Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 31, 1955

              iiie.-sa. Kuinlva voisi yksi ihminen suo-
•littaa saman työn tietyssä eh'najassa.
itse asiassa Bulgarian kansanmusiikki
tm mielestämme jo nyt niin täydellistä,
c-ttä sitä olisi vaikea enää muokata mo­tiiveina.
Yleensä kansanmusiikin luo-cnukset
ovat pieniä, lyhyitä, ne o\'at
liiienosti hiottuja jalokiviä. Ja sävellys-
'teknillisesti aoi käydä arveluttavaksi,
'jos sovitetaan aiheita, jotka on luotu
•liian pieneen muotoon, esimerkiksi suu-
0 elle orkesterille."
iiäveltäjän runolliset A^ertaukset he-c
ättävät haastattelijassa värikylläisiä
(ittuistökuvia Bulgarian maisemien oma-
3ai^tuisesta, alkukesän loistosta sekä v i l ­li
inrohkeasti että pehmeästi aaltoilevas-
<-a kauneudesta, ja siitä myös kysj''mys:
— Matkustitteko niin sanoakseni
inyös silmillänne, vai olivatko ne ensi
iLijassa korvanne; jotka tulivat kylläi­siksi
saaliistaan? ^Miltä näytti siellä
.-yksy?
— Värit olivat nyt enemmän maan-ttuntuisia,
sanoo Englund. Vuorten rin-
<teet 'vaihtelivat kaikissa mahdollisissa
(loistavan punaisen ja ruosteenruskean
•vivahteissa . . . ]Mutta maisteri Rautio
ilialuaa hänkin vihdoin saada suunvuor
'ion.
— Matkammehan oli suunniteltu si-
«ten, että näkisimme jotakin maasta,
ii>äästäksemme kosketul^seen ihmisten
kanssa, jotka ovat yhtä Bulgarian kan-.
f^an-musiikin kanssa. Sofian lisäksi näim-one
Plovdikin ja Tirnovon, kauneim-itnan
kaikista, kaupungit — niin Tirno-
^•o, Tirnovo. huokaa myös Englund ro­manttisesti.
— Sitten tietysti Stalinin kaupungin,
'jossa me uimme ^Mustassa meressä kau-
IHihkilaisten tyrmistykseksi, sesonki oli
iiäet jo ohi. Näimme myös vanhan Rila-iuostarin,
joka sijaitsee komeasti kor­keuksissaan
'kuin Jokin Alhambran l i n -
aia, paikalla, jossa alkuaan pyhä Hiero-iivTtios
eleli erakkona luolassaan.
—r Merkityksellistä ja selventävää
meille oli mm. osallistuminen erääseen
i ' i i n i - tai viininkorjuujuhlaan, joka pi­dettiin
\'cntren k3-lässä — viinikeskuk-i-
essa, josta saadaan Bulgarian hienoim-anat
viinit. Meitä oli odotettu ja mei­dät
otettiin juhlallisesti vastaan tar-
'loanialla meille jättiläiskokoinen leipä
j a suolaa vanhan tavan mukaan, .\uton
ympärillä vilisi lapsia, jotka olivat tul-deet
'katsomaan meitä, heitä surisi ym-
([>ärillämme kuin mehiläispesässä.
- 'Kulttuuritalon, 'jonka alakerros elo-
3;uvateattereilleen oli aivan uudenaikai-
'sesti sisustettu, yläkerros oli sen sijaan
kokonaan rakennettu vanhaan kansan-maiseen
tyyliin. Se oli vallan suuren-tnoiscsti
''kuvailtu'": villaa karstattiin.
i^iellJi istui tyttöjä, jotka kirjailivat tai
nypläsiväi tai astuivat keskilaattialle
'laulaakseen ja tanssiakseen meille . . .
On tulistettavaa, että Bulgarian k a n -
Kinmusiikki aina olennaisesti kuuluu
Ahteen tanssin kanssa. Mielenkiintoisia
ovat aitobulgarialaiset soittimet, kuten
esimerkiksi kaval, »huilu, jonka soit-
A I N O R A A P P A NA
Elämän pyörteissä
— eU —
LAULU PYSYVÄLLE RAKKAUDELLE
(Jatkoa)
IE olivat kävelleet pitkälle metsän
'•poveen ja nyt he kuin yhdestä so­pimuksesta
pysähtyivät. Taas Väinö ot­ti
Hiljan kädet omiinsa, katsoi häneen
silmiin »juhlallisen näköisenä sanoes­saan:
— Tehdään yhteinen liitto, ihan sel-
Käkilinnun heleä helskytys läheisestä
kuusesta herätti heidät ajattelemaan
paluuta toisten luo. Mutta hetken vielä
pidätti, poika tyttöä lähellään, kertoen
kuinka hartaasti hän oli toivonut täl­laista
kohtausta heidän välillään, ja ei
uskaltanut sanoa sanaakaan, tällaises­ta
. . . N i i n , ja sitten oli niin ikävä.
Viime joulunakin kun sinä olit kolme
lainen kuin valalla vannottaisiin, että päivää kotonasi, et usko, kuinka minä
ohjelmaan 'kuten Faustiin tai konsertti-caminen
tuntuu epätavallisen vaikealta, ohjelmaan kuten Rahmaninov ja Tshal-koska-
sen rakenne on äärimmäisen yk­sinkertainen
ja primitiivinen. Gatokan
ijälkeen on erikoislaatuinen kielisoitin,
nonka ääni muistuttaa huilun ääntä,
mutta jonka muoto tuo mieleen viulun.
Soittajat pitävät sointinta sylissään ja
ikiittavat sitä seiscialtaani
Englund tietää kertoa, että kavalin
t^oittajat ovat uskomattoman taitavia ja
vnat usein aloittaneet uransa jo 4-vuo-tiaina.
— Kun he puhaltavat, vaikut­taa
se noituudelta — voi tuskin käsit­tää,
että heidän onnistuu saada ääni
osiin raskaasta kaval-huilusta pelkäs­tään
puhaltamalla siihen suoraan sen
toiselta puolen. Muuan ensihvjkkni ien
budapestilainen huilun.soiunja kertoi
uiinulle, -ettei hänen yrityksistään lv.:o-iimatta
ole koskaan onnistunut fa.id.i
ääntä esiin suuresta kaval-huilusta.
vain pienen kaval-huilun kanssa se on tienraivaajina Bulgariassa!
Sivu 4 Lauantaina, joulukuun 31 päivänäu 1955
me, sinä ja minä, emme huoli kenes­täkään
muusta kuin toisemme, vaikka
minulle minkälainen pakko pantaisiin.
'Meidän ystävyytemme on -varmasti sitä
rakkautta, josta kirjoissa puhutaan —
niin minä ainakin uskon. Minun on
niin hyvi. olla kun olet lähelläni, «vaik­ka
et sanokaan mitään etkä ole näke-vinäsikään
minua, kun puuhailet töis­sä
. . . ;Mutta jos olet jonkin aikaa pois­sa
näkyvistäni, niin minulle tulee ikä­vä.
Sinä et C^ko kuinka ikävä minulla
silloin on ja jos ajattelen, että menisit
jonnekin kauas, niin silloin minä kuo­lisin
ikävään. — Sellaista minulla on,
mutta ellei sinulla olisikaan minua yh­tään
ikävä
— Väinö, h>-vä rakas Väinö, missään
muualla en haluaisi olla kuin aina si­nun
luonasi ja tChdä kaikki työni sinun
'hyväksesi. Kärsisin mitä tahansa jos
tietäisin siten tuottavani sinulle hyvän
olon ja elämän. — Niin se on, en minä
oikeirt tiedä, ^ i t e n sen ilmaisisin . . .
— Mutta minäpä tiedän. Anna nyt
pusu sen vannomisen päälle. Täytyyhän
sinunkin yhtä miestä suudella ja minä­hän
en ole vieras, enhän? Nyt et enää
saa muistaa äitisi varoituksiakaan, sil­lä
minä olen se yksi . . .
Eipä nuori tyttö '\'astustanut enää.
Nuoruutensa tulisella otteella hän kie­toi
kätensä pojan kaulaan ja siinä tuli
sitten naurua ja itkua vuorotellen, sillä
juuri tällä hetkellä oli elämä puhjennut
Jäänen kohdallaan täyteen kukkaansa
ja silloin on ihminen toisissa maailmois­sa
eläjä . . . Mutta sittenkin se onnek­si
pysyi voimakkaasta verenpalosta va­paana,
joten suudelmat olivat heille
vain huulten 'h\-A-äilyjä ja siinä olikin
heille kj-lliksi.
onnistunut — Mutta nyt olemme jäl­leen
joutuneet sivuteille 'matkastamme.
Kävimme usein kirkoissa, siellähän
musiikki on m\-ös hienoa. — Erikoisesti
pappien bassot, virkahtaa Rautio. —
Kuorot.olivat hienoja nekin, lisää Eng­lund.
— Kuten sanottu, tunsimme suur-ta
mielenkiintoa kansanmusiikin kuu- Ilta kului yöksi ja yö valkeni aamuk-lemiseen
«ja siksi vähemmän ooppera- • si. Sen rajaa ei kukaan edes huoman­nut,
sillä oltiin sillä leveysasteella, jol­l
a juhannuksen aikana aurinko kirk­kaalla
säällä tuskin piiloon pääsee. Vain
pieneksi hetkeksi se häipyy taivaan­rannan
varjoon, silloinkin"punaten ko­ko
autereen purppuraan ja tuossa tuo­kiossa
pulpahtaa loistavan pallon reu­na
monisäteisenä, välkäyttäen osan sii­tä
valtavasta valon ja lämmön voimas­ta,
jota sillä on valta jakaa kylmään,
mustaan maailmaan. Miten kylmä, pi­meä
ja eloton tämä pallo, jossa on ih­misten
asuinsijat, olisikaan- ilman si­nua
kallis aurinkomme. Tuoltapa järven
poukaman takaa se jo heloittaa koko
loistossaan, vaikka onkin vielä alhaal­la.
Juuri tähän aikaan herää koko luon­to
pienen torkahduksen perästä.
Valtava lintujen kuoro herää ja al­kaa
päivänsä ylistyslaulullaan Luojal­le.
Tikka rummutellen lyö honkaan i l ­moittaen
nyt jo työn alkavan. Herää
pienin maan matonenkin päivän aska-ölin
'kuin sairas. Sinä et sellaista ym­märrä.
Tytöillä varmaan ei ole milloin­kaan
niin ikävä. Sinähän vain naurat
ja laulat ja näytät onnelliselta melkein
aina . . .
- Vielä nämä lapset pohtivat Väinön
vanhempien kohtaloa. Sääliksi heitä
kävi. Poika rakasti äitiään oikealla lap­sen
rakkaudella ja ihmetteli kuinka hän
on isän rinnalla jaksanut kaikki nämä
vuodet — 'mutta sääli tuli sitäkin tois­ta
naista, joka oli rakkauden uhri ja
isääkin . . . E n tieidä, minä olen halvek­sinut
häntä siitä saakka kun huomasin,
ettei hän äidistä perusta, mutta nyt mi­nä
taidankin häntäkin rakastaa . . . Sen
aninä vain sanon, että meistä ei saa tul­la
niin onnettomia kuin he ovat. Ollaan
nyt jonkin aikaa niin kuin ennenkin,
vaikka syksyyn asti, että tässä^enem-män
miehistyykin ja sitten sanoa pau­kautetaan
heille uutinen, joka heitä
hieman hämmästyttää. Joko mennään?
— Ei mutta halataan nyt .vielä oikein
lujasti, sitä kun ei passaa sitten sielä
kotona.- Täytyy vain tyytyä tämän yön
•muistelemiseen.
Oli varmaan poika miestä mielestään
kun osasi ja us;kalsi puhua näin vakuut­tavia
sanoja tytölle, joka oli aina ollut
kuin edelläkävijä kaikissa asioissa^ ia
niin helposti nauraa hykerteli Väinön
epäonnistuneille puheille ja töillekin.
Mutta eipä nauranut nyt tyttökään,
niin oli juhlallinen kuin rippikirkossa ja
vesihelmet oikein poskille kierähtivät.
Käsi kädessä he -verkalleen astelivat
kokkokalliota kohti ja olivat niin onnel­lisia
kuin vain kaksi aivan viatonta i h -
mislasta voi olla. joiden sielu todella
on tahraton, joille yksin linnutkin lau­lavat
eri sävelin kuin rikoksen tekijöil­le.
Heille näytti tällä hetkellä elämän
ruusu puhjetessaan vain kultaa ja
purppuraa. Mutta kauanko? Siinä mis­sä
onnenlinnun siipien suhina kuuluu
musiikilta, enkelten kuoron soitolta,
siellä vaanii A'iinapirun valtatekijät saa­listaan.
kovski, jotka me tunsimme ennestään.
Mutta on sanottava, että musiikkitaso
oli paljon korkeampi kuin olimme tie­täneet
tai osanneet ajatella. INIeidät oli
saatu kuvittelemaan, että se olisi pri­mitiivinen.
N i i n ei asia ollut alkuun­kaan.
Musiikkitaso on korkea, -vahvistaa
myös Rautio. Bulgariassa on 11 (yksi­toista)
valtion sinfoniaorkesteria ja 6
oopperaa. M u u t e n , vilkaiskaahan tätä
— todistusta siitä, että olemme todella
olleet Bulgariassa. lask,?e m.-.isteri Rau­tio
leikkiä ja oj.n::..i ' riaastaitelijalle
bulgaria!:!i.-::! L^hd-M '• rriulin " (11.
I I . ) , jo::!:.: :rL;. !:;.va C5!:tää suomalai-s:::
r:::usik::oj:i y>':;:v\i!li c/^ä keskuste­lujapa
Lulgari::!:::- lon vir::avcljiensä
k:::-:-sa. — Olkeastaanhan meitä kahta
on pidettävä suomalaisen musiinkin
reille. Orava jo hyppii oksalta o^-^
sillä herkkusuulla on Idire saada par'
'hainunat kävyt nakerrettavakseen
Mutta käki kultarinta helskyttelee nei
tosten ikävuosia aina vaikka sataan
asti.
— Kuku kuku kultarinta, kuku mi-nun
ikäni, kuului tyttöjen ääniä sieltä
täältä metsän siimeksestä ja käsi pojan
kainalossa he samoilivat parittain naut­tien
tästä Suomen lyhyestä, mutta sitä
ihanamimasta kesästä, jonka suloisuus
on jokaiselle auennut ensimmäisen ker­ran
jolloinkin ainutlaatuisena, niin kuin
se aukeni tänä kesänä Hiljalle ja Väi­nölle.
Kukapa hennoisi jättää juuri täl­laisella
hetkellä tämän valtavan suuren
konserttisalin. Ei kukaan, keri oii vii
puolenyön täällä viipynyt, hänen täy­tyy
jatkaa oloaan siksi, kunnes päivän
kehrä korkealta kuumentaa.
Vanhempi vaki on hiljalleen siirtv-nyt
veneillään 'höyhensaarille, sillä he
samoin k u i n lapsetkin pitävät sittenkin
parhaimpana nukkumatin seuraa.' Sin­ne
ovat jo aikoja menneet Ylimäen
emäntä tyttärineen ja Hildan kanssa
•vanhan emännän keittämää punaista
juustoa maistelemaan, jättäen Olgan pi­tämään
nnoria silmällä. Mutta Pekka-pakana
vei Olgan omille teilleen. Jättää
nyt kissa imakkaran -vahdiksi! Niin oli
vähitellen kokkotulen kylmetessä —
siihen oli useita kertoja lisätty juurak­koja
ja risuja — häipyneet myös lutilla-olijat,
mitä lienee jokunen pari vielä
vaeltanut omia teitään.
Tuossapa pyrähtää vielä tyttöparvi
helmat täynnä kukkia. He kikattavat.
Heillä on omat lystinsä. Kunhan ei lie­ne
kepponen mielessään kun noin haus­kaa
on. Metsässä rasahtelee ontosti. Ty­töt
juoksevat veneilleen. Yksi heistä on
jäänyt kuin huomaamatta jälkeen. Hän
nyppii päivänkakkaran terälehtiä. Ra­kastaa,
ei rakasta, rakastaa, ei, rakas­taa,
ei.
— Valehtelet. Huono, ruma, kakka­ra.
Et ffedä yhtään mitään. Minä otan
uuden. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa,
ei — rakastaapas!
— Kenen rakkautta se sinipiika | ^ i -
jukainen niin tarkasti tutkii, ettei en­sinkään
Jiuoraaa sivullakulkijaa?
Mies oli äkkiarvaamatta ilmestynvi
tienpuolesta tytön rinnalle, joka hiukan
säpsähtäen häiritsijää katseli häneen
kujeellisesti ennenkuin sanoi:
— Sen rakkautta tutkin, jota odo­tan,
vaikka kylläpä minä sen jo tie­dänkin
— mutta mihin asti hän jo en­nätti
anennä, kun jäin näitä kilkkiä tut-kiimaan
. . .
Tyttö lähti juosta vilistämään pol­kua
pitkin ja pian tavoitti p p j ä U T^
mutta eihän se ollutkaan Väinö. Liian
myöhään 'huomattuaan erehd\-ksensä,
hän äkkiä teki mutkan ja yritti, sivuut­taa
miehen, mutta tämä piti^^äransa ja
sieppasi tyttöä kädestä kiinni j a riuh­taisi
itseään vasten niin voimakkaasti,
että tyttö oli melkein tukehtua pojan
rintaa v.asten. Kuitenkin hän sai tuke^li-tuneella
äänellään huudetuksi: apua ja
Väinö olikin tuota pikaa joutunut pe­lastamaan
-Hiljaa ryövärin "kynsistä.
Juuri kun hän sai nykäistyksi tytön kä­destä,
hän kaatui parahtaen maahan.
— Mikä sinulle tuli? parahti tyttö
suurella äänellä. Silloin roistokin kat­soi
harittavilla silmillään hetken työn­sä
tulosta. Sitten 'hän heitti kädessään
olevan veitsen, joka oli pitkateräinen
puukko, kauas metsään ja lähti kiroil­len
talsiman rantatietä myöten pois ri­kospaikalta.
— Saakelin kakara, ota nyt omasi,
kun isäsi pilasi minun omani . . •
Tätä ei tyttö kuullut. Hän huusi hä­dissään
apua j a pian siihen joutuikin
Kauko Mannila, joka ei siihen mennes­sä
ollut vielä ennättänyt kauas mennä-kään,
sillä hän oli hiljalleen seurannut
tyUöä hänet metsässä tavattuaan. Kau­kon
tarkastaessa Väinöä tyttö seisoi va-i
r