Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 2, 1950

              Jatkoa.
Hertta bynXvilee hänelle aivan kuin
-imiiriekio. nauadon vuoksi vain. Elisaa
'\,ii>e]keia kanmiottaa tuo kylmä, kirkas
?i!nKi|:>ari. Hän timtee äkkiä voimakasta
vikaa kat>oessaan ruskeapintaisia. ter­vettä
elämää uhkuvia, kasvaja, ja jos
hänen nyt pitäisi astua Hertan eteen on-
- iiitellakseen, ei hän saisi -sanaakaan sa­notuksi.
i!Mutta'onneksi se on sanottu ja
iiän v.n jo hyvän matkan päässä mor­siusparista.
— Sauli., emmeköhän ms ala jo läh­teä.
. • . • ,
Hän on vetän}/t Saulin syrjään lau­suen
hiljaa nuo sanat, mutta kohtaa
. miehensä milteipä tylyn/katseen.
— 'Minnekä sinulla nyt kiire on. E i -
liän me .mustalaisia olla.
— Onhan täällä jo oltukin, koettaa
iiän ystävällisesti sanos. — Ajattelin,
vain Outia. '\
— Olethan tuon aina Mariannalle
luottanut.
— En ole ollutkaan koskaan näin
liauan-poissa'kotoa.
— Rauhoitu nj^t hetkelvsi. Menen vie­lä
tuonne sisälle-pieneksi ajaksi.
-— .^ä viivy Iväuari, Sauli, pyytää hah
1«is\'avässa.' tuskassaan, ^.jäädenkatso-.
' • maasi-poistuväri ijalkeeii.'-' ; /
•. ' fHäneltä ei,'ol!e jäänjft ;huomäaraatt^
.fetta • S a u l i ' <an 'tu^feiinöt • '•'vöiniakkäästi".
. .väkijuomille, • jöitaV-raföMlle
'. '"reissä •tarjottu.- '• TnÖkiö dh;pnnäan-:ii-"--
•säämalli Miien- Imörmäimsai,. ; ' ,
—- €te se''Vä2iii fi:omöia tllMä''ny^
• a i k a , •Elisan_'%'iereen Istuiitiamit'- llertanv.
'•' .iso-äiti alkäa'P:i!liöa't4'iiih'ä1i^^^ '
, • sa'' Biiukaän.. —-"• Tuskiij': iiudret,:.töl3ehsa
• - näkevät,- kun jö söimiävat .liittoja.. M i -
'kli siinä lienee, 'nnstta minusta timt-uu,'
. että tuosta Hertan avioliittopuuliasta on:
rakkaus hj^vin kaukana. . • • . \.
— '-Sitä en usko, saa Elisa sanotuksi.
—Saattaahan rakastua aivan yht'äk-
*4iäluii. Niinhän aiuo ovat »pmielllsen nä-.
'köiset.- ' •' • - . .. X. ••• "••
— Ottaapa Hertasta selvää, huokaa
munimo. — Pienestä pitäen ©Ien minä
nähnyt Hertassa petollisen luonteen. Sa­ma
vallanhimoinen nainen on hänestä
kasvanut kuin äidistäänkin.
Elisa ei vastaa. Petollinen luonne!
Se jää taas miieleen kaivelemaan., vah­vistaen
aikaisempia luulottelujjl j a tus­kallisia
mieliku\ia.
— Xoj nyt ne vielä alkavat tanssi-anaan.
Sitä se vain mi puukin, jospa nii­nä
vanlta tästä luuni korjaisin rauitolli-sentoille
paikoille.
Mummo nousee ja lähtee. Elisa on
taas yksin suuren ilnhispaljouden kes­kellä.
Jossakin sohvat viulu ja haitari. ,
Morsiusparin valssi. Valkoisissaan, tie­toisena
dmasta kauneudestaan, tanssii
Hertta kylmin silmin, kohotetuin päin.
Elisa huoahtaa helpoituksesta lattian a l ­kaessa
täyttyä tanssilista. Kythän^ .ei .
kukaan niin Mtömaa häntäkään. Tulisi
r a in Sauli ja pääsisi lähtemään kotiin,
— Elisa, näetkös?
Joku on töytäissyt häntä, joku on. ke-hoittamii
häntä kjltsomaan Herttaa ja
tätä tanssittavaa Saulia. Sauli ja -Hert­ta,
i^äiälitää .liäiiea tyrmistyneessä mie-le-
ssään. ?Hj'\ii JiJmalä.\ .•. ,
— Ethän vain ole fmustasukkainen,
leikittelee raa'astl se äskeiiien puhuja.
E l i s a koettaa nauraa huolettomasti.
— Olenpa niinkiit, kovasti.
Ja Ävt hän todellaliin.nauraa, nauraa
• Itsrkkaasti .|a kanan, Istues-saan näkee, .
hän llekehtiviisilmäisea Saulin j a . ylpe­än
Hertan, joka nyt on ta\'allista kalpe-ampi.
Kuinka kauan soittajat nyt soit- '
tavatkaan. 'Kokonaisen ikuisuutlen. .Mi­tä,
mitä ihmettä. Joku kumartaa häntä
tanssiin. X i i n se m\. Mim nousee, tun­tee
ympärillään voimakkaan käsivarren
ja tanssii varmistuen. Xauraen vallatto­masti,
rupattelee hän vieraalle, vaalealle
Biiehelle. vaikka sycläiitä purlstaakin.
Tauoltuaan tanssista rientää häh ulos ja
nauraa vieTä sielläkin.
ta Liekin Jatkoromaani ^ ^ ^ ^
SL .
Kävihän täällä seillain.-nkm. 3^^,
Silloin kun hänen häitä piti viettää,
kulki Sauli edellisenä iltana kylällä ja
poikkesi tanssitaloon. Eikö .^^iarianna
ollut niin puhunut. Senhän tietää koko
kylä. J a nyt ihmiset ovat nähneet, miten
Sauli tanssitti Herttaa. Toisiinsa kiinni
liimautuneina olivat .olleet. Silloin oli
viimeinen kerta rakasteltu Hertan ka­marissa
ja Hertan luota tuli Sauli men­näkseen
vihille hänen kanssaan: N i in kai
aikoivat nytkin! Kai Sauli pitää sylis­sään
Herttaa ennen kuin tämä on toisen
vaimo . . .
Loputon nauru Elisan huulille on
kuollut, hän haparoi lehtimajaan, pihan
ainoaan kaunistukseen j a istuu sinne.
Kai aikovat . . . Näkihän sen . . . Eikä
ollut hän tiennyt silloin . . . ei onnelli­sena
kesänäänkään, jolloin oli luotta­vaisena
miehelle antautunut. Ah, ei tiedä
se mieskään. Hertan mies.
Ihan on aamu valjenniit ennen kuin
öä lähtsniään kotiftsätkalle jö^^ Is­tutaan
-rattailla, ..Sauli--wltom"'--'kasvoin
Ja '.samein'- silmin,-'Elisa -koliot^tism päin:
\;ja'-Ieiskm1ä"k:a^
• ••kuöhua^hänessä, j a inhote^
- n y t
- : h ä l Ä s ä . i n i e s ; - • • .
• .•-•_^;-Säu!If.Tpa;'e^^ .-Jötä-.
:;kin';-.tä.yl^'y, :säadä.-- - s a n o f i i l s s i . : i - S i i k s i -
;olet.; -Äässa Pk^atkerim^^
' . - ^ . K ä t k e r u u S e s s a s i ? ^ ' '
. -. :ilumattuhut • imieskatSöo--täivdstu-'
neena -'hähe^n> vainuten jotakin. . •
Sauli, suo'anteeksi.'
. . Suo anteeksi . . .anteeksi . . .''Hei­tä
hiiteen nuo köruiauseet jä puhu suusi
puhtaaksi.'Oletkö sinä tietävinäsi jota­kin
. ..
Jokin järkevämpi niiinä Elisassa neu­voa
vaikenemaan. Toinen i^akoittaa
plihumaaii Ja hänen täytyy puhua,
vihdoinkin,
— Olen k>^lä, saiioo häh kuulm-asti.
— Kaikki ihhiiset siitä kohta jiuhuvat,
mutta ehkäpä se ei sittenkään 'öle tot­t
a . . . .
Viimeisissä sanoissaan on hän horju­nut,
lausuen ne nöyrästi. Kiiitenkin är­tyy
mies niistä.
— Totta ovat, usko kaikki, mitä kuu­let
sinäkin. ' . ' • - '
Elisa istuu kuin lyötynä, kyköhemät-tä
sanoniaan enää sanaakaan. Voiimak-kaasta
piiskaniskusta säikähiynyt heVo-nen
alkaa nelistää tiellä kuin pillastu­nut
. . .
. X V I I I .
Mitkä kaikki tuhannet tunteet Elisa
onkaan a-iime aikoina tuntenut. Viha,
halveksunta, iva, syytökset Saulia ja
Herttaa kohtaan, itsesyytökset, julma
epätoivo, toivottomuus, mäsennUs, alis­tuminen
, . . Mitä kaikkea vielä? alut­ta
kaiken rinilalla voimakkaana aina
rakkaus, voimakas, anteeksiantava, so­vittava
mkkaus. Toisin hietkin tekee
niifeii lähteä ja jättää niies, palata Tan-nilaan.
Mutta sitten tuke kauhistutta­vana
mieleen äidin estelyt hänen aikoes­saan
Saulille vaimoksi. Ei, ei koskaan
takaisin Tannilaan näyttämään petty­mystään.
Entä. isän surullinen tkätse!
Kuinka tämä surisikäan, kun Iiän onnet­tomana,
tuhottuine päivinteen palaisi
Tannilaan . . . . Tuo on uhman ja \i-han
henkeä, mutta sitten tulee taas se
rakkaus. Saulillahan ei ole enää tavoi­tettavissa
Hertta. Jos hänkin tämän
jättää, jää mies yksin. Mitä tästä tu­lee?
Mihin jautuu? Ei, hän on valmis
antamaan anteeksi kaikki, unohtamaan
ja tukentaän. Ihmeellisin voimin syök­syy
Mn.. työhön, h^iräilee usein iloisia
lauluja, laittaa kotia viihtyisäksi.
Mutta se tapaa sittenkin usein hänet,
varsinkin iltaisin yksin jäätyä, jolloin
lapsi nukkuu ja Saali viipyy kylällä.
Sauli onkin hiin paljon poissa, kulkee
kylää ja menettää rahaa. Tulee sitten
yöpimeällä kotiin, horjuen vuoteelleen
kulkee ja siihen vaatepäällä retkahtaa.
Voi, niitä mielipuolisuuden hetkiä, joi­ta
Elisa silloin ^lää, valvoen usein yö­kaudet,
ollen uupunut ottamaan vas­taan
alkavaa päivää. Kaiken hän tekee,
mitä naisten työtä talossa löytyy. Te­kee
enemmänkin, tekee sellaistakin, m i ­kä
Saulilta jotenkin jää uuöhäuksiin.
• Syntyy sitten se toirteitkin iap^i, ja
vaikka Elisa tuntee voiniiönsa kadon­neen
tyystin, iloitsee hän sittenkin, sil^
lä uusi tulokas oh ollut poika: -Hän on
näyttänyt sen :riemii[iteh Saulille fä näh­nytkin
H^inyn viixShl^vän Mmän^^^^^^^^^^^
lilla. Silloin ovat heränneet nudit l o i -
- .veet-^ uuii^skö.: Pieni tulokas -sg,atta^
- yhdistää;h^i#i;;:^iatta^n
: muvat alkaunsäi'. Häijykääh ei Sauli
: olev^fetih aäha^ t a n ^ mutta:entisiä',
:'• 'Mi^:kut^f-.lä^}0ä^jä^ toista; h Ä ö 1 | •
kantautuU"-:':kc^läItStV>E^
^ •::^-'p!iSä - ^ k u t e ••' iietä-^köivikföt^: Ä t i ; ;
•Ä?öRiife5--'-hdolttaä^- Myid.&^'^ht3.lt^n^^
^ .:Hyönteisöt •pitä\'ät-yM"^tUtt'öa:Soit
Äui^ingöhsiteei-^ltta^ ^iiiskäa,':
, • '^-jättäen^ 'sen- - kliifei&m'.-jtiä' .i-yalkoiseksj;"
• ^Käd€^sääii^.önjch|p|tiä ;
/, .viem.ää;ft ^•n-';llht€nj%^^
../nyt kölm^,.:ni}niettä''$^
. toa pol^dn.,,. 'Eiisaa\vhymyllyttää kulki-'
, essaan. . Saattata antaa, kun ei itseään
ajattele. Tuonne oM Kalmarin koivi­kon
taakse rakennettu kaunis huvila ke­väällä.
Lumivalkoinen, .aivankuin lin­na.
Tuota pikaa oli siihen ilmestyneet
monenmoiset ihmeelliset kukka-istutuk­set,
ja alkavan kesän ensimmäisinä läm­piminä
olivat . tulleet asukkaat, nuori
rouva ja pari pientä tytärtä. Mies oli
toimessa lähikaupungissa, eikä monesti­kaan
viikoilla joutanut kotiin. »ISlutta
tulipa joka lauantai, ja miten vallatto­mina
rouva ja pienokaiset kävivät tätä
silloin vastaan, klisa oli sattunut monet
kerlrät näkemään tuota satumaista on­nea
ihan omin silmiä. Oli sitä kaböes-sa
herähtähut kyjmelkin silmänurk­kaan.
Oli jäänyt jonkinlainen kademie-iikih.
Nim hiuillä ihniisillä. /kikk^^ .
ta, kevyttä elämää. Nyt on huvilan
rouva pj^ytän\t: häntä tuomaan Tnaitoa
heille. Aina sen kun iiikenee, ja hä­nestä
on tuntunut hy\-älie, kun on hiin
voinut muuitamia markkoja ansaita ai-vanlvuin
omin avuin tässä, jolakinhan
niilläkin saa, varsinkin kun kaunis rou­va
talitoo aina antaa ylimääräistäkin,
jota ei oikein ilkeäisi vastaan ottaa. Ja
tuottaahan se iuo peltokin. Sadetta on
ollut parahiksi. Perunoita äinälvin riit­tänee
yli talven, \ieläpä. siemeniksikin.
— Iltaa rpiVva^ tervehtii häh valkoi­sen
huvilan piharhäalle ehdittyaän.
— Iltaa . . . iltaa . . . kastaa iloinen,
heleä ääni, sanoja seuratessa hilpeän
naurahduksen. — Minä tässä koetan
muka puutarhuria matkia.
Elisaa ihm€t3rttää hieno nainen, jonka
kasvot ovat päivänpaahtaniat ja hienot
kädet paksulta niullan tuhrimat. Läm­mittää
niin mukavasti tuo näky. Hän­tä
pitkästä aikaa oikein luonnollisesti
h\ T n j i l y t t ä ä . Taitaa ensimmäisen ker­ran
moniin, moniin kuukausiin väistyä
ajatuksista tuo ainainen ahdistava aja-tussarja.
Ei taida tuollainen reipas,
maatyöhön tarttuva rouva halveksia hä­nenkään
laistaan.
— Hyvinhän se käy. naurahtelee hän.
i'
vahtamaan. rarjoan kuin tarjo-.nkin"
teille kerran kupin kahvia, saad-ien
pitää pienen jutteluhetken — ysti^n-v
tenime vahvistamiseksi.-
— ' i l i n u l l a on niin kovin vahan ai-'
käa, estelee hän, ollen huomattavasti
hämillään. 1
— Tulettehan kuitenkin? tolner. Lban
tosissaan pyytelee ja Elisa astuu iäimi^
tystä tuntien kuistiin, jonka seinät ovat
miltei kokonaan lasia. Elisa katselee
hurmioituneena ympärilleen, huomaa^
matta, miten tumma nainen häntä tark-kailee.
Hänen kasvonsa hehku\-at heti
ken, huulet värähtävät ja pitkä, katko­nainen
huokaus vapautuu huulilta.
— Niin-paljon kukkia, virkahtaa iän'
s i t t e n . I h a n i a kukkia. \
--EiköÄ^^^^
He katsoyät toisiinsa kauan, ennen­kuin
Elisa vastaa.
— Ajattelin aina, että jhihuHa niitä,
oiisi,;mntta elämä asetti eteeni niin pai-
_:jon-muutaA^räalitta^^^ ,_, i , |
; ^;H^^
• ••nen-,;fOji^:-nä gyo- ' '^pa
:• ;;?äan:^^t^&|feea^ 'oval ' -
;•' - k ^ ^ 6 e l ' % n ^ • ^!
/''•,._;;^";Min'uä^Ä
: "•eiäk-ä_^5''^aj^ -'• Ette*
' lian ^jaiä^stu; j ^ ^ ännää teille :mm izmk
' - . h i i s t ä ? ' ' . f • /
.-Jirniselta;^^ on ' " ^•
rnaiin^tr:tt^ ^'väiVart.-''-..l&kiita os
•,-^'paljöii-:työta.~'';'^
: -—-Sulbiöta ty'(^^^ ne
minkein fepita^ätia.lca^^^^ röinulla
iCai siksl,WtaMSä.m
tehän ainakin yhdeh, ; jt^^ veripunai-sen.
S^haji^m lumi- ,
välköiseii^ ;3^k^ välkölfieh kuin
te-itse.'-;'., '•.'/':'}
Elisa häut-ää, 'tietämättä miksi, iä hie-ho
TÖiiväkiiV häiiräa . . .
^0
luo
''"1
Lia
.12a
'•mu
;tcei
.1=3
jrn
i h
£ttei
-Äi
-ita
Jap
Jtöi
Minä kuri luuHn, että täällä puutar- käti.
käh palailee \^rkkaan valkoiselta hu*
vilaltä, . Hän ön ^ p y n y t kauan. Sauli
on voinut l u l l a jö kotiin, eikä illallisesta,
ole 'tietoakaan, itfuölestuneistä niiet»
teistä" siiriyyät. ajatukset vaivattomasti
äsföiseM vieräBii^^
käuhiiiti rouvan sfeujrassä. Seilaisi a ys-'
tävyyitäi MyVaJim^ hyvi
ihminen, j a iamä valkoinen kukka!
Mistä hynräätä?^ ffi niiikkus
rihlaansa -väkÄ knlkifeh hitaasti-, jottei
pnäottäisi Ä f ö t t Ä yhtäkään 'kuk-^|
kaäv ^^feh- s l i f o iÄ tÄkva. I
JEi öle SäuK;vie^a^B^^^^^ - E i najtä siltä
Marianna väih leikkii riemilitse\^n Ou,»
tin kähssä ,prtaeh sitoa
nälitävästi hukku^^ää pienempää. Kutei|
äinä, t^kltaä hän^t hytkin vastenmieli
nen, k!dutta\'ä" tUöfee, häli^dessääri Mari
ähhan takfeuiseh kiharan tukan jä kiim
malliäet, soikeat käävöt. Eihän tytöss
; A-ikäa ole, -tniitta luo k e t r Ä e n satu
Se hiuiöhm: M^^^^ niin elävästi mieleei
Märiaiinan läheisyydessä.
..Öhkb .käikM-itiehnyt täällä .bni
pöissä öliessahl, Märiähna?
Oikein-hj^ih... .'&rö-. nukkuu.
^ UyVä on. Sinä ölet-näpliärä tytj
tö, •Märiahna-.
\ •Häh.-kulk^.,tytön 5ivU
käan, taihäk.silmien ahmiessa käne.'
.-kukkasensa kauh-eiilta.. ...Pirtissä;ii3ske
hän knkan ikktliiälle, jää sitä katsele
mäah kotvätsi j a siirtyy vasta pitkai
ajan kuluttua pHiälle.
— Isä . . .
Hevonen o n ajanut pihaan rattaince-Jl
Siitäpäs onldn ailvaa, kun Tannilasta o'|
käyty. Elisan mielessä värähtää ilkeas
ti. Ei ollut kahviakaan saanut ostetukf
si ja niin hangoin kuin isäkin sentaa
- K i
pin'
i «Ii
if-eea
k Ijnäist
,[ kkl
j-jifa' aa
N-
|3isa
fppi,
\ 3Iaai
"keli
Aäti t-erk
hari \'akituiseen käy noita ihanuuksia
laittelemassa.
•Poikkesin tässä sivumennen, afta
isä puhella. — Paljbä älkää.ei ole- niui
,1 \y
SIVU 4 L A U A N T A I N A , | O l - L r K n T N - .2 . PÄI\'ÄNÄ, 1950