Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 17, 1948

              teen jälkensä. Minkähäiilaista pii.
teiB rakkaus, josta niin IJaljQn'W|^^:
nettiin ja niin paljon puhuttiin? \ ,
' Vaari kulki ohitseni lantainen talikko
-Ae<i Hiin pysähtyi ja katseli mi-
" • \ l ä sinä plikka aina lue. Pääsi
' " f ' n •' Hän tvönsi talikon piikit maa-
\ ia nojasi sen varteen kv^narpaineea
•TuoUa Vli-Xukarin talossa oli tytär,
•oU luki vlioppilaaksi. Luki nim, että
k tuli kipeeksi, ja hulluna se nyt on.
jIUä hyötyä siitä lukemisesta oli? Mies-
53 ei ole saanut eikä saa?'
"Mitä minä miehestä?"
Vaarin silmälasit heijastivat aurin­gonsäteitä/
- E h k ä hyvinkin pääsi kes-iäa.
Mene t i e d ä . . Hän, kiskoi pu-kit
irti.ja n:eni menojaan. Housujen
lakamubet riippuivat lähellä polvia.
Joinakin hetkinä valtasi minut ajat­tomuuden
tunne. Makasin, ruohikossa,
iuulin sirkkojen sirinän, haistoin ruo­hon
ja näin. pilvet. Tahdon, aina olla
näin. En tahdo muuttua, en tahdo tulla
aikaihmiseksi.
Talossa ei ollut muita, ikäisiäni. Serk­kuni
olivat aivan pieniä, jo se,dästäni ja
tädistäni eristi minut riippuvaisuustun-teeni
heihin. Setäni oli keski-ikäinen,
hy\'än ja rauhallisen näköinen.. Mutta
luiisin hänet vieraaksi ja. arastelin hän­tä,
koska pelkäsin oleskeluni perheessä
tuntuvan hänestä taakalta. Tätini oli
\TeIä nuori, pelkäsin ja ihailin häntä.
Ihailin hänen ulkonäköään, hänen kor­keata
otsaansa, hänen tummia silmi­ään,
älykkyyttään, tarmoaan. Mutta
kuitenkin hän oli vieras, koskaan en olisi
uskaltanut puhua hänelle avoimesti, us­kalsin
vain kuunnella. En ole milloin­kaan
tavannut naista, joka siinä määrin
olisi kyennyt hallitsemaan ympäristö­ään.
Hän käski, ja oli luonnollista, et­tä
hänen käskyjään noudatettiin. Hil­jainen
elämä maalla tuntui toisinaan
käy\än hänen hermoilleen. Käyttämä­tön
energia patoutui häneen, uhosi hä­nen
liikkeiitään ja hänen kasvoistaan.
Kaikki talossa tapahtui hänen sisäisen
poljentonsa mukaan. Lasten nauru,
heidän leikkiensä rajuus oli riippuvai­nen-
äidin kasvojen ilmeistä.
Setäni rakasti makuvuutta. Onnel­lisimmat
hetkensä hän eli istuessaan
saunan ja h\Tän aterian jälkeen korituo­lissa
talon kuistilla aikakauslehti sylis-saan.
Toisinaan hän nosti' katseensa
lehdestä ja ikäänkuin hengitti sisäänsä
ympäröivän maiseman, hitaasti hämär-t.
vvän illan, auringonlaskussa punertu­vat
puunrungot, järven kuulakkaan si­nen.
Mutta tätini tuli tuollaisina iltoina
levottomaksi. Keskikesän liikkumatto­muus
ärsyiii häntä; Hän,meni ja tem­pasi
lehden setäni- kädestä ^a. vaati hä­net
kanssaan kävelylle metsään; tai. sou­telemaan
iär^•elle: Toisinaan, sain men-
^ kidan mukanaan, toisinaan jäädes-
^^ni tuollaisina iltoiria. yksin jä.ttäydyin
levottoman alakuloisuuden valtaan. T a ­lo
kääriyt\ i vähitellen pimeyteen, jos-
'<usäännähti joku lapsista unissaan. Sai­ras
hevonen yski. Kuistin, ikkunoilla
'epattivat yöperhoset. Istuin, kuistilla,
katselin järvelle ja tein runoja.
Laiva huutaa yössä.
Joku nojaa ikkunaan, ,
Mu katsoo nälkäisin silmin
ja kaipaa maailmaan.
Loppukesänä, kun setäni loma oli
'^•^|t>nyt. tuli hän maalle vain-, lauan-l"-^"-
Joka kerta hän toi uusia gramo-l'K5mlevyja.
OH tullut Uvaksi, e t t ä lau-l^
ji^aLsm saunan jälkeen istuimme kuis-'
, 'muunnellen ,gramofoonia. Tuntcel-
" • ^ kaihoisia kappaleita.
. Eräänä lauantaina elokuun alussiv
l^^tumime nain. Setäni oli juuri palan-
" l .^lunasta, hän istui korituolissaan
''^n raidallinen kyli>ytakkinsa ja ja-tohvelit.
Gramofooni sof' Mics-
"J*^' fOLMi -kuiskaten rakastettunsa ni-
TätiB^^ edestakaisin, silmät le­vottoman
tummina, siveli kädellään
märkää mustaa tukkaansa. Sitten hän
äkkiä seisahti ikkunan ääreen ja jäi tui­jottamaan
järvelle, joka sekin oli liik­kumaton,
kuin harmaata lyijyä.
^ "T^mä tekee hulluksi'', sanoi hän vi-s
haisesti.
'•iNo; mjkä:v sanoi setäni hy%-äntuuli-sesti.
Häii suhtautui usein vaimoonsa
kuin. lahja|ckaaseen, oikuttelevaan lap­seen.
Tätini ei vastannut heti. Sitten hän
sanoi hitaasit ja uhkaavasti:
"Minä kyllä tiedän, mitä haluan. Ja
muutkin tietävät, mutta eivät uskalla
sitä, tunnqstaa."
Setä.ni; katsoi hetken vaimoaan. Hä-neiji^
ilmeensä oli. sekä paheksuva että
alakuloinen. Tätini tuijotti takaisin
silmää räpäyttämättä.
Kyyristyin tuoliini. Pelkäsin, että
tätini vaatii.minutkin tunnustamaan, et­tä,
haluan jotakin, ikävöin jotakin, että
hiljainen raskas kesäilta vaikutti mi­nuun
samoin kuin häneenkin. Tunte­maton
pelko kuristi minua;' Gramofoo-nin
soitto, ihmiset, ilta, koko elämä tois­ti
vain tuota samaa.
: , "M.utta eihän se saa olla kaikkein tär­kein
asia . . sanoin yhtäkkiä.
" N i i n mikä?'- kysyi-setäni ystävälli­sesti.
"Erotiikka."
Olisin, tahtonut purra kieleni poikki.
Nyt.se oli sanottu. Nyt he näkivät,
mitä ajattelin. Ei koskaan ollut ke­tään,
jolle olisi voinut puhua. Vain
päiväkirjaani olin salakirjoituksella kir­joittanut
tuskaisia kysymyksiä.
Mutta, kumpikaari heistä ei nauranut.
"Kyllä se niin on*', sanoi setäni vii-vytellen,
melkein pahoillaan» ''Kaik­kein,
tärkein". Hänellä oli kaunis ääni,
ja hän puhui huolellisesti ikäänkuin suo­menkielen
opettaja.
Tunsin kiitollisuutta, siksi, että hän
vastasi minulle kiertelemättä. Mutta
sillä, hetkellä uskoin häntä ehdottomas­ti,
eikä hän tiennyt kuinka kipeätä se
teki.
Hiivin ulos. .ajattelevatko kaikki
sarnoin? Tuntevatko kaikki näin?
Lehmä seisoi veräjän luona märeh­tien
ja heilutellen häntäänsä. "Voi si­nua",
sanoin minä ja taputin sen kaulaa.
Se tuijotti minuun lempein surullisin
silmin.
Vaari perkasi rannassa kaloja. Me­nin
hänen luokseen, istuin laiturille hä­nen,
viereensä.
"Pitää perata, etteivät mätäne. Yöllä
tulee ukonilma, Katsos tuonne."
Taivas järven takana oli sinisen mus­ta.
Ulapalla sylkytti moottori. Se oli
täynnä nuoria ihmisiä. Heidän iloiset
huutonsa kierivät tyyntä pintaa pitkin.
Katselin vaarin käsiä, joiden sormet
olivat kuin katajanjuuret.
"Menevät tansseihin", sanoi vaari.
Sitten hän katsoi minuun. Hänen sil­mänsä
eivät olleet niin siniset kuin muo­rin,
mutta hyvät ne olivat.
"Mitä.te katsotte, vaari?"
"Sinua, plikka, katselen. Tanssitko
sinä siellä kaupungissa?"
" E n . "
"Aikanaan tulee sekin villitys. Muis­ta
minun sanoneen". Hänen ilmeen.sä
muuttui viekkaaksi. '"Kun sinun häi-täsi
tanssitaan, saanko tulla tanssitta­maan
sulhasesi morsianta?"
"En minä menekään naimisiin".
"Menet niinkin. Kun tulee se, joka
sinulle on sallittu . . ."
"Hoh".
" E i .sitä aina käy niinkuin nuorena
luulee . . . "
Kalansuomut kiilsivät vaarin kasvoil­la
ja silmäla.seissa. Hän pyyhki lasit
hitaasti paitansa hihaan.
"Kun minä nuorena palvelin rcnki-jxjikana,
oli samassa Lilossa piika . . .
Elma niminen. Sc oli hyvännäköinen
Ontarion krcikkaiaiset^ imettivät äskjtttäin-127. vuosijuhlaa Krei­kan
vapautumisesta Turkin ikeen alta. Monet esiintyivät kan­sallispuvuissaan
ja sadat henkilöt esittivät- klassilUsia tansseja,
lauluja yms. ja Gina Boukydis soitti viulusoolon.
Valkoinen tala noin 150 vuotta sitten
Washingtonin, nykyisen Ainerikan
pääkaupungin, elämän yksinkertaisuus .
\'alkbisen Talon historian ensimmäisinä
vuosina on ollut aivan silmiinpistävä.
Kun -Abigail .\dams, US.-\:n toisen
presidentin puoliso saapui Valkoiseen
taloon marraskuussa 1800 tapasi hän
presidentin talonrakennuksen olevan
"komeasti suunnitellun", mutta, ainoa­kaan
huoneisto, ei ollut valmistettu
käyttökuntoon. Se ei silloin ollut lain­kaan
paikka hienoja vastaanottajaisia
varten. Nykyisin on tämä suuren Y r ­jön
kaupunki ja talo, varmoine seurapii-reineen
kuin luotu pitoja varten, ja
Washingtonin nykyiset asukkaat odot­tavat
aina jännityksellä kutsua Valkoi­seen
Taloon.
Presidentti ja Mrs. Adams pitivät en­simmäiset
kutsunsa "yläkerran soike­assa
huoneessa" uudenvuoden iltana
1801.
Historiallinen "itähuone" oli siihen
aikaan puolivalmis, autio suuri huone,
jossa presidentti Adamsin palveluskun-ta
kuivatteli pyykkivaatteitaan. Nyky­ään
pidetään itähuoneessa kaikki suu-ja
mukava ihminen. Oli meidän vä­lillä
pientä peliä . . . sitä tavallista . .
'•Kun talosta lähdettiin markkinoille,
sanoin minä , . . Elmalle, että eikö läh­detä
ostamaan sormuksia . . ."
"Mutta se sanoi, että annetaan, nyt
vielä olla . . ."
Vaari katseli lemf)eästi olkapääni ylit­se.
Tuijotin laiturinrakoja. Jossakin
ammui lehmä.
"Eikä siitä sitten mitään tullut myö­hemminkään.
Oliko sitten, hyväksi vai
pahaksi . . . Tapasin tämän — muo­rin.
Hj-A^ä se on ollut. Yli viisikym­mentä
vuotta on oltu yhdessä. Ei ole
riitaa tullut. On nähty pahat ja hyvät.
Se oli niin.sallittu , . ."
"Tapasin sen kerran jälkeenpäin,
Tampereen markkinoilla, viisitoista vuot­ta
takaperin. Oli jo leski . . . vanhoja
oltiin molemmat. Tunsi vielä, ja tuli
puhumaan. En enempää kysdlyt, mitä
hänellä oli ollut . . . Mutta itki se, kun
muisteltiin, menneitä aikoja . . ."
Järven takana jyrähti. Tiira lensi
hopeanvalkoisena taivasta vasten.
"Kaunista", sanoin.
"Taitaa olla", .sanoi vaari.
Sitten:
"Sinulla plikka on .sama muoto kuin
sillä . . . josta puhuin. Tuli sentähden
mieleen . . .Tulee kaatosade yöksi."
Hän lakaisi kiidellään kalojen jätteet
järveen, huuhteli kätensä ja lähti me­nemään
polkua. Kuljin hänen jälcssään
pää ratkaisemattomista kysymyksistä
raskaana.
rimmat vastaanotot ja juhlat.
Kaksi virastotaloa, rivi tiilitaloja ja
muutamia yksinäisiä taloja muodosti
silloin Valkoisen Talon naapuriston ra­kennukset.
Noin mailin päässä siitä,
suoperäisen alanteen takana, sijaitsi Ca­pitol
Hill, jonka ympärillä seisoi kah­deksan
"Boarding housea" sekä räätä­lien,
suutarien ja muitten kauppiaitten
pikkutaloja. Olipa siellä kirjapainokin
ja oisteri-ravintola.
Kongressin jäsenet asuivat useasti e-rikoisissa
asuntoloissa, kaksikin samassa
huoneessa hyvin vaatimattomati. Suu­rempia
huoneistoja annettiin varapre­sidentti
Thomas Jeffersonille ja kon­gressin
puheenjohtajalle Theodore Sed-gewickille.
Kuitenkin useimmat edusta­jat
asuivat Georgetovrnissa, jonne aina
kuljettiin hevosten vetämillä vankku-reilla.
AVashingtonin seuraelämällinen his­toria
alkaa silloin, kun Thomas Jeffer-son
nimitetään presidentiksi, s.o. hänen
virkaanasettajaisjuhlassaan. Hän lopet­ti
kahden edeltäjänsä kerran viikossa
pitämät vastaanotot ja rajoitti ne vain
Uuden Vuoden päivän ja Heinäk. 4 p :n
(Fourth of Julyn) suuriin vieraskäyn-teihin.
Hänen vieraanaan oli kuitenkin
pieni seurue joka päivä, ja päivällispöy­tä
katettiin aina kahdelletoista hengelle.
Keskustelu oli näissä tilaisuuksissa va­paampaa
ja keskitetympää. Nämä päi­välliset
alkoivat klo 3 tai 4 iltapäivällä,
ja vieraat keskustelivat usein ruokapöy­dän
ääressä myöhäiseen iltaan.
Eräillä Jeffersonin päivällisillä tar­jottiin
uusi ruokalajikin ihmetteleville
\neraille. Se oli italialainen "macaroni",
josta sittemmin on muodostunut tuo
suuri spaghettiteollisuus Amerikassa,,
mutta ensi-iltavieraat eivät havainneet
sitä miksikään erikoiseksi herkuksi. Val­koisen
talon päivällisantimina oli silloin
kaikenlaiset nykyisinkin muodissa ole­vat
ruokalajit, mutta ne valmistettiin
kotoisella tavalla ja ne olivat sen ajan
keittotaidon herkkulaitteita.
Ulkomaisia diplomaatteja oli Was-hingtonissa
1801 vain neljä: Britannian,
Ranskan, Espanjan ja Tanakan. Sosi­aalisissa
suhteissaan määräsi Jefferson,
aivan uuden tavan seurustelupiireissä
käytettäväksi; kaikki olivat samanar­voisia
hänen .seurustelutilaisuuksissaan^
— niin ulkoiset kuin kotimaisetkin vie­raat,
titteleillä varustetut ja niitä vailla
olevatkin.
Tämii tasa-arvoisuuden tavoittelu
^ o s t a t t i kerran pienen "rankjkiistan"
Jeffersonin vierasten keskuudessa. Jou­lukuussa
1803 saattoi presidentti päi­vällispöytään
valtiosihlecrinsä vaimon
Dolly Madisonin, eikä äskettäin maa­han
saapuneen Britannian minbterin
LAUANTAINA, HUHTIjFCUUN 17-PÄIVÄNÄ, 1948 Sivu 9