Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 6, 1948

              (Jatkoa ensimmäiseltä sivulta)
neet siitä asti kun se meille ensi kerran
näytettiin. Serkku asettui perää pitä­mään,
koska hän n i i n hyvin tiesi, mi-hm
suuntaan veneen nokka on kulloin­k
i n pidettävä tai hiinkä niemen kärkeä
on kaukaa kaarrettava. Tuolla näkyi
Haaparan kaunis tglo haapojen j a koi­vujen
välistä j a tuolla on Rekolan ruis­pelto.
Kysyimme, oliko Rekolakin ta­lo,
johon täti vastasi, ettei se talo ollut,
oli vaan itsellipen. Emme oikein tien-"
neet mikä on "itsellinen", mutta emme
sentään kysyneetkään. Loppumatkan
l i p u i vene jokea p i t k i n , jossa oli paljon
lumpeita ja ulpukoita, emmekä malt­taneet
olla vetämättä muutamia venee­seen.
Jo tömähti veneen nokka ran­taan
ja me vedimme sen sitten pitkälle
ylös sillan kupeeseen.
.\stelimme sillan y l i toiselle rannalle,
josta jo näkyi mummon tuvan päätyik­kuna.
Tie oli leveää ajotietä ja kulki
heinäpellon reunaa hiukan ylämäkeen.
telemättömänä tähän, elämään ja mai­semaan.
Lopun matkan varjostivat
suuret koivut molepimin puolin tietä
j a siinä sitten o l i k i n jo talon iso port­t
i , jonka toiselta puolen erkani pieni
sivutie alatuvalle.
Mummo odotti riieitä tuorein voilei­v
i n ja vastaljpsetyin maidoin, koska
iltalypsyn äika oli j u u r i . o h i . Mummon
tukka Qli hopeisen valkoinen j a poski
ryppyinen, miitta hänen ryhtinsä ' o li
suora ja silmänurkassa oli aina iloinen
välke, niinkuin isälläkin oli aina ollut.
Annoimme äidin lähettämät tuliaiset ja
kerroimme kotikuuluraiset^ j a sitten jo
pääsimmekin livahtamaan omille teil­lemme.
Täti asiu parin kilometrin
pää^ä ja.lähti kotiin, mutta serkku sai
jäädä muutamaksi päiväksi meidän
kanssamme, mutta jo huomenna pää-
.timme kipaista hänen kotonaan.
Tämä ensimmäinen ilta oli aina niin
oudon suuremmoinen. Oli niin ääret­tömän
väljää ja vihreää, ja hiljaista;
c l i s i ennätettävä käväistä joka paikassa
vielä tänä iltana, maitohuoneella ja sau­nassa
ja saunan takana olevalla lähte^l-
Sitten se teki jyrkän mutkan taloon ' Ja karjatarhastakin • kuului lehmän­kellojen
harvat kalahdukset. Emme
kuitenkaan ennättäneet jokapaikkaan,
sillä jo kutsui mummon ääni sisälle.
Pääsimme aittaan nukkumaan, niinkuin
olimme toivoneetkin, emme tosin osan­neet
hiljentyä,^ennenkuin mummo to­tisin
äänin ja kolkuttamalla aittamme
seinään oli meitä varoittanut.
Mummon pihamaata ympäröi aita ja
sen vierustalla kasvoi mansikoita, ei to­sin
paljon, mutta n i in suuria j a mehuk­kaita.
Sinne me aamuisin paitasillam­me
kilvan Juoksimme, kuka ennättäisi
poiriTia kouraansa ensimmäiset yöllä
kypsyneet mansikat. Mummo oli aa-munvirkku
ja oli hänellä herätessämme
jo valmiina meille vankka aamiainen,
eikä meiltä suinkaan puuttunut ruoka­halua,
sillä tämä yksitoikkoinen rau­hallisuus
ja kaikkea kiirettä vailla oleva
elämä ei jäänyt tekemättä meihin vai-kutustaan.
Tuvan peräikkunasta näkyi valta­maantielle.
Usein mummo sinne tähyi­l
i ja kun siellä joku jalankulkija l i i k k u i,
hän moneen kertaan harkitsi, kuka se
mahtoi olla ia millä asioilla liikkui.
Meillä oli erikoinen halu joen ran­taan,
jonne pääsimme ainoastaan mum­mon
luvalla ja silloin mummo kaksin
silmäsin erikoisen tarkasti ja taukoa­matta
sinne tähyili. Kerran oli hänen
pienen tyttönsä jalka vajonnut liian
syvään joen rantamutaan hänen lummet­ta
kurottaessaan —- ja apu oli sitten
ollut liian myöhäistä.
Päivät seurasivat toisiaan samanlai­sina
ja kuitenkin niillä oli oma merki­tyksensä
kullakin. Menimmepä kerran
sukuloimaan päivän jalkamatkan pää­hän
j a palasimme jonkun päivän kulut­tua
kankeina jd väsyneinä, mutta lau-antai-
iltaisen saunan löylyssä mummo
meidän väsymyksemme pois vihtoi* ja
iälelle jäi vain suloinen raukeus ja hy­vänolon
tunne.
Kirkonkylässä käynti oli myövsuuri
päivä. Siellä oli apteekki ja iso kauppa-
|)Uoti ja paljon liikettä, hevosin ia ja­lankulkijoita,
varsinkin loppuviikon päi­vinä,
jolloin si\iikylistä tultiin sinne
kaupantekoon.
Jokapäiväiset uintimatkat olivat teh­neet
ihomme punaisenruskeaksi. sillä
1 ulikoimmc matalassa rantavedessä jos­kus
tuntikaupalla. Juok.scntclimnu' lä­heiset
ahot ja kall-ot. niin että paljaat
varpaamme monasti verestivät. Puske-timme
puolivihaista pässiä pärekoriin ja
ryöstimme hetkeksi syliimme pienen ka­ritsan,
jonka emo hätääntyneenä juoksi
määkicn ympärillämme.
Ilo'sct päivät meniv-jil nopeasti kuin
ömen u n i ; jo tä>-t>-i ruveta ajattelemaan
äidille tuliaisiksi lupaamiamme man-päin.
Tämän mutkan kohdalla oli pie­ni
yksihuoneinen mökki. Tiesimme sen
T i i n a n mokiksi. Emme kylläkään tien­neet
kuka oli T i i n a , sillä emme olleet
häntä koskaan nähneet, emmekä sy­ventyneet
kehittämään jokapäiväistä
elämää hänen ympärilleen. Hän ja hä­nen
mökkinsä niinkuin kaikki muutkin
täällä kuului vain luonnollisena ja erit-salia,
fosta olivat pöydät ja muut ir­taimet
esineet pirskuneet jo hy\'issä
ajoin pitkin seiniä. Silloin tällöin pi­rahti
myös joku tappeleva mies — joko
p i l k i n seiniä tai ovesta ulos.
Pätkä-Matti oli n i i n pieni, ettei hän­tä
näkynyt joukosta ensinkään. Mut­i
a hänen sisunsa oli kuuma kuin hoh­tava
rauta.
— Just noin, perämiesI hän hoksasi
toisinaan.ähkäistä, ollen näkevinään pe­rämiehen
heilahdukset.
Ja " h i h " ! hän kimahti joka kerta
nähtyään toisten panevan parastaan.
\'astar;nta oli kuitenkin niin suuri,
etiä vähitellen alkoivat Peron pojat vä­syä.
Kirvesmies o l i k in jo niin iäkäs, että
häntä alkoi hengästyttää. Mutta Pätkä-
M a t t i hihkui yhä innokkaammin. Hän
oli kuin tulivuori, joka vasta purkautu­essaan
tunsi varsinaisen voimansa.
• H e i l H ä n iski sinne j a hän iski tänne,
ja kun vihdoin viimeinen hummeri oli
pantu ovesta ulos Ja j o ku paikkaili naa­maansa
sisällä, katsahti Pätkä-Matti
ympärilleen.
— Eikö niitä enää olekaan! hän tu­hahti.
- Perämies katseli häntä silmät pyörei-'
n3 — tai oikeastaan mustina.
— SaakeliI hän sanoi. — Sinäkö?
— Juu, Pätkä-Mattr vastasi. — Piti
panna töpinäksi melkein koko voimien
edestä.
Toiset eivät osanneet virkkaa mi­tään
— vilkaisivat vain toisiinsa. M a t in
l a k k i oli joutunut kokonaan omille teil­leen,
ja molemmat paidan hihat olivat
revenneet halki. Niistä näkivät toiset
hänen käsivarsilihaksens,!.
— PeijakasI
X y t vasta toiset hoksasivat miten hän
oli varttunut.
Ku;t pöydät ja tuolit taas oli kasat­tu
paikoilleen ja rauha palannut baa­r
i i n , istahti Pätkä-Matti toisten kanssa
jatkamaan häiriintynyttä illanviettoa.
Ja siinä hänen nyrkkcjiiiin katsellessaan
käsittivät toiset, että koijansa rauhassa,
r.okisessa hiilipoksissa ja lapion varres­sa
olivat Pätkä-Matin lihakset kehitty­neet
todellakin .sellaisiksi, ettei häntä
siitä lähtien enää kaikin ajoin ollut sopi­vaa
sanoa Pätka-Matiksi.
Viime keväänä suursiivousta tehdes­säni
ripustin isonnetun kuvani uudes­taan
seinälle, josta se pii ollut poissa
toistakymmentä vuotta. Ajattelin, et­tä
nähkööt nyt vieraat ihmisetkin m i l ­lainen
sitä on oltu uutena, j a henges­säni
v jo -ajattelin kuinka minua siitä
imarrellaan, että — "ai a i , k u i n k a olet
ollut sievä j a soma, etkä siiiä ole muut­tunut
juuri ollenkaan!"
Vieraita kävi j a toisetjrilkaisivat k i i ­vaani,
vaan kukaan ei ^ k k a n u t mi­tään.
Koetin j o esitelläkin, että —
'•Tunnetkos. tuota?"
' • K a , enpä oikein. Kujias iiän on-
• kaan?"
'-Kyllä se olen minä itte." .
" N i i n k ö ! XS^eipä l u u l i s i !"
M i i i u a ihan harmitti, kun ihmiset
ovat noin hoksaamattomia.
• V i i m e viikolla sitten tuli naapurin
seitsenvuotias Elma käymään kylässä.
L a i t o i n hänelle kahvia vastapäätä ku­vaa.-.
O l i n askareissani* keittiössä, kun
k u u l i n vieraani kysj^vän:.
" T ä t i hoi, kenenkä kuva tuo on?"
"Se on minun kuvani", vastasin. •
' • E i tuo ole sinä,"tuohan on hoikka
ja kaunis^ ja kiharatukkainen» Sinähän
olet suuri ja liha\'a ja suurimahainen.
Eikä sun tukkakaan ole tuollainen. E n
minä usko että tuo on sinun k u v a ."
O l i n hämmästynyt ia harmistunut.
Koetin selittää:
II
ÄJuistatko, kun lausuit nuo
minulle? Istuimme ravintolassa
kuppimme ääressä, kun teit
tuon kysymyksen. Siitä on kul
\niosia pari, vaan sittenkin,
nuo sanasi korvissani. Muistatko
vastasin: " E n uskalla."
Tuhansia kertoja olen katunut
vastaustani. M i k s i en riemumielin
dahtanut: "Lähdetään vaikka paikali
Olen odottanut, jos vielä san"
eikö lähdetä lämpimiin maihin?"
turhaan. Olet viime aikoina ollut
väsyneen J a rasittuneen näköinen, y
si? Oletko sairas?
Jos luet nämä rivit, niin muistat
maan. sen iltapäivän. Jos vielä t
tuon saman kysymyksen, niin
huudahtaisin: "Mennään vaan!"
HELLIRKI.
" K a t s o s , tyttöseiii, se on otettu kol­mekymmentä
vuotta sitten ja silloin
täti oli tuollainen."
M u t t a hän vain puisti päätään eikä
sanonut uskovansa.
X i n , siinä sitä taasen nähtiin, että
lasten suusta sen totuuden kuulee. Ja
nyt kun teen kevät siivoja, vien tuon
kuvan petiruuman seinälle, jossa saam-' r.yt va"n jo töitäsi alkamaan äläkä:
me vain papan kanssa sitä katsella ja nua viivytä, kohta minäkin jo"udu3.'
muistella nuoruuttamme.
" O l i n k o minä-näin komia silloin
sinä minuun niin silmittömästi
t u i t ? "
O l i p a se taas sellainen kys}TTiys,"
hon tarvittaisiin vähän miettimisen
kaa ennenkuin voi vastauksen
ajattelin,. minä kun aina olen aja
sissani hidas. M u t t a kun näin T"
tottumuksensa mukaan kärsiväil'
/ vastausta odottavan, niin sanoin
nätimmiten:
"Jos minä olisin silloin ollut niin s
kea kuin nyt, voisin kysymykseesi t,.
dyttävän vastauksen antaa, ja toiie-siitähän
on n i i n pitkä aika vieräht'
etten minä enää muistakaan minkä
köinen sinä silloin olit. vaikka mm
olisi silmätkin olleet. Mutta mene''
M A I S A .
Parran pärinää
K o h t a taas on iltatöiden aika T i i na
JG valmistelee itseään sen varalta. Hän
asettelee oikein kaksipulttuisia, k u l l a l la
(talonpojan kullalla) koristettuja over-haaleja
jal^oihiYisa, puserot, huivit ym.
kaulakoristeet rimpsuinensa, k a i k k i sa-manmakuiset
— ja viimeiseksi välttä­mättömiksi
käyneet tukut kummankin
säären alapäähän. Ja kun kaikki on
asianmukaisessa kunnossa, niin aito
härmäläiseen malliin pyörähtää hän
ympäri, astuu komeassa asussaan etee­ni
j a kysyy:
s^kkatuokkosia ja kotiinlähtöä. Miten
paljon olikaan taas kertynyt muistelta­vaa
ja kotona kerrottavaa, kokonaiseksi
talveksi sitä olisi. Ensi kesänä emme
tosin tänne pääsisi, mutta ehkä jo seu­raavana,
eikä sekään aika tuntunut
olevan iättömän kaukana.
Monet kesiit tulivat ja menivät ja las­tenlapsille
karttui ikää ja pituutta.
Kräänä talvena mummo kuoli ja alatu-i^
aan muutti sitten yksin jäänyt täti
i:>urnaan. Nyt nukkuu isäkin jo nur­men
alla korkealla mäellä olevan hau­tuumaan
kulmauksessa, vain muuta­man
hetken päiissä kodista ja ^'onnc äi­din
väsähtänyt askel oikopolkua usein vojani kuin seinäseppä. ^»hen "li
tallaa, ja lastenlasten ohimot alkavat syynä sc, k u n se Maiju oli nuf'
harmaantua. Mutta alatuvassa asustaa
\-:elä vanha täti: yksi ja toinen sinne
kesäisin pistäyt>y vanhojen muistojen
vetämänä.
M u t t a T i i n a oli tapansa mukaani&
päinen j a sanoi:
"Mitäs kiirettä sinulla sitten on.
dessäflän sitä on kohta kolmekymir,
vuotta samaa jalkaa astuttu ja e
sinä vastaan ole vieläkiiän." S
löi käsikoukkunsa omaani ja niin
mentiin että lumi pölisi. Luulin jo
kotipuoleisen lonkan lähteneen sar
taan j a navettaan päästyäni valitin-
" K u i n k a surullista ja tyhjää onC
nähdäkään tämän navetan sisältöä.»
se parhain ystäväni on po's täältä.
"Mitä? Minähän olen sinun vstlti
j a näet minut täällä niinkuin ennen^
sanoi T i i n a tirskuen. ,
"Enhän minä nyt sinua tarkoittaa
vaan sitä ratsuani.^" " j
'^No olenhan minä sinun ratsuni^
ollut pitemmän ajan kuin se m
s:inoi T i i n a taas vieka:":cllen. J
En jaksanut. tällä kertaa ene^
viisastelua sietää, vaan käs:varleci
koivat heilua j a työ sujui '^oneejl^
• M u t t a päärustinkini sisiiiniolella .O-j
t; joku — mikä lie ollut. Myö^^-"
se selkeni, kun tuli nmAcm cnj^
Rietim^ L i i n a n Suomimatka-.^uunniif
ja hänen pelkonsa siitä c t i i mirti'^
l i , alkaisin parrallani h.intii kuikj;!
M u t t a eikös L i i n a muisti mita
sanoi siitä parrasta, t''^''
olemaan vain hyödyksi ruuanbn".
kun he saisivat siitä aina k
eclellisen aterian aikana on syöty ••
Ruusa-tädin kuppakirveskin t^k»
S i v u 6
peräinen eikä voinut sanoa syy^
hän ei lyöttäytynyt ioukkoomf«
ka hänellä o l i siihen halu. M"^^*^
hän. olen myös aina ollut hp*»
LAUANTAINA, MAALISKUUN 6 PÄIVÄNÄ, 1048
N,