Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 7, 1951

              Jatkoa.
Riikolan talon pehtoori Kusti Niemelä
tuli aamuvarhaisella asemalle. Paras
hevonen oli suittu ja harjattu kiiltäväksi
ja rattaat kiilsivät uutuuttaan. Kusti
itse oli parhaissa pyhätaminessaan.
— Taisinpa tullakin aikaisin tänne
asemalle, ei näy vielä edes asemamiehiä.
Mutta kun tuon liinun jalka oli tänä
aamunanin kovin köykäinen, aivankuin
sekin olisi aavistanut, oiistä tässä nyt oli
kysymys.
köisenä hän astuu uuden kotinsa kyn­nyksen
ylitse.
Kun hänet iesitellään väelle, palkolli­sia
on paljon ja hän näkee kuinka nöy
rän kunnioittavasti nämä tervehtivät,
niin hänen sydämeensä ailahtaa lämmin
tunne. — Heille yritän ainakin olla hy-iXiin,
niin. Sieltä nyt oli sitten "vä ja oikeamielinen, siUä syyttömiä he
isäntä hakemassa nuorikkoaan aina Hä-sneestä
asti. Mistä sille mahtoi tulla
mieleenkin sieltä Juhalan selän takaa
mennä naimaan, mutta kohtalo se on
joka aina osoittaa sormellaan meille
kulkkin tiemme ja taipaleemme.
— Mutta kyllä se meidän emäntä­piika
on mennyt kovii^ kurjaksi katsel­la,
luuli niin emännäksi pääsevänsä Rii­kolaan,
s t ä kai nyt suree.
— Enkö minä sitä aina sanonut T i i ­tallekin,
ettei Liisa siinä kauaa nisko-jaan
nakkele eikä aittojen avaimia ki-listele,
kyllä tähän emäntä tulee jostain
isoisista, ei sitä Liisasta, mutta Tilta
vain vänkää: — Eihän me sivulliset si-ainakin
minun tänne tulooni ovat, niin
etteivät voi sanoa saaneensa pahaa
emäntää. Olihan hän lapsesta asti kat^
sellut äitiään, tämän tekopj^ää, luihua
olemusta ja piiat ja rengit olivat alitui­seen
vaihtuneet, tulleet ja menneet. He
eivät olleet jaksaneet sietää emännän
kovuutta ja päoikeudenmukaisuutta.
Eikä Ida tahtonut tnlla äitinsä kaltai­seksi.
Ja ensimmäisestä ehtoosta tiedettiin
•R:ptolaan tulleen kauniin emännän, hy­vän
ja sydämellisen, tulleeh jostain kau­kaa
Hämeestä. •
Ja ensimmäisenä ehtoona sanoi A'ntti
Idalle:
tä niin varmaan tiedetä ja kyllä niillä — Sinä tulit meille niinkuin minä
jotain yhteistäkin on ollut, ei se Liisa silloin ensikerran tavatessamme sanoin,
muuten niinmar rohkeasti olisi itseään Ja en minä Ida muuta toivo kuin ettei
sinun koskaan, ei koskaan tarvitsisi kuu­mia
kyyneleitä tämän kotisi kurkihirren
alla vuodattaa, ja jos niin olisikin anna
minun ainakin tietää surusi syy, muuta
minä tuskin rohkenen toivoakaan.
He olivat seisoneet heidän yhteisessä
huoneessaan ja sen sanottuaan oli Antti
keikutellut.
— Tässä sitä nyt ollaan. On keikutel­lut
tai ei. Sieltä sitä nyt kuram*nkin ol­laan
hakemassa emäntää. Kyllä ta­lolliset
tietää, oman arvoisensa hakevat
vaikka maailman äärestä. Niin, nin.
Komea on se meidän isäntä Antti, min- lähtenyt ulos Idan jäädessä seisomaan
kalainen mahtaa olla emäntä? Kun nyt keskelle lattiaa. Eikä Antin askeleet
edes tuon Liisan löisi laudalta, niin olisi
mieleni hyvä.
Ja kun Kusti sitten viimein on saanut
kääntää liinun? kotia kohden, rattailla
Antti-isäntä ja emäntä, on hänen suun­sa
naurun mareessa pelkästä mielihjrväs-tä,
nähtyään emännän komeuden. Ei
hän paljon ollut rohjennut outoa ihmis­tä
vahdata mutta kumminkin niin pal­jon,
että tiesi tämän kauniiksi, niin ta­vattoman
kauniiksi. Komea siinä nyt oli
pari, hänen rattaillaan. "Niin sitä pitää-ikin.
On mar Tiltakin kotona nyt vahan
tnolona, oli aina vähän puolustellut L i i ­saa.
— Mitä sinä aina tuota Liisaa olet
painamassa, hän sanoi ja kyllä niillä An-olleet
vielä lakanneet kuulumasta kun
cjda jo iif? ääneensä.
Ensimmäisen yönsä Riikolassa Ida
nukkui yksin, Antin peti hänen vierel­lään
oli koskematon. Mutta kun he aa­mulla
tapasivat, sanoi Ida:
— Ei se sovi, Antti, että me näin
aloitamme. Koskapa minä teten tahtoen
olen sinulle emännäksi tullut, kuljen
myötä ja vastamäessä rinnallasi. Tie­dän
myöskin mikä on minun velvolli­suuteni
vaimonas* ja — h ä n lopettaa
äkkiä puheensa.^
— En voi vaatia sinulta mitään, että
olet tullut, sekin on jo paljon.
— Ei Antti. Älä asetu noin minun
tin kanssa jo jotain on ollut yhteistäkm alapuolelleni. Mdiän olemme tasaver-täiset
olkaamme siis rinnakkain, f da on
puhunut rauhallisesti, korostaen kuiten­kin
jokaista sanaa, aivankuin pelkäisi
toisen qpällevän omia sanojaan.
Samana iltana Antti painoi kuuman
päänsä Idan viileälle povelle ja kun
Antti viimein nukahti, terveen ihmis^
onnelliseen nuneen, valvoi Ida kauan.
Hän näki sänkyynsä kappaleen Pohjolan
sinimustaa taivasta jossa miljoonat täh­det
tuikkivat, aivan niinkuin kotonakin.
Ei muulla millään ole eroa, kuin ihmis-koska
on niin mennyt poskiltansa ohkoi-seksi
kun sai tiedon isännän kihlauk­sesta.
— Hyvää tämä Liisalle tekee oli Kus­ti
puolestaan tokaissut, ei sitä auta niin
kuineen kuroitdla, emäntäpiikojen,
fanon ma,
Hjrvää vauhtia siinä nyt mennään
^ h t i iRilkolaa. Äkkiä Kusti. herää
^mietteistään Antin kysyessä kuulumisia.
— No hyvinpä siellä, hyvinpä niinkin.
— Molemmat kantakirjat poikivat sa­malla
viikolla lehmävasikat, hyvinhän sydämellä vain
siellä kotona
Riikolaan päästään kahta tietä, pitkin
vainioitten laitaa ratastietä ja leveätä
koivukujaa |oka vie suoraan mahtavan
päärakennuksen eteen.
— Tuolla on sitten Riikola, tuleva
kotisi Ida, sanoo Antti hiljaisesti kun
'he kääntyvät koivutielle. Vanhat koi­vut
humisevat mahtavasti ja niiden
huminaan hukkuu Idan hiljainen huo­kaus.
Kusti kääntää liinun aivan portaitten
eteen. Siinä on nyt Riikola kaikkine
komeuksineen, Ida katsoo valkoista ra­kennusta,
punaista väentupaa ja tilistä
navettaa himmein silmin, sillä kjyne-leet
ovat sumentaneet ne, hänet on äk­kiä
N^allannut raju koti-ikä\^.
— Mitä ihmistä vieraaseen \nedään,
olisihan siinä kotonurkissakln ollut ti­laa.
Äkkiä hän ryhdistäytyy. Ei ole
so^liasta nyt tässä alkaa parkua. Eh­j
ä p ä siihenkin sitten myöhemmin tulee
tilaisuus ja ryhdikkäänä ja ylvään nä-
—- Hyvästi kaikki. Kaiken mitä on
ollut vie elämän virta pois . . . .
viikot ja kuukaudet vierivät. Suu­ressa
talossa on paljon työtä, kyllä aika
kuluu. Niinpä Idakin joskus oikein py­sähtyi
ihmettelemään ajan kulua, kuin­ka
nopeasti riennettiin syksystä kevää­seen,
keväästä syksv-yn. Ja nyt hän
odotti lasta, tulevaa Riikolan isäntää.
Emäntäpi ka, joka ennen Idan tuloa
oli hoitanut talon emännyyttä oli nyt
saanut siirtyä väen tupaan. Hän oli
ensin'aikonut lähteä talosta pois, mut­ta
Ida oli estänyt, kyllä talossa tilaa on
ja työtä myös. Antti ei ollut tähän
asiaan puuttunut, emänt.ä sai määrätä
naisväen asiat ja niin oli Liisa jäänyt.
Hän oli saanut väentuvasta pakarin pe­rästä
pienen kamarin ja hänen tehtä-
\Tin&ä kuului olla Väen puolella sisäas-kareissa.
Liisa oli tummatukkainen ja musta-keSaakianm
7,paivaaS, 1951
silmäinen neito, juuri samaa ikää kuin
uusi emäntäkin. Mutta ei niin pitkä ei­kä
niin kauniskaan arveltiin, ja muuten­kin
kun heidät asetettiin siihen rinna­tusten
arvioitavaksi ja punnittavaksi.
Vaikka hyvin tiedettiin Idan olevan ta­lollista
sukua, niin ^kuitenkin Liisakin
oli jotenkin otettava lukuun nyt kun
hän oli jäänyt taloon vielä vaikka olikin
saanut luovuttaa paikkansa torsellej pa­remmalle.
Eikä se jäänyt Imeneitäkään
huomaamatta, ei edes Idalta, että Liisa
yhäkin hautoi mielessään tuskallista
kostoa, niin tyyni hyöd3rttömälle kuin
se näyttikin. Aikaa myöten kuitenkin
asia alkoi unohtua, ja elämä mennä
omaa tavallista rataansa.
Keväällä se sitten tuotiin Riikkaan
poika, pulska olikin, ilmetty Antti. Ris-tiäisiin
tulivat Idankin vanhemmat, ei­vät
he vielä aikaisemmin olleet käyneet­kään
tyttärensä tykönä. Heikkilän
emäntä löi tämän tästä kätensä yhteen
nähdessän minkäla-sta valtakuntaa Ida
oli päässyt emännöimään.
~— Enkö minä sitä sanonut, enkä minä
sitä sanonut! Ja ensi kerran Idakin
tunsi hivenen ylpeyttä näytellessään
vanhalle äidilleen, sille kitupiikille, talon
komeuksia ja A ^ t i näytteli app'ukol-leen
peltojaan ja metsiään, joita tuntui
olevan kuin lakeuksia pohjolassa.
Mutta äiti huomasi myöskin, että Ida
ei ollut vähääkään muuttunut. Saman­lainen
oli kuin kotonakin niihin aikohin
kun se Santtu siinä oli hiiviskellyt Heik­kilän
nurkilla, vaitelias ja vähäpuhei­nen.
'Sopivan tilaisuuden tullen äiti sanoi­kin
Idalle:
—^ Se Santtu kanssa sitten meni men­nä
"keväänä naimisiin ja muutti kaupun­kiin,
vei sen puolisokean äitinsäkin sin­ne
kaupungin hälinään.
— Vai nin, sanoo Ida ja jKjnnistaa
koko tahdon voimansa ettei toinen huo­maisi
hänen suurta hämminkiään, mut­ta
hänen äänensä hiljainen värähdys ei
ole kuitenkaan jäänyt emännältä huo­maamatta.
— Niin, meinaan vain, että kyllä sinä
ainakin parempasi pdit, mitä Anttiin
tulee, et sinä toista semmoista olisi löy­tänyt,
et mistään.
Ida ei vastaa.
— Niin, meinaan vain, jatkaa taas
emäntä, ettei ihmisen, sinunkaan, Ida,
sovi isotella, kyllä sinun on n i n hyvin
nyt elämäsi.
Yöllä Ida muistaa äitinsä puheet. Sant­tu
on sitten löytäU}^ itselleen sopivan,
miniia vain ei huolinut . . .
Niin ehkä minun ei sovi isotella. Hän
kääntää kylkeään, Antti nukkuu ras-kaast",
he olivat isäukon kanssa ottaneet
pieniä napsuja kaöten ehtoota ja huo­neen
täyttää nyt epämiellyttävä kirpeä
haju.
Ehkä näin oli sitten parempi ajattelee
hän. Mutta mitä ihminen tuolle luon-nolleenkaan
voi. Tuossa makaa Antti,
hänen hyvä miehensä, tuolla pienessä
tuutussa hänen poikansa, hänellä on ko­ti,
vauras talo metsineen, maineen ja
mantuineen ja kuitenkin on kuin jotain
puuttuisi, on kuin tyhjj^s kaiken \Tn-pärillä,
kuin sydämellä ei olisi tämän
kaiken kanssa mitään tekemistä.
Peika kastettiin Eeroksi. VOkas ja
terve oli poika ja suuri ikäisekseen. Ja
kun Eero sitten täytti ensimmäisen vuo­tensa,
oli oppinut ensimmäiset sanansa,
otti A^arovaisia askeleita pitkin pirtin
permantoa omin nokklnsa, tuotiin ta­loon
toinen poika, joka sai kasteessa ni­mekseen
Erkki. Eeron sitten ollessa
kaksivuotias, Erkin t ä y t t ä ä vuoden,
tuotiin taloon kolmas poika ja hänestä
tehtiin Esko. Kun Heikkilässä saivat
kuulla tästä kolmannesta
tuumi emäntä:
— No, jo nyt kuuluu kummia
. ne seUä niitä lapsia tekee puhdehT
nään. Mutta Heikkilän isäntä mylii
että no sieltäpä sitten joutaa meiHekin
talon pitäjää kun se aika ehtu. aiin ^-»5
pitää.
Mutta tähän kolmeen pv-jähtyi^^t
Riikolan perilliset ja olihan nUtä siinä
herra hyvästi hallitkoon kun yhtä imet.
ti niin kaksi siinä kiersi liepeissä.
Ida oli Jkuitenkin onnelUnea pojis.
taan. Va'Mane oHvat tulleet niin pig.
nin väliajoin ,ei se häntä huolettanut, ei­kä
ulkonaisesti Vahingoittunut. XiJQ
oli kukkea kuin konsanaan nuorena tu
iönä Heikkilässä.
Hän eli kokonaan vain lapsilleen, noil.
le elämänhaluisille pienille pojan nas-kaleille.
Ei häntä enää kalvanut ikävä,
ei aKtuinen ajatteleminen sulkenut ha-neltä
suuta, sillä nyt hänellä oU leper-reltävää,
puhuttavaa ja vastattavaa
laulettava ja naurettava oli aamusta il-taan.
Niin, siinä hänellä oli kuusi kir­kasta
silmää ja voi kuinka hän rakasti-kaan
lapsiaan.
Kyllä Anttikin huomasi kuinka onnel­linen
Ida oli pojistaan, mutta kyllä hän
samalla huomasi täi pikemmin vaistosi
ettei Ida muuten muuttunut olkt, sa­manlainen
oli ainakin häntä Anttia koh­taan.
Ei Ida koskaan rakastaisi hän-tä,
sen hän oli nyt jo monta kertaa it-selleen
selvännyt. Lapsiaan hyväili ja
rakasti, väelle oli hyvä emäntä, ei poik­kipuolista
sanaa sanonut, mutta hänelle
Antille ei ollut mitään. Oli vain tul­lut
taloon emännäksi, teki hänelle kuu­luvat
velvollisuudet, synnytti lapsa, ra-kasti
ja hoivasi niitä, oli kaunis ja kun­nollinen,
mutta sitten ei muuta ollut­kaan.
— Yhtään rakkauden sanaa ei ol­lut
Antin korvaan kuiskannut, yön tun­teina,
jolloin olivat niin lähellä toisiaan.
Mutta miksi minä sitä tuskailen nyt,
olisihan minun pitänyt se silloin ymmär­tää,
itse olen tähän kaikkeen syypää,
tyytyä saan, hän huoaten lopetti aina
ajatuksensa. Mutta hän ei voinut sille
mitään, että^aina ajatukset kiersi siihen
samaan asiaan, milloin vain sattui yksi­näisiä
hetkiä ja usein yön pitkinä pimei­nä
tunteinak'n, kun imi kaikkosi pois.
Oli jotain niin luonnotonta tuossa Idan
olemi^ssa ja ^elämisessä. Monta ker­taa
teki oikein mieli kysyä asiaa suo­raan,
Töiutta ei millään saanut otetuksi
ätä pulfödksi, ei vaikka mikä olsi ollut.
Ida rakastaa poikiaan hellästi, hyvin
hellästi ja aikanaan nämät varttuessaan
palkitsisivat kyllä äidilleen tämän huo-leripidon
ja rakkauden, äiti tulisi a'iia
olemaan lähellä poikien sydäntä, minkä
maailman tubliin *ulkisivatkaan. Mut­ta
entäs minä — enkö minä ole aina ole­va
sivussa^ kuin kauempana kaikesta,
melkein kuin vieras, ajattelee Antti kat­kerana,
ja tämä kaikki on vain siksi, et­tä
meillä Idalla ja minulla ei ole sitä oi­keata
otetta toisiimme.
Mutta silleen asia jäi, \nio5iei vieri­essä,
polkien varttuessa ja talon yha
toimeliaitten ihmisten käsissä vaurastu­essa.
Ida oli pienestä pitäen opetettu työn
tuntumaan. Ei hän muiden isoisten ta­lollisten
tyttärien tavoin saanut olla mi­ten
halusi. Ei edes kansanopistoon ol­lut
päässyt, vaikka n'in oli mieli tehnyt,
ei kulkenut nuorisoseurain talolla eika
muissa riennoissa, sillä äiti syvästi us­konnollisena
eväsi kaiken sellaisan, maa­ilmallisen
turhuuden. IMyöhemmin Ida
kuiteijkin oli alkanut käydä kylin tans­sipaikoissa,
ei siinä auttanut sitten mi­kään,
mennä täytyi,' ensin salama mutta
sitten jo julkisestikin, ja isä cli puolta­nut
häntä tässä asiassa. — Antaa hkao
mennä, kyllä se jo sinä iässä on etta
tietää mikä sopii mikä ei ja cahan
sentään tehnyt kuuliaisesti n2 työt
tehtävät mitkä sille on määrätty ja