Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 29, 1945

              1945 LAr.VXTAiyA, SYYSKUUN 29 PXlVXXÄ Sivu S
— ja nainen liiiiniinnniiiiiiimiBiniininflninnnifliiiiniinniniiiiiiiiiimi
loinkaan nähnyt hänen kaseissaan
niin riemuitsevaa ilmettä. Hän lä-
•hestyi heitä nopeasti ja laski käten-sä
Philipin käsivarrelle.
; £ , L V JACQUES CROISSET
Philip istuutui teltan viereen, polt­teli
piippuaan ja odotti. Viimeisten
hetkien tapahtumat eivät ainoastaan
olleet tuottaneet hänelle pettymyksiä,
vaan vielä lisänneet hänen hämmin-kiään.
Hän oli odottanut ja toivonut
äkillisiä ruumiillista toimintaa, jota-kin
sellaista, mikävihaomkin ölis^^
de5 osaksi haihduttanut salaperäisyy­den
pilviverhoa. Mutta juuri sa- e^kä orjuuttaakin teidät pysymään
maila h e t k e l l ä , kun hän oli odottanut vähän pitemmän aikaa antamassanne
tapahlinnien kehittyvän, olikin pai- ritarillisessa lupauksessa. Me läh-
Josephine oli sen jo ennakolta ttiomrn- He seisoivat hetkisen lähekkäia
nut. Mieleltään seikkailijana, joka ikatsellen toisiaan silmiin. Ja kuten
useammin kuin kerran oli hymyillen miehet ymmärtävät miehiä siellä mis-katsonut
kuolemaa silmiin, hän ei vä- sä mapillinen palo ei leimahtele korke-littänyt
siitä, että vastedes polttaisi alle, niin liekin käsittivät toistensa s i^
sillat takanaan. Hän rakasti Jose- lun, ja heidän sormensa puristuivat
talle ilmestynyt tama uusi
Jean, ja muuttanut sen kiihtymyksen
suunnan, jonka alaisena Josephine
Kuka tämä Jean oikeastaan
onkaan?" kysyi hän itseltään. "Mi­ten
voi h ä n e n ilmestymisensä näyttä­mölle
tähän aikaan liikuttaa Josephi-r.
en mieltä melkein yhtä. kovasti kuin
pelko v ä h ä n aikaa sitten?'' Josephine
oli kertonut Jeanin olevan sekarotui­sen
intiaanin ja kuuluvan hänelle. Ja
hänen tulonsa, Philip tunsi sen var­masti,
oli nähtävästi mitä tärkein Jo-sephinelle.
Hän odotti kärsimättömästi ja Tiä-nestä
tuntui aika pitkältä, ennenkuin
hän kuuli ääniä ja askelia puron tör­män
takaa. Hän nousi, ja hetkistä
myöhemmin ilmestyi Josephine seura­laisineen
h ä n e n eteensä noin kahden­toista
askeleen päässä. Hän katsoi
ensiksi mieheen ja samassa silmänrä­päyksessä
Jean Croisset pysähtyi,
koMstaen katseensa häneen. Vaka­vasti
ja nähtävästi urihötfaeri Icbko-naan
Joseph inen läsnäolon miehet'tar­kastelivat
loisiäan. Sekarotuinen ku­martui
v ä h ä n eteenpäin kiiin hyppyyn
valmistautuva notkea kissa, ja. hänen
silmänsä leimusivat tummfna. T ä ­män
miehen ikää Philip eijosannut
määritellä. Se voi olla neJjänkyTn-menen
korvilla, ja ehkä se ei ollut­kaan
kaukana siitä. Hän oli avo­päin,
ja h ä n e n pitkässä karheassa tu­kassaan.
Joka oli niusta kuin iritiaa-nin.
cli harmaita hiuksia. Ensi näke­mältä
oli vaikea nimittää sen veren
laatua, joka kiersi voimakTcaimmin hä­nen
suonissaan. Hänen tukkansa, liä-nen
kasvojensa ja ruumiinsa laihuus,
bänei
asenicnsa viittasivat kaikki intiaa
nm. Sitten näiden erikoispiirteiden
'a^a.na Philip näki ranskalaisen. Äk-i^
iäse muuttuikin hänen edessään ole­han
miehen voimakkaimmaksi ulko­naiseksi
ominaisuudeksi, eikä hän ol­leenkaan
hämmästynyt, kun Jean lä­hestyi
ojennetuin käsin ja sanoi;
••-M sieur Philip, minä olen Jean —
Jfan Jacques Croisset — ja iloitsen
'Alosianne."
»
p . ? ^ ^ sanat oli tarkoitettu vain
Pniiipiile e i k ä Josephine voinut pai-
^^iJsan nähdä sekarotuisen silmien
;^^'rn:allista tulista välähdystä tikä
"^^3. hänen \neläkin nopeamnrasti
sanoja: *^01en iloinen,
ff^ra \Veyman. että sattuma lähetti
•''''^ teidät luoksemme."
.^^='-iet kättelivät
phinea ja oli joutunut tämän rakkau­den
valtaan samoin kuin Tristan ja
Isolde tai Paolo ja Francesca, äkkiä
"Jeanin tulo oli minulle täydelli- •'^ vastustamat-tomasti, multa toisin
nen »yllätys", selitti hän. 'En olisi ^^^^"^ ^^"^^ y
odottanut häntä vielä moneen päivään P"^^^^ näiden seutu-jen ilmakin, lupauksessani,
ja pelkäsin hänen tuomiaan uutisia i^^*"* ^^n nyt hengtti. Se, ettei hän pakaa minuil''
Mutta tämä kirje ilniaiseemM mitään Josephihesfa, taf se-uuden
kiitollisuuden aiheen, vaikka se ^^^^^ Josephine ollut ilmoittanut
hänelle täydellistä nimeään, ei haitan­nut
hänen tunteensa syvyyttä ja vil­pittömyyttä.
Myöskään ei Josephi-nen
avomielinen tunnustus, ettei hän
lujasti ymmärtämyksen merkiksi.
'Millainen se osani tulee olemaan,
en voi arvata", sanoi Philip sitten,
'•mutta tahdon sitä näytellä, eikä ai­nakaan
pelko ole syynä, miksi pysyn
Ellen onnistu, tap-demme
kotiin iltapäivällä,
te valmis?''
Oletteko
jun on pantav-a vähäiset tava­rani
kokoon", vastasi Philip katsoen
Jeaniin, joka poistui telttaan päin.
''^'uo seitsemänkoimatta luumua ia
"Tuolla tävoTnpu^ pohjo­la",
kuiskasi Jean ja hänen äänessiiän
oli kiitollisuutta kuin rukouksessa.
Sanomatta enää sanaakaan hän
kumartui ottamaan peitteet ja teltan
kainaloonsa. Philip oli jo melkein
;'Minutko"', sanoi Josephine naura­en,
'"Eikö ole välttämätöntä, että
valmstalte minullekin sijan kanoo­tissanne?"
Philipin kasvot punastuivat ilosta.
'•Tietysti se on"! huudahti hän.
'"Kaikki on tuntunut niin ihmeellisen
epätodelliselta minusta, että hetki­seksi
unhotin kokonaan teidän ole­van
vaimoni. Mutta miten minun on
suhtauduttava Jeaniin? Hän nimitti
minua m'sieur VVeymaniksi."
''Hän on ainoa muu henkilö, joka
tietää sen, mitä mekin tiedämme",
selitti Josephine. "Sekin oli välttä­mätöntä.
Haluatteko nyt mennä lait­tamaan
kanoottianne kuntoon? Jean
luo sinne tavarani ja ottaa kuormas­tanne
jotakin omaan kanoottiinsa,"
Hän poistui Philipin luota juosten
telttaansa, mutta palasikin nopeasti
tuoden mukanaan .paksun kaniinin-nahkapeJton
ja pari kanoot*tipielusta.
"Näistä teen itselleni pesän silloin,
kun en työskentele", sanoi hän las­kien
ne Philipin käsivarsille. "Minul­la
on 'melakin. Jean sanoo minun
osaavan käyttää sitä yhtä hyvin kuin
jonkun inuaaninaifeenkin."
"Paremminkm, m'sieur", huudahti
Jean ilmestyessään teltasta. "Kat­sellessanne
hänen melomisftaan rupe­atte
itsekin melomaan kovemmin.
saisi odottaa minkäänlaista korvaus- pidätitämäisillään hänet keskustellak-ta.
ollut tuhonnut hähfen toivoaan, seen enemmän hänen Jcanssaan, mutta
Ainoa valtava ajatus, mikä kiersi hä- näki Josephinen kiipeävän heidän |a
nen aivoissaan, kun hän laittoi ka- tien välisen kivivallin yli, syli aivan
noo;:'Liaan matkakuntoon. perus?tui sii- täynnä tavaraa, ja riensi ottamaan
hen, että oli olemassa toivoa ja että osan siitä kannettavakseen. Jeanin
Josephine oli ollut vapaa hyväksy- tuomien tavarain lisäksi siinä olikin
mään hänen sanansa alentamatta it- kaikki ,mitä oli pantava Philipift ,ka-seään.
Jos Josephine olisi jonkun toi- noottiin, ja sekarotuinen jäi rannalle
sen m^Ithen oma, ei hän olisi pyytänyt
Philipiä näyttelemään aviomiehen o-saa.
Tämä vapaus ja hänen oikeuten­sa
taistella Josephinen puolesta olivat
juuri nyt ainoat tärkeät seikat. Nii­den
rinnalla olivat kaikki muut asiat
mitättömiä, ja kummallinen riemu
pani jokaisen hänen suonissaan vir­taavan
veritipan kuohumaan.
Hän huomasi kääriessään huopa-peitteitään
kokoon ja suoristaessaan
telttansa laskoksia jälleen viheltävän-auttaakseen
heidät matkalle.
"Teidän pitää meloa suoraan jär­ven
yli", sanoi hän Philipille. 'Jos
melotte hitaasti, tavoitan teidät kyl­lä."
Philip istuutui melkein perään Jo-sephineä
vastapäätä, ja Jean sysäsi
kanoottia niin voimakkaasti, että se
kiiti kuin pääskynen järven tyynelle
pinnalle vaahdon kohistessa kokassa.
Philip odotti hetkisen, ennenkuin ru­pesi
melomaan. Hän katsoi tyttöön,
sä. Lopetettuaan tämän viimeisen joka isttii niin lähellä häntä pää ku-länen
silmänsä ja hänen jännittynyt' Hän on sellainen gwan-anchewin, niin
senicnsa viittasivat kaikki intiaa- suurenmoinen! Vain cree-kielellä sen
saa lausutuksi."
Josephinen silmät alkoivat loistaa
hellästi, kun Jean alkoi kiskoa teltan
paaluja maasta.
"Vähän myöhemmin kerron teille
Jeanista", kuiskasi hän. "Mutta men­kää
nyt kanootillenne. Seuraamme
teitä muutamien minuuttien kulut­tua."
Philip poistui hänen luotaan käsit-työnsä
hän huomasi Jeanin seisovan
takanaan ja katsovan häneen tarkas­ti.
Tervehtiessään sekarotuista hän
etsi katseillaan Josephinea.
"Minä olen yksinäni, m'sieur", sa­noi
Jean tullen Philipin viereen.
"Houkutin hänet pysymään paikal­laan,
että voisin hetkisen keskustella
teidän kanssamme kahden kesken
kuin mies miehen kanssa. Mistä joh­tuu,
että Josephine on alkanut luot­taa
teihin näin suuresti?"
Hänen äänensä oli matala ja "mel­kein
niin pehmeä kuin naisen, mutta
syvällä hänen silmissään Philip näki
kummallista kytevää tulta.
"Niin, mistä se johtuu?" toisti hän
vaativasti.
"Sen tietää vain Jumala", huudahti
JPhilip ymmärtäen kysymyksen mer­kityksen
ensi kerran. "En ole aija-tdlut
sitä ollenkaan, Jean. Kaik­ki
on käynyt niin kummallisen äkkiä,
että on vielä paljonkin asioita, joita
en ole ehtinyt ajatella. Otaksun sen
johtuvan siitä, että hän luulee minua
mieheksi."
"Niin se onkin, m^sieur", vastasi
Jean yhtä tyynesti kuin ennenkin.
"Siitä se johtuu ja pari vuotta kestä-täen.
että hänellä oli Jeanille jotakin neestä oleskelustanne pohjolassa. Olen
sanottavaa, mitä hän ei halunnut lau- ollut siellä. Tiedän sen kasvattavan
sua Philipin kuullen. Kun Philip läk- miehiä. Ja Josephinemmekin tietaa
si kävelemään uomaa kohti, huomasi sen. Voisin vannoa, ettei miljoonaji
hän että Josephinella oli avattu kir- miehen joukossa ole ainoatakaan, jol-j.
e viel,a.. ,k ä.dessää.n. I e hän olisi uskoutunut niin täydelli-
Philipillä ei ollut paljon tekemistä
toisiaan. Jea-saavuttuaan
kanoottinsa luo. Hän
nosti siitä pois makuusäkkinsä ja
telftansa ja järjesti Josephinen vai-sesli
kuin teille. Hän on antautunut
teidät käsiinne, ja kaikki, mitä teet­te,
merkitsee hänelle joko elämää
tahi kuolemaa. Ja teille —"
matassa kuin tarkastaen, oliko kaikki
kunnossa, auringonsäteitten muutta­essa
hänen paksut palmikkonsa moni­värisiksi.
Hänen mielensä täytti mel­kein
vastustamaton halu kurkottaa
koskettamaan noihin kimalteleviin
suortuviin, tunteakseen niiden läm­mön
ja sulon huumausta; ja jotakin
tästä hänen halustaan oli varmaan
hänen kasvoissaan, kun Josephine
loi häneen ystävällisen ja kiitollisen
katseen, jota vain pieni levottomuu­den
ilme häiritsi, Philip et ollut en­nen
täydellisesti huomannutkaan,
kuinka ihmeellisen siniset hänen sil­mänsä,
olivat ja kuinka suloiset ja
hellät siiloin, kun ne olivat vapaat
pelosta ja sielullisten tuskien jänni­tyksestä.
Nyt ne muistuttivat enem­män
kuin milloinkaan viilejä metsä-orvokkeja,
niissä kun oli samanlaisia
pieniä ruskeita pilkkuja, joiden joh­dosta
hän joskus oli ajatellut kukkien
olevan täynnä naurua. Hänen mie­lestään
hiiden ilme oli nyt kaihoisa ja
miettiväinen, ja hän nauroi vilpittö­mästä
ilosta.
"Miksi te nauratte?" kysyi Jose­phine.
"Koska olen onnellinen", vastasi
Philip lähettäen kanootin eteenpäin
ensimmäisellä voimakkaalla vetäisyl-lä.
"Minä en ole milloinkaan elämäs­säni
ollut onnellisempi. En olisi us­konut
tällaisia tunteita mahdolli­siksikaan,"
"Ja minä alan jo kärsiä itsekkäi-syyteni
seurauksista", sanoi Jose­phine.
"Te olette ajatellut vain mi­nun
parastani. Olette tekemäisillän-jotakin,
mikä herätti Pfaili- pan ja pielukset niin, että he joutui-
P-'^^iu3t ta musta ja kun hän vasta- sivat istumaan vastatusten. Se tieto,
';,.'J;;'^'"otuisen tervehdykseen, kat- että Josephine tulisi olemaan hänen •!L'^*\-'^'^"^" olkapään yli Josephi- kanssaan ja että tehdyn sopimuksen
Josephinella oli kädes- Hän ei pysähtynyt kyselemään itssl-
^ 3_^attu kirje ja kun hän huomasi tään. kuinka kauan tätä salaista liit-btseen.
hymyili hän niin i-
^^tei Philip ollut ennen mil­tään.
toutumista kestäisi ja kuinka pian oli
tulossa .-^e traagillinen loppu, johon
Hänen silmässään kytevä tuli alkoi ne ihmeellisen uhrauksen hyväkseni,
nvt leimahdella. Teillä ei öle mitään voitettavaa eikä
"Mitä?" kysyi Philip "jännilty- toivottavaa, paitsi niitä asioita, jotka
n^enä, vapisuttavat minua. Ja minä olen
"Kuolemaa, ellette näyttele osaan- ajatellut vain itseäni itsekkäästi ja
ne kuin mies", vastasi Jean. Hänen järjettömasTT. Tällainen ei ole re-äänensä
ei kuulostanut uhkaavalta hellistä, mutta sittenkään ei^ole muu-eikä
kiihoittuneelta. mutta hänen sil- ta keinoa."
miensä ilmeen Philip ymmärsi. Hän "Minä olen tyytyväinen", sanoi
ojensi ääneti kätensä, tarttuen seka- Philip. "En voi uhratakaan juuri
rotuisen kouraan. muuta kuin •tseni."