Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 31, 1955

              ESTER KU'?^T1XEN':
Unohtumaton
(KUpakirjmtus)
' E kutsuivat häntä 'Viitoseksi",
vaikka hänen oikea kristillinen ni­mensä
olikin Armiida. Viitonen-nimen
sai tyttö lehtipajassa — "Eteisessä"' —
mistä hän joka ilta koulutyön päätyt­tyä
riensi hakemaan ''liepää ja voita"
tuovan tienestinsä — yli kaksisataa
usein melkoisen painavaa iltalehteä.
— Viitonen tuli! huusivat pojat, sa­man
ikäiset, kahdentoista korvilla ku­ten
tyttökin, joka sivumennen sanoen
oli ainoa sukupuolensa edustaja poika-lorV'ien
joukossa.
-— Viitonen! Ei se mikään viitonen
ole, se on Armiida.
— Ei se Armiida ole, se on i i t a , puo­lusti
joku . . . Lopulta se nimi jäi
tytölle. ^ -
Joskus Viitonen suuttui ja heti si­sälle
tullessaan huusi sotaäänellä: Iita
paikkaan, pani peitteet selkään ja hei­niä
eteen syötäväksi.
Haali oli jo täynnä väkeä ja lapsia
juoksenteli joka puolella. Koristettu
kuusi seisoi nä>^täniön vierellä. Siinä
paloi ofkeat kynttilät.
Näyttämölle se kuhina vasta kävi.
Katselimime ihaillen toistemme uusia
pukuja ja kiharoita. Olimme kaikki
mielestämme tavallista koreampia tänä
iltana. Opettajat häärivät ja laittoi­vat
pienempiä lapsia valmiiksi ohjel­maa
varten. Oli siellä hälinää sen mitä
yli 50 lasta voi aikaan saada.
X } ! oltiin valmiita. Kello soi vii-
'iiieisen kerran ja haalin lamppu lasket­tiin
alas Ja sammutettiin . . . Hetken
hiljaisuus, esirippu avautuu, alkaa
lasten ohjelma.
Kauniilla, heleillä lasten äänillä lau­loimme
joululaulut hartaasti, lausuttiin
runot, esitettiin tanssit, marssit ja näy­telmä.
Olimme tottuneet haalilla esiin­tymään,
joten se kävi meiltä hyvin.
Tietysti tuli pieniä kommelluksia, mut­ta
yleisö nautti niistäkin.
Xyt tuli jo joulupukin saapumisaika.
Ensin tulimme me kuusi tonttua pu­naisiin
puettuina ja laulaen: "Tähti
kirkas, sä kun* koitat taivahalla siintä-^
väliä, ällös peitä silmääsi . . Sitten
tuli joulupukki, harmaa parta. Lapin
maasta päin.
Kuulan pappa oli meidän vakituinen
pukkimme. Hän tuntui aivan oikealta
joulupukilta, sillä niin monta vuotta
hän tätä virkaa piti. Tontut jakoivat
pukin antamat lahjat . . . Sitten kaikki
lapset ravintolaan, joka oli koulun puo­lesta
järjestetty.*
Alkoi sitten odotettu tanssi. ^te
lapset osasimme hyvin tanssia nuores­ta
iästämme huolimatta, silla olimme
aina vanhempiemme nuikana haalilla,
tansseissa kuten imuissakin tilaisuuk­sissa.
Haitari soi- ja vanhat ja nuoret
tanssivat monta tuntia. \'älillä isän­nät
kävivät ruokkimassa hevosiaan,
juotiin kahvia ja hj-vä- sopu vallitsi
kaikkien kesken.
\'iimein ruvt^ttiin pikku hiljaa kokoa­maan
perheitä kotia lähtöä varten. A i i -
meinen valssi soi ja sen jälkeen peli­manni
pisti haitarin pussiin. Huudel­tiin
kaikille "Hauskaa Joulua ja Onnel­lista
Uutta \'uotta!" Peräkkäin ajet­tiin
sitten kotia kohti, väsyneinä mutta
onnellisina. Lauloimme vielä joukolla
joululauluja.
Hevosilla tuntui olevan hirveä kiire
kotiin ja matka kului joutuisasti . . .
Naapurit kiittivät kyydistä ja toivotti­vat
hv-A^ää >*ötä. Hauska ilta oli vie­tetty.
Vielä säng>ssä Fanni kysyi: —
Tanssitko sinä paljon?
— Kj'llä, joka pelin, vastasin väsy-
Armiida Viitonen tuli, lehdet tänne ja
äkkiä! Ja kumma kyllä lehtityöntö-luukun
takana laskija-Lasse pinosi pian
tytön taakan, panipa joskus pari yli­määräistäkin,
joita' pojat eivät saaneet
suuren suunsa takia. Välillä syntyi
poikaparvessa kahinaa ja käsirysyäkin,
kun yhtä likkalasta pidettiin parempa­na
ja sai ensimmäiseksi osuutensa,
vaikka olikin järjestyksessä viitonen.
Monen lehtipojan takkuisessa päässä
pyöri kiukun siemen, että miten saatai­siin
Iidan numero viideksitoista. Tai­taisi
silloin tulla toinen ääni kelloon ja
IFivka saisi odottaa vuoroaan. Sellaista
muutosta ei kuitenkaan kuulunut ja
pojat oppivat jättämään Viitosen rau­haan.
Kävi kuten Iita oli odottanut. Hän
läpäisi tutkinnon luokan priimuksena,
vaikka todistuksessa olikin yksi viito­nen—
laulusta. Luonto ei ollut anta­nut
hänelle laulun jaloa lahjaa. Se oli
aine, jota ei laskettu paljon miksikään
historian ja mittausopin rinnalla, puhu­mattakaan
ainekirjoituksesta, joka oli
Iitan vetonumero.
Se oli se 'kevät iitan varhaisnuoruu­dessa,
joka kasvatti hänet henkisesti
päätään pitemmäksi ja kohotti toverei­den
silmissä kunnioitettuun asemaan.
Mitä seuraavan kevään kirjavalle leh­delle
oli ajantuomari kirjoittava, siitä
tuli hänelle unohtumaton kevät.
neenä.
Sivu 8
Oli huikaisevan raitis huhtikuun
päivä. Iita kulki lyhintä tietä puiston
kautta kotiin. Kukapa olisi sellaisena
sinisen kirkkaana iltapäivälä allapäin
ja pahoilla mielin. Koulussa tosin oli
sattunut kommelluksia . . . Koko luok­ka
tiesi hänen iltaisin kantavan lehtiä
ja — mikä pahinta, että häntä haukut­tiin
Viitoseksi.
— Hei Iita Armiida! Taidat saada
laskennossa viitosen, tutkinto tulee pian
ja voit jäädä luokalle.
— Kuinka kehtaat sekaantua poi­kien
hommiin — pue housut päällesi
. . . Jakaa lehtiä, h y i ! Vai tuleeko si­nusta
sanomalehtineekeri. Osaatko las­kea
mitä on 2.x3? Se on viitonen ja
sillä jää luokalle.
Iita oli hiljaa 'kärsien kätkenyt kaik­ki
parjaukset sisimpäänsä/ mutisten,
että täytyy olla kaksi viitosta ennen­kuin
jä?i luokalle . . . Silloin meni suut
kiinni. Ei se niin tyhmä ollutkaan,
vaikka kantoi lehtiä.
Huhtikuu jo — liian aikainen,, ke^-ät,
tuumi Iita itsekseen pikkuvanhasti, taa-pertaessaan
sohjuista, 'kuraista puisto­käytävää
pitkin. Tietysti hän soppa-lassäkin
saisi kuulla kunniansa, mutta
tänään hän ei menekään sinne vaan
suoraan kotiin, vaikka ei kaapista löy­tyisikään
kuin kuivunut limpunpala ja
padon pohj*alta eilistä lientä.
"Soppala"' oli köyhien koululasten
keittiö kaukana 'kaupungin laidalla,
jonne pienillä jaloilla kipittäminen
edestakaisin vei h\"S'än tunnin. Siellä
sai sitten hosua mahansa täyteen kau­ravelliä,
johon oli kuin vahingossa ek­synyt
luumu tai rusina. Sai kuulla
keitjtäjän rähjäävän kö\*hien kakarois­ta,
joilla räkänokilla ei ole ihmisten ta-
<.poja — eikä lapsen nimeä kannattanut
mainita.
Tietysti litan lempinimi Viitonen oli
lentänyt jo soppalaankin. Kävihän
siellä muutamia lehtipajan kantopoi-kiakin,
jotka varustettuna ylimääräinen
pullanpala taskussa ilmaantuivat jako-paikalle,
rehennellen ja repien yksinäis­tä
tyttöä pitkistä kullankeltaisista pal­mikoista.
Mutta tänään ei hän menisi
soppalaan — eikä huomennakaan . . ,
Kuukausi on vielä pääsj-tutkintoon ja
heti lehdet kanneltuaan hän alkaa l u ­kea
niin, että pää ajetuksissa, kuten isä
sanoi ja pääsee loistavasti luokalta*.
Kaksi A-iitosta todistuksessa hän laittaa
komeilemaan kahtena kymppinä.
Jo ajatuskin olla luokan priimus saa
heleän punan kohoamaan Iitan kalpeil­le
iKiskille. Siniset silmät loistavat kil­paa
kevätauringon kanssa ja pieni ke-hitt\
inätön rinta kohoilee tavallista
kiivaammin. Kuluneet kuraiset kengät
loskuttavat jalan tahdissa: Iita Armiida
\ iitonen, sinulla on vielä paljon teke­mistä
elämässä. Älä murru, eteenpäin
mars!
Aina siitä asti kun pikkuveli syntyi
oli Iita vihannut poikia. 'Hän oli sil­loin
vain seitsenvuotias, isän ja äidin
"ainoa", kuten kaikki pikkut>-töt ennen
— niin, ennenkuin^tulee pikkuveli ja
tulollaan mullistaa koko kotielämän
pois raiteiltaan. Niin ainakin Iita us­koi
kehity svuosinaan. Ja jos velipoika
olisi aina pysynyt pienenä, mitättömä­nä,
parkuvana märissä kapaloissaan,
kävelemään kykenemättömänä kehdos­sa,
olisi kaikki jotenkin menetellyt.
Mutta veli kasvoi joka päivä ja päi­vät
muuttuivat kuukausiksi, vupsiksi
— 'kovaksi ajaksi Iitalle, joka itseensä
sulkeutuneena isona siskona sai- kaikki
syyt .päälleen veljen ratkaista ansiois­ta.
Hammasta purren piti kestää, näh­dä
monet nätit paperinuket päättömi-
•nä, koulupaperit pääskysiksi käännet­tyinä
tai laivoiksi leikattuina jonkin
kuralammikon liepeillä. Äiti vain si­litti
pikku veljen ta'kkuista tukkaa, ke-
'huen kiltiksi kullanmuruksi, josta ker­ran
kasvaa äidin turva, suuri mies, joka
kuljettaa äitiä autolla ja vaikka mijlä
pelillä ulos kaupungista. Kiukusta ja
mustasukkaisuudesta haljetakseen ol­len
Iitan piti kuunnella tuota lörpötystä
.mutisten: — Kasvetaan sitä tässä meil-
L'kin.,
Oli miten o l i ; sisaren ja pikku veljen
välit pysyivät varhaisvuosien vieriessä
vieraina, kuin kahden vieraaseen maa­perään
istutetun taimen. Huolien pai­namana
isä ja äiti uskoivat kaiken kat­keruuden
kuuluvan päiväjärjestykseen.
Niinhän ne kahinoivat muittenkin mu­kulat,
päättelivät vain, tönäisten toi­siaan
merkitsevästi ja siihen se sitten
jäi . . . Mutta juopa pikku veljen ja
Iitan välillä kasvoi salaa, noin vain
huomaamatta, sisältäpäin.
— Et sinä ole mikään sisko, sinä olet
vain Iita, tuli kerran 6-^'uotiaan pikku,
veljen suusta. Se oli liikaa hiljaiselle
tytölle. Pieni kämmen läimäytti pojan
toisen posken pullolleen — kova parku
ja kantelu vanhemmille valituin sanoin,
vähän valehdellen.
— Hyi sinua, iso likka, lyöt pienem­pää
. . . Äiti torui tosissaan. Iita kesti
torut, mitta ei ollut vielä täysi,
Salaa haki Iita paikan lehtitytöksi.
Saisi olla illat pois kotoa ainakin jon­kin
aikaa, tienata omaa rahaa jo pie­nenä
— taitaisi se olla helpompaa iso-
• na. Olla omaa rahaa, mikä suurenmoi­nen
tuuma! Kymmenen penniä muut­tumassa
markoiksi. Omistaa kymme­nen
semmoista olisi koko omaisuus. Ii­taa
pyörrytti jo ajatuskin. Opettaja
tosin oli varoittanut varsinkin tyttöjä
olemaan illat kotona heti pimeän tul­tua.
Lapsille, etenkin tytöille, saattoi
t^apahtua jotakin pahaa. Mutta eihän
sitä kukaan toistaiseksi saisi tietoonsa
oliko hän kotona, kuvissa tai soppalas.sa
yliajan. Kadulla vetelehti monta muu­ta
saman ikäistä . . . ja niin litasta tuli
Viitonen. Pahinta vain, että joutui
vallattoman poikaparven sivuun tappe­lemaan
markoista, kun kotonakin sai
sitä tarpeeksi.
Mutta Iita rakasti virkaansa. Sai
omaa rahaa ja katsella muutakin kau­punkia
kuin mitä kotinurkkiin mahtui.
Taisipa hänessä olla synnynnäistä sa-nonialehtineekerm
\ikaakin, koska hän
Vnkon kmlumim
mkkelikylästä
Kirj. SUDBURYX FUKK\
Viikkomäärin joulukellot
kaikottaen soitti,
kauppasaksat kilvalla kun
myydä paljon-koitti.
Saapui sitten jouluilta
tuli joulupukki.
Muisii lahjoin lapsia hän
vanha hyvä ukki.
Joulu onkin lapsosille,
riemun aika suuri.
"Rauha maassa" kun vain oisi
kaikkein tahto juuri.
Joulun kunniaksi vienet
ilolientä maisfoi,
useammat kalkkunoista
juklaruoan paistot.
Pakkasta on saatu kyllin,
paksu lumihuntu.
niinpä onkin juhlassamme
tosi joulun tuntu.
Uutta vuotta odotamme
toivekin taas suurin,
että meille Talkille se
toisi hyvän tuurin.
Haalilla sen vastaanottaa
saamme koko sakki.
Puhallella pilleihitu siell', ^
päässä kaunis lakki.
Onnea myös toivottaa saa
sanoin sekä huulin,
siksi sinne kaikki rientää,
hauskoin, hyvin tuulin.
h^-väillen silitti suurta sanomalehtinip-pua,
jota itsekseen nimTtf] "valoa kan­salle".
Jonkunhan täytyi hänen osuu­tensa
siinäkin tehtävässä: suorittaa. .
Koulutyö*, jumalanjiiitos. tuntuivat
helpoilta. Kiitos hänen, terävän pään­sä.
Pian julistettaisiin ainekirjoitus-kilpailu
. . . Mistä siihen.'aihe Ja aika?
Hätä keinon keksii . . .Olihan kaupun­gissa
seinää, olihan sitä. Pieneen povi­taskussa
säilytettävään muistjlehtiöön
piirteli Iita tärkeimmät asiat milloin
minkin talon takapihalla harmaata sei­nää
vasten. Tuskin kukaan muu siitä
selvää saisi kuin hän itse . . . . Kuinka
monta ovea aukeni lehden vastaanoUa-imista
varten. Mikä monipuolinen elä­män
rikkaus sisältyikään kaiken hänen
näkemänsä taakse. Oli siinä aihetta
kerrakseen.
Oli satanut raskaasti syystalven lu-niiräntää.
Iitan kaksi paksua hiuspal­mikkoa
huiskutti vettä kainalossa ole­vien
lehtien päälle. Ajatuksiinsa, sy­ventynyt
tyttö tuskin huomioi luonnon­voimien
.piiskaavaa kosteutta. Kuin
unissaan hän ravasi, jätti lehdet mää­rä
tt^ihin pai'kkoihin. Pääasia oli. löy­tyisikö
taas jokin sopiva kolo, missä
riipustaa jokin sana muistivihkoon. Se
olisikin sitten viimeinen veto — vain
puhtaaksi kirjoitus enää. Siihen varas­taisi
Iita ajan vaikka mistä. Soppalas-takin
oli hän taas sinä päivänä jäänyt
pois ja vatsa huusi omaa osaansa.
Pikku veli oli saanut vihiä sisaren
hommista ja kieli äidille tietysti, -^iti
torui ja pauhasi, mutta lauhtui . • •
Kunhan pidät muuten ihmisenä itsesi.
Kanna vain lehtesi, äläkä tuhlaa ra:haa-si
mitättöm.iin . . . Olisihan lässiv toi-meentultu
. . .
Pikku velikin ymmärsi jo rahaa ar­von.
JoskuS^isä antoi viisipennisen ja
sillä sai >;hden "nekun", jonka in:eiTii-nen
loppui liian äkkiä. Iita teki rahaa,
se oli varmaa pikku veljen horisontissa.
CHihan hän nähnyt kun Iita antoi sem­moista
kerran äidillekin, makkaran os-
Lauanlaina« joulukuun 31 päivänä. 195S