-astia. -
Seuraavana aamuna oltiin jo matkal­la
työpaikalle. Miesvaunut kulkivat
mutkitellen vuoren solia noin tunnin a-jan.
Sitten alettiin kiivetä rinnettä
ylöspäin. Matkamme kulki yli entisen
hakkion, jossa oli havuja, oksia ja ront-toja
ristiin rasttiin jalan vahvuisen lu­men
peittämänä. Siinä sitä mentiin,
kiivettiin ja laukeiltiin. Minäkin pu­tosin
läpi risuläjän, jolloin kuulin Jus­sin
sanovan: "Tuosta se Mikko meni!"
'Pääsin kuitenkin sieltä^pois ja pian ol­tiin
työpaikalla. Kone toi eteemme ve-tokaapelit
ja pomo alkoi jotakin puhua
pälpättää omalla kielellään, jota me
emme ymmärtäneet. Viimein hän näyt­ti,
että paima se kaapeli tukin ympärille,
ja sitte juosta hilpasi pois. Me toiset
seurasimme^häntä kuin sorsat emoaan,
jonka Jälkeen tukit menivät eteenpäin
ryskyen. Sama tähti uusiintui iltaan
asti. Jolloin meissä ei ollut yhtään kui­vaa
paikkaa. Noin tunnin ajon jäl­keen
oltiin taas kämpällä, jossa vähän
ihmeteltiin tämän uuden kotimaan hom­mia.
Niin meni päivät tomen toisensa jäl­keen
Ja illat korttipelissä. Mitään uut­ta
ei tapahtunut, paitsi lumi aina li­sääntyi
ja haittasi yhä pahemmin kul­kua
risukossa. Eräänäkin päivänä pu­tosin
taas risukon läpi ja olin jäädä sin-nq.
Kun pääsin pois, niin pomo taas päl­pätti
jotakin ja sanoi "katteen juu".
Mina vimistelin, että kyllä tuokin äijä
on yksinkertainen kun luulee minua
kapteeniksi, vaikka korkein asteikkoni
on ollut suojeluskuntayksikön pikku ki­ho.
Samana iltana saimme ilmoituk­sen,
että on liian paljon lunta, on men­tävä
kaupunkiin. Siellä tein yhteenlas­kun
matkani tuloksista Ja se oli 42 dol­laria
rahaa ja puoleksi kuluneet piikki-kengät.
Joulumme oli tyypillinen siirtolaisen
joulu. Asuntomme oli toisen luokan
matkailijakoti, siihen kuuluvine likai-sine
vuodevaatteineen ja tupakansavun
mustuttamine seinineen. Seuramme oli
puoliksi päihtyneitä metsämiehiä, ja
seuraamme pyrkivät uudet tulokkaat
olivat joko taskuvarkaita tai katunai-sia.
Jotka olivat pyydystämässä meidän
viihieisiä rahojamme. Tähän harmo­niaan
loi todellisen somnun Pelastusar­meijan
soitto: "Rauha maassa ja ihmi­sille
hyvä tahto."
Kolmisen viikon juhlimisen jälkeen
saimme ilmoituksen, että on vahnistut-tava
taas korpivaellukseen. Karuselli
alkoi taas pyöriä. Edessämme oli sa­mat
jyrkät mäet. Uusi työmme oli toi­sella
koneella, jossa oli.hyvin haitalli­nen,
paikka tukkien telausta varten, sii­nä
kun oli tien mutka. Pomo taas piihut
jotakin ja sanoi "hang dutch man that
tree". Minä karkasin sakistajpuim taak­se,
otin sanakirjani ja Jbaiin mitä tuo
-tne^tsee. Tulin^ - hyvin alakuloisena
takaosin ja kysyin erääha suomalaiselta,
että kuka se hollantilainen oh jolDftmei
däii-piti» hirttää, «äii veti suutaan
nauruun ja sanoi, että el siihen ketiliän
hirte^ se on vain eräs työtenni miten
tulee asettaa vetokäapelit.
Mieleni tuntui kevämmälta. ja työni
alkoi sujua paremmin. Aika kului ja
tuli jo rahaakin, sain jo toisen maksun,
josta lähetin ensimmäisen erän kotiini
maksaen osan kyytikulutstani. Pitäähän
sitä vähän juhliakin, tuumimme ja me-ninune
eräänä iltana naapurikylän ka­pakkaan.
Otin lasin toisensa jälkeen
ja tuumiti, että otanpa yhden laatikon
mukaanikin. Niin tein, mutta kun mat­kalla
muistin Jussin kotona, niin paniii
laatikon tienviereen piiloon jamenin ta­kaisin
hakemaan toista laatikkoa^ ICun
olin tulossa sen luo, niin näin, että eräs
intiaani oli juuri vien^Usä minun olutta­ni.
Panin laatikon tienviereen ja lähdin
intiaanin jälkeen. Siinä juostiin Koleh­maisen
rekordit rikki. Tuloksena oli
kutenkin se, että olin eksyä metsään ja
kun tulin takaisin, oli jo toinenkin olue­ni
hiennyttä. Katsoin tämän työn hy­vin
huonoksi hommaksi ja päätin että
en osta olutta laatikossa, vaan juon sen
heti. Menin takaisin anniskeluun ja o-tettuani
joitakin lasillbia sisääni tun­sin
että olen saanut osani, on paras et­tä
menen paatilla kotiin. Laskiessani
viertoportaita alas laiturille jalkani luis­kahti
ja minä löysin itseni vellamon sy­listä.
Pääsin sieltäkin pois, vaikka sain-kin
vahvasti maistaa Tyynen meren
suolaista ja kylmää vettä. Kun ker­roin
tästä eräälle vanhemmalle miehelle,
niin hän tuumi, että "vähälläpä pääsit
niin hyvään tulokseen, toisinaan niillä
olutreisuilla menee henkikin".. MirtS
sitä pidin vähän hirtehisen huumorina,
mutta kun asiaa seurailin eteenpäin,
niin huomasin, että oli se mies sittenkin
oikeassa, sinne oli Jo ennen minua mon­ta
kuollut.
Keväinen aurinko oli jo sulattanut
lumet pois Ja elämä meni eteenpäin ta­vallisessa
tahdissa. ' Mutta taasen tuli
synkkiä'pilviä taivaalle. Työselkkauk­sia
oli tulossa. Työnteettäjät tarjosivat
vanhaa sopimusta, ainoastaan halusivat
laskea sahatyöläisten palkat 12 prosen­tilla
ja periä meiltä kalliimman hmnan
ruuasta. Uniomme ei hyväksynyt sitä
ja ehdotti lakkoa. Minä, vanhaan maa­han
meno mielessä, olin siihen vähän
tyytymätön Ja ajattelin että noin pie­nistä
asioista ei kannattaisi ryppyillä,
mutta kun olin maan kieltä taitamaton,
niin pidin suuni kiinni. Siis jouduttiin
lakkoon ja oltiin taas kaupungissa.
Karuselli oli jo pyörähtänyt tgjsen
kerran kun minä pääsin pois sen tahdis­ta.
Ostin matkalipun Suomeen, enkä
tunne itseäni ennen iloiseksi kun Suo­men
ranta näkyy. Ellis-saaren luona
vilkaisen taakseni tätä "Suufta, rumaa
ja kaunista maata", jossa on Jonkun
verran sarvikuonon maan ilmiöitä, vaik­ka
sillä opkin demokraattiset piirteet.
Varkaat Oslossa ovat
kaikkiruokaisia^
Erittäin rohkea varkaus on suoritettu
Oslossa, missä jotkut ovelat vorot ovat
varastaneet joukon kuparilevyjä toisen
raatihuoneen tornin huipusta.
Levyt, Joiden yhteinen arvj^on 16,-
000 kruunua, ovat niin suuria, että ne
on täytynyt kuljettaa alas hissillä. Le­vyjä
käytettiin raatihuoneen kellojen
korjaamiseen, mikä päättyi äskettäin.
Kauden huoneen talo
pystyyn 7 tunnissa
10 työläistä pystytti äskettäin Lon­toossa
asennusvalmiin kuuden huoneen
tälbn 7 tunnissa 10 minuutissa, mikä on
50 minuuttia odotettua lyhempi aika.
Työministeri David Eccles tarkasti ta­lon,
joka puretaan ja lähetetääh 27
muun talon oheBa Canadaan.
Sivu 7