Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 21, 1948

              il
I I l i' 1,71
hi
f i
S v
-•Jk*
/3,
M
s ^
h •
S l\ h
1
t , ' • '>f
" - i l
MAAILMA ON KOVIN flEI^I
Elisa Launis seisoo Fazerin ravinto­lasalin
ov«lla, siristäen katsettaan tun­gokseen
asti ofevien pöytien ääreen. On
päiväkonsertin aika ja väkeä enemmän
kuin mahtuu, sillä on lauantai. Salin,
täyttää valtava puheensorina, joka ylit­tää
orkesterin.
Kiusallista. Hillevi Someria ei näy
missään ja heidän oli määrä puoli kah­delta
täsmälleen kohdata toisensa tääl­lä.
Nyt kello oli jo kahtakymmentä
vailla kaksi. ' •
Elisa Launis aivan kiiltää uutuuttaan
ja nauttii, kun lukemattomat katseet hi­velevät
hänen uutta pukuaan. Pääs-värjätyillä
hiuksillaan rohkean k o r ^
tomihattu, joka kummallisuudestaan
huolimatta sopi mainiosti hänen vir­heettömään,
mannekiinimaiseen ole­mukseensa.
— Ah! huudahti Elisa yhfäkkiä ja
lähti puikkelehtimaan pöytien lomitse
erästä etäistä pöytää kohden, jossa äk­kiä
oli nähnyt Hillevi Somerm sittenkin
istuvan.
— Hei, Hillevi! En huomannut si­nua.
Miten voit? Salli minun heti en­si
sanoikseni onnitella. Miltä tuntuu ol­la
morsian?
— Hauskalta, vastaa Hillevi Someri,
tarkastellen Elisa Launista, luokkato-tyään
takaisin kurjalta Lqoin-matkal- veriaan, jota ei ole nähnjrt pitkään ai­taan,
oli hän heittäytyjiyt koko sielul- kaan, mutta johon hänet monet koulu-laan
pääkaupungin kohisevan elämän vuosien hauskat muistot liittävät,
pyörteisiin ja ottanut siitä irti kaiken — Kuule, sinähän olet aivan uudesti
ilon ja nautinnon. Syysmuotien, \nerai- syntynyt. Hiuksesi? ihmetteli Hillevi,
lujen ja ilojen parissa olivat ensimmäi- — Se on jo vanha juttu. Värjäytin
set viikot vierähtäneet höyhenen kevei- ne vaihteeksi keväällä. Kyllästyy kat-nä
pois. somaan aina samanvärisiä hiuksia. Si-
Hänen yllään oli vihreä, pehmeillä täpaitsi voin nyt käyttää sellaisiakin
turkiksilla koristeltu kävelypuku ja
vää ja korkealle siniseen tyhjyyteen
tähyilevää."
On muistettava, että juuri Tolstoi on
leimannut käsitteen "taivaallinen sy­vyys"
vastakohtana alhaalla olevalle.
värejä, jotka aikaisemmin eivät minulle
sopineet. Huolta vain on ylenmäärin
vaaleiden hiusten hoidossa.
— Sen uskon. Minusta tuskin olisi
sellaiseen. On^ niin paljon muuta puu­haa,
ettei jouda ajattelemaan hiuksiaan
muulloin kuin vuoteesta noustessa,'jol-
Hänen henkensä käsitti molemmat sy- join ne ovat kammattavat, sanoo Hillevi
vyydet inhimillisessä tietoisuudessa, hilpeästi.
Kaikki inhimillinen löysi hänessä ko-linsa,
paha ja hyvä, usko ja epäusko,
vihollinen ja ystävä. Hän saattoi herät­tää
vastustusta ja vihaa — mutta ra­kastaminen
ja vihaaminen eivät mer-
Icinneet hänelle mitään, ne olivat sanoil­la
leikkimistä. Hän oli. Sellaisen voima­keskuksen
edessä voi sielu — reagoipa
millä tavalla tahansa — ainoastaan laa-
Elisa sytyttää savukkeen.
— Kas, mikä sievä savukekotelo si­nulla
on! virkahtaa Hillevi.
— Lapin muisto^
— Oletko sinä ollut Lapissa?
— Kyllä, eiikä suinkaan niissä loisto­hotelleissa,
joita niin mainostetaan, vaan
ihan erämaassa- Tiedäthän, Jarkko
Vartia . . . Hänestä on tullut oikea La-
Kölmansisäa olet vajniasti itse
morsian. Etkö sinäkin pian mene nai­misiin?.-;
•3,v'--
•— Ehkä menen piankin. Emme ole
sitä Jarkon kanssa vielä niin tarkoin
päättäneet. Mutta ehkä piankin. Se
riippuu siitä, jos oikiein tahdon. Toisten
Jiäät vaikuttavat aina innostavasti.
— Turhaa te viivyttelettekm. Johan
te tunnette toisenne kuin viisi sormean­ne,
puhuu Hillevi innostuneena,
— E i se siitä riipukaan. Olemmehan
me jo olleet tuttuja pienestä pitäen ja
toisiinsa tottuminen on jo toinen luon­to,
mutta Jarkko on niin hupsu. Se La­pin
romaani tuli hänelle sellaiseksi kär­päseksi,
ettei muu ole nykyään mitään
sen rinnalla. Tekisi mieletti heittää tu­leen
koko roska.
— Äliä nyt semmoista! Sinulla ön
' kovin mielenkiintoista, kun sulhasesi on
kirjailija.
— Mitä vielä.- Hänhän vasta kokei­lee
tällä romaanillaan. En usko häneen.
•'Olisin mieluimmin suonut, että hänestä
olisi tullut tuomari ja saanut hienon vi­ran,
mutta niin hullu hän oli, että jätti
lukunsa ja lähti Lappiin juuri, kun oli
valmistumaisillaan.
— Minä soisin, että minun Ollissani
olisi jotakin sellaista, virkahtaa Hillevi.
— Sanoisit toisin, jos sinulla olisi mi­nun
kokemukseni kirjailija-sulhasesta.
Nuorempana Jarkko oli aivan toisenlai­nen
. . . Huvittelimme niinkuin normaa­lit
ihmiset ja meillä oli hauskaa. Mutta
nyt . . . oi, siitä ei k i n a t a puhua, huo­ahtaa
Elisa.
— Totta kai Jarkko kuitenkin tulee
pariksesi minun häihini? kysyy Hillevi.
— Kyllä . . . Minä raastan hänet
vaikka väkisin, innostuu Elisa.
jentua, syventyä ja aavistaa omia mit- hullu, niinkuin sanotaan. Hän ai­koi
suorastaan häipyä minulta Lappiin,
jot^n minun ei auttanut muu kuin läh­teä"
katsomaan. Huh, se oli elämäni
hirvittävin kokemus . . . Ajattele, jou­duin
nukkumaan aivan ilmettyjen lap­palaisten
kanssa.
— Enoni oli myöskin Lapissa, hän
on oikeastaan siellä joka kesä ja on niin
ihastunut lohestamiseen Lapin könkäil-tojaan.
"Aina hän herätti minussa val­tavia,
mielikuvituksellisia tunteita ja
virikkeitä", Gorki sanoo.
•Gorkin kirjan omalaatuisuus on siinä,
että hän niin avoimesti esittää henkäö-kohtaisia
vaikutelmiaan, vastenmieli­syyttään,
kärsimyksiään ja rajatonta
kunnioitustaan ja että hän niin lähei­sesti
kuvailee pikkupiirteitä Tolstoista
hänen ääntään, käsiään, talonpoi- ig^ kertoo Hillevi.
kaista karkeapuheisuuttaan, hänen ris­tiriitaisia
juttelujaan — joita ilman hen­kilö
jäisi itsekunkin mielikuvituksessa
enemmän tai väheifimän elottomaksi.
Saa välittömän vaikutelman siitä, kuin-
— Niin, mitäs miehet pitkävartisissa
saappaissaan. Kyllä otti koville, en­nenkuin
sain Jarkon lähtemään sieltä,
mutta, luojan kiitos, nyt hän on eteläs­sä,
huoahtaa Elisa, piihallellen hienoja
ka poikkeuksellinen oli tämän persoo- sauhuja ilmaan.
nallisuuden valta — "miten paljon elä­mää
sisältyi tähän mieheen, kuinka
epäinhimillisen viisas, kuinka peloittava
hän oli", käyttääkseni Gorkin merkillisiä
sanoja. Tolstoin oppia sinänsä Gorki
pitää Venäjän kansan puutteiden sum-
Milloin ovat sinun hääsi? kysyy
hän sitten.
— Häiden pitäisi olla jo kolmen vii­kon
kuluttua. Meidät kuulutetaan en­si
sunnuntaina ensimäisen kerran. On
kulunut tasan kaksikymmentäviisi vuot-mana:
hämärä julistus, ettei pahaa saa ta, kun äitini kuulutettiin, kertoo Hille-vastustaa,
on ikivanhaa x^enäläistä pas- vi.
siivisuutta s^oittuneena mongolialai- __ Vai niin pian sinä jo menet naimi­seen
fatalismiin, joka vihaa länsimaita sim\ päivnttelee Elisa,
ja niiden x-äsymätiS luovaa työtä, ja — Niin, ja sen vuoksi minulla onkin
se, mitä sanotaan Tolstoin "anaikis- sinulle asiaa. Olisin oikein iloinen, jos
miksi", on pohjaltaan ainoastaan slaa- morsiustyttöinäni olisivat ne luokkato-vilaL^
n valtionvihollisuuden ilmausta, yerfni, joista eniten pidin kouluaikana-
Gorkilla itsclälän ei ole muuta tunnus- ni, vaikka heistä nyt vuosien kuluessa
sanaa kuin elämässä ilmene\^ pahan onkin alkanut etääntyä. Muistatko,
taipumaton ja toimckas vastustaminen, kun päätimme seitsemännellä luokalla^
ja sen takia hänestä tuntuu koko Tois- että kutsuisimme; toisemme morsiusty-toin
oppi atavismHta, muinaisuuden töiksi? Minä en ole unohtanut sitä, ja
jätteeltä. Mutta sama mies näkee sy- koska olen ensimmäinen meistä, joka
valle Tolstoin silmiin ja käsittää, että purjehdin avioliiton satamaan, pidin
ne "imivät itseensä kaiken sisällyksen", kiinni tästä päätöksestämme. Olen aja-
Sama mies itkee hylät>Ti lapsen lailla teJlut \'iittä t>ttöä: Maija Vuorelaa, Ei-viestin
tultua Tolstoin kuolemasta, la Niemistä, Tytti Ellilää, Lempi Saar-
"Mutta nyt minä tunnen olevani hylät- toa ja sinua. Kuudenneksi tulisi eräs
iy, minä kirjoitan \'esL««ä sihnin — en serkkuni. Minulla on heille kaikille jo
ole koskaan itkenyt niin lohduttomasti, morsiuspojatkin tiedossa,
«iin epätoivoisesti, niin katkerasti." — Tukn oikein mielelläni. Nämä
Kun sellanjen ihminen menee pois, ovat tänä vuonna jo toiset häät, joissa
«iin itkevät pahat, että hjn.-ät. aurinko olen morsiustyttönä. Kaksi ei ilman
<m teskcntft, aurinko, joka on paistanut kohnatta. Saapa nähdä, kukä"6n kol-mdcsnmille.
mas, joka pyytää minua niorsiustytök-
Elisa syöksyy kiihdyksissään ulos ka­dulle.
Jarkko oli mahdoton. He olivat
pari tuntia istuneet Jarkon asunnossa ja
hän oli kertonut Hillevin lähestyvistä
häistä ja kaikesta siihen liittyvästä.
Mutta Jarkko oli kesken hänen kerto­muksensa
saattanut ikävystyneenä
nousta ja mennä akkunan ääreen ja
haukotella, sekä sanoa, että häntä -niin
vähän kiinnosti ihmisten touhu ja me­no.
Elisaa oli harmittanut, mutta hän
oli vielä, niellyt harminsa ja koettanut
hellävaraisesti valmistaa Jarkkoa sii­hen,
että heidät oli kutsuttu sinne mor-siustytöksi
ja -pojaksi. Mutta siihen oli
Jarkko jyrkästi sanonut: ei. Ja Elisa oli
nähnyt Jarkon kasvoista, että hän myös
pysyi päätöksessään. Yksinkertaisesti
oli Jarkosta tullut Lapin erämaissa hiu­kan
hupsu, ihmisiä karttava erakka
Elisa oli noussut loukkaantuneena ja
virkahtanut:
"Onhan vielä miettimisaikaa. Mi­nun
onkin nyt mentävä. Hillevi on jär­jestänyt
täksi illaksi pienet hipat mei­dän
tyttöjen kesken. SiÄne tulevat
vain Hillevin morsiustytöt. Aiomme
pitää hauskaa aamuun asti. Minun on
kiirehdittävä. Ei ole aikaa kuin vajaa
tunti ja täytyy ehtiä pukeutuakin vielä.
No niin, näkemiini Käyt kai tapaa­massa
minua?"
"Jonain päivänä, Elisa. Näkemiin!"
Elisa oli niellyt kyyneleitään paina-essaan
Jarkon huoneen oven kiinni.
Mutta hän ei tahtonut itkeä heidän
kylmäksi käyneitä välejään. Jarkko
olisi vielä häneit, hän ajattelee ponte­vasti
ja jäykistää ylpeän niskansa. Kel­loonsa
vilkaistuaan, huomaa Elisa, että
todellakin on hänen kiirehdittävä. Hän
nielee äskeisen harminsa ja hänen kor­keat
kantansa kkevät kiihkeästi ka­tuun.
Koti on lähellä ja pukeutuminen
näin tyttöjen kesteihin ei vie niin pal­jon
aikaa kuin tavallisesti. Ja hetken
kuluttua onkin Elisa jälleen kadulla,
kiiruhtaen Hillevin kotia kohden.
Tytöt olivatkin jo kaikki saapuneet
ja odottaneet kärsimättöminä Elisaa.
Tuhannet anteeksipyynnöt huulillaan
Elisa seisoo eteisen kuvastimen ääressä
ja järjestelee tuulen sotjS
fcaansa, Hillevin seistessä
vierellä.
•Ljoudu pian, Elisa. 3
päästävä alkuun! huutaa joki
Mutta samassa Elisan katse
ja jää tuijottamaan kuvastin
ka kautta hän näkee erehtv
tutut kasvot, jotka säväyttää
hänen mieleensä tunturimajai
-»-Hillevi, kuka tuo tyttö
on musta samettipuku ja su
kaulus? kysyy hän hämmest
— Serkkuni, eno Aamima:
vastaa Hillevi. Eikö hän ole i
n^öinen?
— On. Taivas! Sydämeni
ihan kurkkuun asti. Hän mi
niin sanomattomasti erästä.
feeväni yhfäkkiä pöpöjä, naurat
sa ja astuu sisään.
Frakkipukuiset tytöt piirittä
net heti ja vievät sisään.
Tässä on serkkuni Anri
maa, esittelee Hillevi säteillen on
- Elisa jäykistyy. Hänen b
vaalenevat. Myös Anrin snmä
revähtäneet suuriksi ja jäävät
tamaah Elisaa,
Tunnetteko te sitten toe
kysyy Hillevi ja kaikki muut r)i
piiriksi heidän ympärilleen.
— Niin, Anri-nimi on liarvii
" mutta tuskinpa sentään . . . sq
Elisa, tapaillen mielensä tasapaino
—. Kyllä me olemme ta\-anneet,
ta eihän olisi mikään ihme, jos 1
käsittäisi tätä tapaamista. Tap;
nen sellaisissa olosuhteissa, ja \
ainoan kerran. Minä olen todd
Anri Kirunajär\'en tunturimajalta,
noo Anri välittömästi, tmeydeH
tahdikkuudella, joka hämmL>t\1tää
saa.
— Olette siis sittenkin tavani
virkahtaa Hillevi, — Siinä näette,
ten pieni maailma on. Voi tavata
sensa jossain äärimmäisen kaukaa
sitten uudelleen jossain aivan odc
mattomassa paikassa. Niin Olli ja
näkin tapasimme toisemme, inMs
Hillevi kertomaan. — Kuvitelkaa, o!
me äidin kanssa Roomassa ja erä
museossa kiertelimme käytänä. tutl
kaikkea vanhaa. Meitä seurasi li
ajan tumma nuori mies. Ajattelin, e
onpa siinä hävytön italialainen, i
niin julkeasti piti minua koko ajan!
mällä.' Hän käveli perässämtne a
seon ulko-ovelle asti mutta siinä äii
minä otimme auton ja ajoimme tiebq
me. Mutta kuvitelkaa sitten. Mj
hään samana syksynä tapasin eii
tutun tytön, joka pyysi minua bi
saan kahville. Hän mainitsi si\i2a
nen, että hänen veljensäkin tulee sia
hetken päästä. Veli tulikin ja s
' olin pudota tuoliltani, kun näin "it^
Iäiseni" puikkelehtivan pöytien \ ^
meitä kohden. Se oli Olli. Siitäs
dän tarinamme alkoi.
— Mutta nyt, tytöt. MeidänliJa
ti alkaa marssilla! ^laiia m
ääreen! huutaa Lempi Saar*o ja I»
helähtää tyttöjen sepittämä ^
marssi ilmoille.
Mutta joukossa on kaksi, joida
sapaino on häiriintynyt. Xii" ^^^^
kuin Anrin silmät seuraankin tji
jen villiintynyttä iloa, tuntuu bi*
kuin olisi hänen sydämensä
kokoon. On kuin hän tämän od«
mattoman k>)htauksen kautta ois'
kautunut lähelle Jarkkoa.
kysymystä on hänen huulillaan,
tuolta naiselta hän ci alentuisi^
mään mitään. Kylmänä ja ^
sydämin hän tulisi aina suhtaut
häneen. Mutta sillä huolinutta
levät ajatukset Jarko??a. Ohsifco
tk.o^ y..t.h-_ä- t*u. .n«t»u. .r.i:m« ,a^j;an5c.<^Ti?' Ristine
kirjoittanut siitä mitään, Oli^o
unohtanut niin tärkeän asian, vn
kirjoittanut tahallaan? Ann oli
tänyt, ettei enää kysyisi m'*^
sestä isännästään.
SIVIT 4 LAUANTAINA, ELOKUUN 21 PÄIVÄNÄ, 1948