Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 8, 1944

              kemaan sitä, mitä sain dcoikea minä nettomurifcia, paljonko sairas lapsi liaulkikaa pois. SiUoln tuHvat nu^
äidin kuoltua, kun täytyi paSkata ja tarvitsee? Ja kalkki tämän sen
vuok- ystäväni siihen ja me rySidyimme
ikiifckumaan tuulimyllyn sirvissä:
tairaamme siipeen kiinni, se nostaa
meidät ilmaan ja. ktm pnnostaöut
jonkun vcarran niin me hellitämme
potkaissut niin, että hengittämättä ja putoamme talkaisin niaalhan, kaa­tuen
pitkäksenmie, ettei töinen siipi
kolauttaisi. Pojathan ovat aina hir­veän
vallattomia! Niinpä nytkin
keksittiin sdlainen Jerklki, että ^se, jo­ka
nousee siivellä toisia ylemmäksi,
tulee "tsaariksi" ja saa ratsastaa toi^
silla myllyltä riihelle asti. Jokaisen
telkee tietenkin mieli päästä "tsaarik­si".
Niinpä minäkin ajattelen: "Heti
nousen kaikkia toisia ylemmäksi",
un<}lhtaen kokonaan hadhenpoikaset.
Siiven minua nostaessa minä huo­maan,
että haukka on aivan iskemäi-silläänhaiihenpoikien
niskaan, Minä
kaScki pestä sisarusten vaatteita, keittää si, että minut tehtiin maafhnaan ta-nf&
sui ja käydä tehtaalla... Fedot- lonpoikaisolpissa. Yihddfcsän vuotiaa-
^ t tulevat olemaan onnelMsempia, se na minua jo olivat koirat repineet,
on selvä!" — ajatteli Dav3ridov siir- hanhet nokkineet ja varsa oli kerran
taen katseensa rannattomalle, vihe-
TÖrväBe arolle. Hetkisen hän kuun- helähdin tantereeseen. Ja yhdeksän
teli koifeeudessa livertelevää" kiurua, vuotta täytettyäni minulle alkoi sat-kafaoi
miten kai&ana kulkee auran y- tua yhä vakavampia onnettomuuksia*
li kumartunut.kyntäjä ja härkien vie- Kynunenennellä vuodella öHessani
ressä astelee ajaja vakoihin kompas- minut kirjaimellisesti saatiin kouk-tellen,
ja täysin rinnoin siemasi rai- kuun...
tista ilmaa: "Kone tulee tekemään ~ Mihin koukkuun? — hämmäs-kaftki
raskaat t y ö t . . . Sen ajan ih- tyi Davyidov, joka kuunteli ^ j u -
miset tulevat varmasti un(3htamaan kaijin kertomusta kohtalaisella mie-hien
haijim..." Jospa saisi elää siihen lenkiinnolla.
asti! Saisipa vaildka katsahtaa sitä
aikaa! Muuten pökähdät tässä ja
mikään Fedotka ei tule muistamaan
sinua. Ja selvä on, että sinäkin pÖ-
- - Aivan tavalliseen ongenkouk­kuun.
Siihen aikaan Gremjatshissa
oli vaiAa kuuro vaari Kupirj. Tal­visinhan
p3rydystdi peltopyitä, mutta
Äähdät,'veli Davyidov! Ja jälkeläis- kesäisin oli pitkät päivät joella onki-ten
asemesta sinultai jää Gremijatshin neen.
(kollektirvitalous. Se muuttuu kom- nyt, sen varrella oli Lapshinoveflla
muunaksi ja m^dollisesti joskus tule- nrvBykin. Myllyn padon alapuolella
(vaisuudessa se omistetaan putilovilai- oli aina paljon pieniä kaloja ja hau-sen
viilarin, Sen&a Dav\adovin ni- kia, ja vaari istuskelee siinä onkimas-melle..."
— Davyidoi- hjTnSiti aja­tustensa
le&kisää juoksua ja k y ^ i
Shjukarjilta:
— Joko kohta olemme perillä?
— -Kaksi kertaa katsahdettuamme,
kolme kompastuttuamme.
— Teillä täällä on kovin'paljon
maata joutilaana — pelkkä kauhis­tus!
Kahden viisivuotisen jälkeen
«ne rakenamme tänne tehtaita. Kaik­ki
on meHIe kuuluvaa, kaakki on mei­dän
käsissämme I Ponnistapas vaari
ja elä vielä kymmenisen vuotta, niin
pelästjrin pahanpäiväiselksi, sillä tiesin
Joki oli silloin syvempi kuin mitä seuraa hanhenpoikien hävittä­misestä
. . . "Pojat! Haukka!, Aja­kaa
haukka pois!" huutelin minä.
Haukkaa seuratessani minä unohdin-kin,
että olen myllyn sHvellä... J^^
kun muistin sen, niin siipi oli kohot­tanut
minut hirveän korkealle! En
uskalla hypätä alas, mutta vielä ylem­mäksi
lentäminen on kahta kaiOieam-paa.
Mitä tehdä? > Minun siinä aja-sa
pensaan luona. Hän onki tavalli­sesti
kuudella, jopa seitsemälleikin on­gella,
missä oli liero, missä pala taiki­naa,
missä pieni kala haukea varten.
Me, pikkupojat, olimme tottuneet va­rastamaan
häneltä ongenkoukkuja, tellessani myllyn siipi nousi pysty-
Vaari oli näes niin kuuro, ettei olisi suoraan ja minä roSkun siellä jalat
kuullut vaikka olisi tehnyt taipeensa ylöspäin. Siipi lähti painumaan aläs
hänen korvaansa. Me hiljakseen rii- ja minun käteni kiiposivat i r t i . . . En
suunnumme pensaan takana ja joku tiedä, kauanko minä lensin maahan
meistä laskeutuu varovasti veteen, et- asti, siiloin tuntui aika kovin pitkältä,
tei syntyisi aaltoja, sukeltaa vaarin mutta mätkähdin tieteakin lopulta
onkien alapuolelle ja puree \,siiman
saat ohjaksien asemesta käsiisi auton poikiki. Sitten samaa tietä, pensaan
ohjaustangon. Saat kaasuttaa mm
paljon kuin mielesi tykkääJ
Vaari Shjukarj huokasi:
— Taitaa jo olla mycShäistä! Jos
neliserikymmentä vuotta sitten mi­nusta
olisi tehty työläinen, niin niinä
saattaisin olla aivan toinen ihminen
alitse, sukeltaa takaisin. Mutta vaari
ongen nostettuaan alkaa .tutista vi-,
hasta ja mutisee: "Taas vei ongen,
kirottu! Voi, jumalan äitii" — hän
näes luulee hauen olevan kaikkeen
syyssä ja kiukuttelee ongen menettä­misen
johdosta. Hänellä oli kaupasta
Talonpojan elämä ei ole tuotta- ostettuja onkia ja kun meillä ei ollut
nut minulle onnea. Jo lapsuudesta
minun elämäni alkoi vinosti ja niin
on ollut viime aikoihin ast>. Minua
on niirikuin tuuli kiidättänyt koko
ikäni, välin kaataen, välin johonkin
sysäten ja väliin miltei Henkihieveriin
kolauttaen...
— Miten niin? — uteli Davyidov.
— Heti minä kerron kaikki aivan
maahan. H3^ähdin pystyyn ja huo­masin,
että käteni on ranteesta n3rr-jähtänyt,
luu on siirtynyt paikaltaan.
Ja; sMöin miilusta älköi tuntua kaikki
niin samaiitefkevMä: ihauikka vei han-henpojah,
mutta sekään ei meikinhyt
minulle mitään. Nyrjähtänyt käteni
parannettiin, mutta eihän se saanut
kauan olla kunnossa. Seuraavana ke­sänä
luuni nyrjähtyiyät uudestaan ja
itsekin olin ^vähällä tulla leikellyksi
leikkuukonedla. Pietarin päivän jäl­keen
minä lähdin vanhemman veljeni
kanssa leikkaamaan viljaa'^ Minä a-join'hevosia
ja veli heitteli viljaa ko­neesta.
Oli kovin kuuma päivä, val­kea
auriinko hellitti pilvettömältä
taivaalta, paaranat pörisivät hevosten
ympärillä ja minua alkoi niin raukais­ta,
että hädin tuskin pysyin koneen
nulle kaFkki vaivani. Sinä tosin olet
syrfcähkö ihminen, mutta silti sinun
oh käsitettävä ja löydettävä myötä-timtoa
. . . MinuHe on lukemattomia
kertoja sattunut hullunkurisia ta­pauksia.
Ensiksikin: heti synnytty­äni
kätilömuöri ihnoitti äidillenir
"sanun pojastasi tulee ajan mittaan
kenraali. Kaikki meikit näes viit-mJllä
o^aa, niin me koetimme keino­tella
niitä vaarilta. Kerran minä täl­lä
tavoin sain yhden ongen ja päätin
saada vielä toisenkin. Vaari oli lait-teaemassa
lieroa onkeen, ja sillä aikaa
minä sukelsin. Minä olin juuri löy­tänyt
siiman ja ottanut sen suuhuni,
kun silloin juuri vaari nykäsi vavasta
kuin mieletön. Suma lipsahti minun
rihmalleen. Antaa oritten juosta it- kädestäni ja ongenkoukku kävi mi-sekseen,
sillä aikaa minä valitan si- nun ylähuuleeni. Yritin huutaa, mut- pukilla. Yhtäkikiä minä huomasin
ta vesi menee suuhun. Vaari vetää vaossa ison linnun. Minä pysäytin
vavasta, yrittäen saada mfaaut vedes- hevoset ja veli sanoo: "Odotahan, mi­tä
ylös. Minä sätkyttelen kivusta nä tönäsen sitä hangoilla!" Mutta
sääriäni, laahaan siiman päässä ja tun minä ehdotin: "Anna minä hyppään
Tien, että vaari jo laittelee haaviaan sen niskaan ja otan däyäna*. "Hyp-minun
alleni... Silloin sninä sukea- pää", ^ suostui veli. Minä hyppä­sin
esiin pahastiparkuen . Vaari kau- sin/äeppasm linnun syliini, mutta en
histui, aikoo tehdä ristinmerkin mutta jaksanutkaan sitä pitää niin lujasti
käsi ei kdhoa ja hänen kasvonsa ovat kuin olisi tarvinnut. Se alkoi pyrkiä
- taaivat siihen: k^)ea otsa, pää nim- pelosta padan kylkeä mustemmat, pakoon, räpytdlen levitetyfflä siivU-
• kmn yesimelooni, sileä vatsa ja bas- Eikä ibmdcään vaikka hän pelästyi- lään. Se pieksää niillä minua kasvoi-soaam.
Iloitse, Matrecnal» Mutta km, • Sillä hän <m vetävinään hai&ea,
jp kahden viikon kuluttua alkoi «nutta vetikin esiin poikana^kalin.
ki käydä pähnrastom kuin oli ennus- Hän seisoi vähän aikaa haknmästyk-sissään
ja lahti livistämään pois ran­nalta!
. . . Juoksee niin,, että kengät
ovat singota jaloista. Minä^ saavuin
kotiin ongenfeoukku huulessa. Isä*
viflasi koukun poikki ja sen jälkeen
jäAea, että täUaisflla pakikasilla pieiksi minut tajuttomaksi. Mutta
uitetaan kasteasUassa? Ryhdyttiin mitä hyötyä siitä oli? Huuli parani _
lanmuttämään vettä. Pappi ja luk- ajan pitkään, mutta minä sain tj*- huolimatta n^VhdUel^ l o n e^
kan o W moT.n>w s > . « « „ , c . , riiän li&animen Shjukarj. (Sijifkarj, alla a ^ tavalla... Toiselta hev^
sanasta myka — hauki. Suom. huo- seita koneen terä leikkasi jalan luu-mautus.)
Seuraavan vuoden keväällä hun asti ja minut viUteli aivan muo-mmut
lähetettim paimentamaan han- dottomaksi: VeK sai hädin tuskin
henpoJfcasia tuuUmyHyn luo. Tuuli- hevoset pysäytetyksi, riisui niistä toi-
„ , myllyn siivet pyörivät, harfieni kul- sen, nosti minut eteensä poikittain
alkoiJieti mtea-jKotiJn tultua mi- jeksivat sänä lähellä ja niiden yläpuo- hevosen selkään ja lähU kidSttamaan
nun ibam oU r ä k i e n peitossa. Ki- lella lentelee haukka. Hanhet ovat minua huuttoriin. Mmä olin ^ t ^
vusta sain huutaa ääneni käheäksi ja kellertäviä, viekottelevia ja haukan mana, limiun lannan ja maan tahri
aamnapaam ruston... Siitä lähtien Ufceemidi siepata niistä joku, mutta mana. Lintu Ueterikin pääsi'onnd-minä
olen validissa ja J»ätyyttdea:lisesti minun käsistäni ja. ^
tettu.., Minä synnyin sellaisten
pakkasten ä%ana, että «^rpuset tq[>-
puivat paldtuneina lennosta. Kas­tettavaksi
minut vietiin Tubjansko-
Seen. Ajattde, onko siinä mitään
kari olivat molemmat humalassa kuin
käet. Tomen kaatoi vettä kulhoon
' |a toinen ^ "jumalan lapsi kastetaan
herran Jeesuksen nimeen" — painoi
minut vettä koettamatta- mupipäin
n^hei kBehuvaan veteen... Nsdl&iuii
hin, peloissaan valelee mimiaVcftdäMä
utestuksella ja raahaa minua peräs­sään
niinkuin pillastunut hevonen
äestä. Sitten se yhtäkkiä jostain
syystä kääntyi takaisin ja heittäytyi
hevt)sten jalkoihin. Hevoset olivat -
vauhkoja ne r3aitäsivät minun ylitse­ni,
kiidättäen leikkuukonetta peräs­sään.
Minä jäin koneen alle. Veli
ehti nostaa sen terän, mutta siitä
sä. VahiteHen minä paranin vaa».
moistani... Puolen vuoden kiduttua
sen fälkeen minä olin kerran tulosa
naapurista, kim vastaani sattui huut
«orin häricä. Mmä tahdon väistj^
sen tieltä, mutta se pieksää hännai.
lään kuin tiikeri, ja tähtää oiinua sar­villaan.
Minun ei lainkaan teämjt
mieli heittää henkeä sen sarvissa ja
niinpä minä kaapasin juoksuun. Se
lähti perässä, saavutti minut, jymSyt.
ti kylkiluiden alle ja heitti minut yJi
aidan. JKyMuu katkesi. Kun niitä
kylkiluita olisi satakunta, mutta noia
vaan näenettää kylkiluu on tieteaiua
sääli' . . . Tämän vian vuoksi eivät
ottanejct minua sotapalvdukseea-kaan.
Ja sen jälkeen minä olen saa­nut
lukemattomia kertöfja kaisiä
kaildden eläinten takia. Tuntuu niin
kuin olisin paholaisen leimaama: mi­kä
hyvänsä koira pääseekm kaHeis-ta
ja missä hjrvänsä se kirottu vifllet-teleökin,
mutta välttämättä lidulta
juoksee minun kimppuuni tai minä
sattumalta tiilen sitä vastaan. Rq)a
. hpusutj puree sääreen ja siitä ei mi­nulle
tietenkään bile mitään hyötyä?
Lahokkaat ajoivat minua kerran ta­kaa
Uahatshinam nötikosta asti ja vil­liintyneet
siat yökkäsivät arolla mi­nun
kimppuuni. Toisen kerran minä
jouduin piestäyäksi härän takia ja sii­nä
pelissä menetin viimeiset saappaa-nL
Kerran yöllä kuljen huuttoria
pitikin ja Donet^ovien tuvan kohdal­la
tulee taas vastaani härkä. Se är­jyy
jä huiskii hännällään. Ei, ajatte­lin
minä, paha sinut periköön, minä
olen jo saanut tuntea, mitä seuraa
teidän kanssanne leikkimisestä! Mi­nä
koetan oHa lähempänä tupaa, mut­ta
se" seuraa prarässä, lähdin juokse-tnaan
ja kuulen, että härkä tömisee
aivan ta'&anani. Tuvan Jkkuna oli
auki. Minä pujahdin siitä sisään,
niinkuin mikä yöl^akko, katsahdin
ympärilleni ja kun tuvassa ei ollut
ketään, niin päätin samaa tietä men­nä
takaisinkin, etten ihmisiä suotta
häiritsisi. Härkä mörittefli ulkona vä­hän
aikaa, kaivoi multaa sarvellaan
ja poistui. Minä olin jo aikeissa pu-jaöitaa_^
kunasta ulos kun joku tar-rasiminun
käsiini ja pamaujti nis­kaan
jollain kovalla esineellä. Isäntä
— Donet^o^en vaari oli kuullut
fcolinaa ja, otti minu$ kiinni. "Mitä
sinä täältä etsit, poika?" «Tulin här­kää
pakoon." "Ei, sanoo hän, kyllä
me tunnemme teidät, senkin härät!
Sinä tulit meidän miniämme, Oljut-kan
luo?" Ja alapa pidcsämään mi­nua,
ensin ikäänkuin leikillään, mut­ta
sitten yhä kovemmin ja kovemmin.
Hän oli hyvissä voimissa ja itse lei­kitteli
miniänsä kanssa, siksipä niin
suuttuikin minulle ja löi minulta yh­den
hampaan pois. Sitten kysäsee
minulta: "Vidäkö toiste tulet Oljut-kan
luo?" "En, vastaan minä, en 3d-nä,
paha sinut penTtöön! Ripo^
Oljutkasi ristin asemesta kaulaasi I"
"Hdtä saappaasi, sanoo hän tai saat
lisään^ Niin täytyi riisua saappaat
Kihlauksensa Julkaisseet
ANNEL HOVILA
Ja
ANTE METSÄLÄ
Bh7. Ont.
ininu^ aBcoi sattua <5n-
Parhasmmal Onnittelumme
ANNELI HOVILALLE
Ja
ANTE METSÄLÄLLE
Heidän kiUauksensa johdosta
SAIMA JA OSGAR
.BoxSTLv - . Swastika,-Oat