Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 31, 1956

              (Jatkoa)
' V / f l S TÄ voit tietää, ettei Tiiinultakin
putoa naamari, vaikka joulupukin
naamari?
— Kyllä tiedän, että luonnollinen
olet ja se onkin ollut sinun lapsuusai-kaiscn.
tavallaan karun elämäsi ansiota.
Minä olen puhutellut Ylimäen Iidaa ja
saanut tietää koko sinun lapluusaikai-iscn
elämäsi ja minulle on valjennut sen
kautta paljon asioita. Sinua kun ei ole
koskaan kiitetty, ei kehuttu, sen parem­min
kauneudesta kuin töistäsikään, niin"
sinun tietosi itsestäsi on jäänyt itse-moitiskelun
kannalle. Olet oppinut pi­tämään
itSv^äsi aivan tavallisena, tai
vi.-lä huonompana henkilönä kuin monet
muut. X
— Älähän yritäkään minusta pyhi-niyslä
luoda! Petiymyksesi olisi sitten
Vain'.suurempi, kun huomaisi minutkin
j)elkäksi tekokuoreksi, jolta naamion
•karistua ei löydä mitään siitä sisäisestä
ihmisestä mitä olit odottanut ja-toivo­nut.
Ainakin minä nyt jo luulen sinun
uskovan minusta liian paljon hyvää,
vaikka itseasiassa olen aivan mitätön,
oppimaton tyttö, joka vieläpä osaa pa-ihasluakin,
jos luule^ joskus saaneensa
aiheettomia nuhteita. Kyllähän Ida
saattaa kehua vaikka ketä jos tykkää
ja minusta hän sanoi lapsena paljon
pitäneensä, niin ne puheet ovat johtu-meet
siitä, mitä on sinulb kertonut. Jos
aninut otat tällaisena mitättömänä kuin
olen, niin tulen turviisi ja koitan tehdä
elämäsi onnelliseksi sen mukaa^n "kuin
nninä voin. Tiedän sen nyt varmasti, että
Ikoko sydämestäni sinua rakastan — ra­ikastan,
rakastan, en pikkuisiin, vaan
paljon. Voi hyvä rakas kultainen Kan­iko!
Sinäkö todella^ otat /n»inut? Minut,
joka luulin sinun seikkailunhalusta mi-auia
silloin, sinii katkerana kesänä lä-dirnnelleen.
Untakin sinusta usein näin
ja unissani sinä olit aina jossakin kau­kana,
imelkein häämöttä;vänä olentona,
jota minä ojennetuin käsin tavoittelin
ja sitten sinä hävisit äkkiä pois, ja minä
itkuuni heräsin. Kauniiksi minua ei ole
iko.^kaan sanonut muut kuin Ida ja ha­alenisin
luulin pilkallaan niin sanovan
ja silloin, kun sinä siellä metsässä höpi­sit
sinipiiastasi, ajattelin, että kun olen
eril^^isessa puvussa kun toiset tytöt, niin-siitä
Se johtui sinun huomaayasuutesi
minua kohtaan. \'ieläpä äskenkin us-
'koiii sinun huomanneen minut juuri xä-inän
puvun ansiosta, eikä minun itseni
vuoksi. •
— Harhaluulo tyttöseni! Vaikka oli­sit
ollut harmaaseen mekkoon pukeu­tunut,
niin en usko. että ihastukseni oli­si
ollut vähäis.Mnpi: Kun näin sinun lii­televän
kevyesti kuin nuori gaselli k i ­vien,
kantojen ja mättäiden yli ja teh-d<"
ssäsi hienoja kaarteita aina kun la-kaa-
ajajasi oli juuri kiinni saamaisil­laan,
poskesi hehkuivat ja silmäsi loisti­vat
kiihkosta, joka näytti olevan tosi
p,>lkoa siitä, jos takaa-ajaja sittenkin
!l<.iinni nappaa. Silloin 'katsoin kuin lu-nioituna,
mikä tuosta kilpajuoksusta lo­pulla
tulee ja äkillinen päähänpistoni
sai minut toimimaan sillä seurauksella
kuin siinä sitten kävi , . . Mutta jo sil­loin
päätin; Tuon tytön minä kiinni
naj>paan iäksi. Hän on juuri sellainen
jv>sia minä pidän. Saat siis uskoa, että
,<inua rakastan itsesi vuoksi,enkä vaa-tehepeneiit.^
n ansiosta, joskaan en vä­heksy
sieviä vaatteitakaan. Mutta pal­jas
sinä olet paras aarteeni . . .
Hiljaa hymyilytti. \'aikka se hymy
oli jollakin tavalla surullista hymyä,
Kaukohan tuli kuin vahingossii sano­neeksi
sanan, joka oli hänen kohdallaan
ihan paik^lUvMi sanottu , . . Paljasta
minua hän rakastaa, .Aivan paljaana
h ä n minut sanan täydessä merkitykses-
.<i saakin. Mistäpä tulivat myötäjäiset,
mistä morsiuskapiot? Jotain olisi äiti
vielä voinut Autiossa kuto» ja kehrätä,
mutta n\t on hänen sensijaan pitänyt
antaa; vähästä palkastaan vaateapua
AINO RAAPPANA
— eU —
LAULU PYSYVÄLLE RAKKAUDELLE
siskoille. Oikein tuli kuuma, kun ajat­teli
miten köyhä hän oli. Olikohan Kau­ko
niin lyhytnäköinen, ettei ymmärtä­nyt,
ettei hänenlaisellaan tytöllä voinut
olla muuta kuin muutamia vaatekerras-toja,
joitakin leninkejä ja kohtalaiset
päällystakit. Huh, kun tuli hiki! Mistä
vuodevaatteet? Jokaisella tytöllähän
täytyy sellaiset naimisiin mennessään
olla ja paljon, paljon muutakin. Hän
jäi syviin -mietteisiin, että poika ihme­tellen
kysyi:
— JXO, mikä nyt tuli? Joko kadut äs­keisiä
lupauksiasi ja alat perua?
— Melkeinpä, sanoi Hilja surullisella
äänellä. Sinä rakennat taloa ja aiot sin­ne
viedä minut emännäksi, mutta olet­ko
hetkeäkään pysähtynyt ajattelemaan
imiten rutiköyhän tytön tulet minussa
saamaan. Jokaisella tytöllä naimisiin
(mennessään on jonkinlaiset kapiot, joi­den
varassa voi aloittaa, mutta minulla
ei ole mitään, enkä mistään, saakaan.
Siksi häpeän astua jalallani sinun uu­den
talosi kynnyksen y l i.
— Tällaistako asiaa sinä nyt aloit
pohtia? Se on aivan suotta. Kaikki on
otettu huomioon; Ei sinun tarvitse mis­tään
huolehtia eikä rasittaa itseäsi. Jo
ensi keskiviiklcona menemme käymään
kaupungissa. Ostamme kaikkea mitä
ikinä sinä luulet itsellesi tarvitsevan.
Muu, talossa tarvittava, on jo hankit­tu,
siitä saat olla varma. Sitten laitam­me
kuulutuksille ja vietämme 'kotonani,,
häämme. Häitä odotellessasi saat olla
kotonasi ihan omissa. oloissasi ja. sen-jälkeen
. . . Oi, me olemme niin onnelli­sia!
— Voi, älä tukehduta minua aiva-n
kuoliaaksi, kuului onnellinen vikinä po­jan
povelta, johon tyttö yhä tiukemmin
painautui.
—.Huomenna tulen hakemaan sinut
pois apteekista, sanoi poika enempiä
kyselemättä . . .
Jos tämä Kauko ^lannilan ilmoitta­mia
uutinen oli aika paukku rouva Back-mannille,
niin vielä enemmän muut pi­täjäläiset
hälmistyivät, kun eräänä sun­nuntaina
saivat kuulla kirkon pöntöstä
pamautettavan, että kauppias ^Mannilan
kouluja käynyt poika, joka on jos mi­ten
monet maat matkustanut ja niin
äärettömän komea — ajatella, hänet
on 'kuulutettu sen apteekin sisäkön
kanssa, joka tosin on komea katsella,
mutta rutiköyhii. Sellainen paukku pa­mahti
eräässä pitäjässä, kirkonpöntöstä
julkisuuteen . . .
— No, auttaa se joskus kauneuskin
köyhää lasta, jo »vaan, arveli munankin
eukko toiselle, kun oli puhetta Hiljan
avioliitosta ja kateuden kyy kaiversi
heidän sisuksiaan. Heillä itsellään kun
ei ollut vähäisintäkään ^mahdollisuutta
toivoa tyttärilleen samanlaista onnea . . .
Monenlaisia juttuja kylän akat keh­räsivät
kokoon, jotta vaan el tämäkään
liitto saisi rauhassa kehittyä, mutta Hil­ja
ei ti.Minyt noista puheista mitään.
Hän kun oli kaiken aikaa vanhempiensa
luona. Sinne tuli sulhanen usein loh­duttamaan
morsiantaan sillä, ettei pi­tänyt
yhtään huolehtia kapioista hänen
hyvä äitinsä oli luvannut pitää kaikesta
huolen. Mutta uuteen kotiin me emme
mene — hän sanoi — ennenkuin voin
sinut kynnyksen yli kantaa laillisesti
vihittynä vaimonani. Ja silloinpa A-oim-niekin
viettää siellä kuherruskuukau-temme
kuin konsanaan Italian Rivieral­la
. . .
Jos oli Hiljalla monia asioita mielessä
askartelemassa, niin aina tuli 'myös
Ida-rukan pyyntö mieleen. Vuoroin it­kien
ja jälleen hymyillen,hän puhui jo­ka
tilaisuuden tullen niinä parina päi­vänä,
jotka Hilja- vielä apteekissa oli,
ennen kotiin menoansa:
— Jos sinua nyt niin hyvin onnistaa,
kun minä uskon, että saat ottaa itselle­si
oikein apulaisen, niin muista silloin
minua. Tiedänhän minä, että saan täs­sä
talossa olla vaikka elämäni loppuun,
mutta kun nyt ei enää oma röökynä-
'kään tule kotiin, koska kuuluukin jää­vän
Ruotsiin sairaanhoitajattareksi ja
minä olen niin tottunut sinuun, etten
usko voivani kauan elää, jos en saa olla
lähelläsi. Ja- vaikka herra Mannila on­kin
niin hurjan kaunis mies, niin minä
uskon sittenkin hänen olevair oikein-hyvän
miehen ja haluaisin mielelläni
keittää hänelle ja sinulle parasta ruo­kaa
mitä olen oppinut . . .
Voi, olisipa hänellä, Hiljalla, tilai­suus,
niin ottaisi mielellään Iidan ta­loonsa.
•
Komeat häät pidettiin kauppias Man­nilan
liiketalossa. Vieraita oli'kutsuttu
läheltä ja kaukaa, sillä sukulais- ja
tuttavapiiri oli laaja ja tällaisia suuria
tilaisuuksia oli niin harvoin täällä maal­la.
Ainoalle pojalle kannatti pitää ko­meat
häät, oli kauppias sanonut.^ja l i ­sännet:
— Eikä sitä joka poika niin
kaunista morsianta itselleen löydäkään,
kuin tämä meidän poikamme. Kas, kun
sellaisia tyttöjä ei k^-svakaan joka orrel-
Ua^Sen ainoan kerran, kun Hilja oli en-neir
hääpäivää talossa käynyt, hän oli
pian ujoutensa voittanut ja pian tunte­nut
itsensä vapaaksi, vaikka hänen ei
annettukaan mitään tehdä, niin ei hän
pahastunut, sillä kauppiaan rouva osasi
niin herttaisen hyvin selittää, kuinka
he mielellään suovat morsiamelle tä­män
lyh3'en ajan aivan omaa itseään,
lepoa ynnä muuta varten. Täytyyhän
heidän palvelijain kanssa toki pärjätä
tavallisista leipomisista ja siivoukseen
ynnä muihin häihin liittyviin lisätöihin
otetaan tarpeeksi paljon apua.
Oman kylän kaikki talolliset oli kut­suttu
häihin, mutta Ylimäeltä tuli vain
emäntä yksin. Kun vihkimisen ajkana
joku kuiskaili: — Ah, miten kaunis
ja sopusuhtainen pari! Eipä ole usein
noin komeata nähty, niin tahtomattaan
pääsi Anna-Liisa Ylimäeltä sv^-ä huo­kaus
ja ajatus kiisi omaan poikaansa.
Mitähän Väinö sanoisi, jos tietäisi Hil­jaa
vihittävän ja mitä sanoisi jos olisi
näkemässä tytön nykyisessä asussa.
Miksi en antanut poikani ottaa vai­mokseen
sitä ahkeraa tyttöä, joka oli
aina valmis lähtemään jokaisen toivo­malle
asialle, kuka kulloinkin ennätti
häntä käskemään, niin kevein jaloin hän
kipitti, olipa kysymyksessä minkälainen
toimitus tahansa . . . Ja hänkö, samako
oli nyt pitkä, hoikka, valkopukuinen
morsian, kouluja käyneen sulhasen rin­nalla.
Voi, miten häntä, Ylimäen emän­tää,
nyt melkein hävetti. Olin sotkenut
perinpohjin sotkenut pojan suunnitel­mat
ja nyt ei varmaankaan poika tule
koskaan enää kotia. Hän oli siinä mää­rin
swentynyt.omiin synkkiin huoliin­sa,
ettei huomannutkaan, että kyynel-karpalot
vierivät pitkin poskiaan ja kun
hänen oli vuorollaan mentävä paria on­nittelemaan,
niin kyyneleet tulvahtivat
uudelleen silmiin. Kädenpuristus ja -"on­nea"'-^
kuiskaus tuntui niin ''aidolta, sv-dämestä
lähteneeltä, että Hilja katsoi
entistä emäntäänsä pitkästä aikaa suo^
ra^n silmiin ja ihmettely kuvastui siinä
katseessa. Sääli tuli Väinöji äitiä. On-kohan
hänellä kovin ikävä kauas men-nyttä
poikaansa? Ja niin lempeä sydän
kuin tällä morsiamella oli,'ei hänkään
voinut olla kuivin silmin nähdessään
toisen surun. Vaikka oma äiti vesitteli
.häntä onnitellessaan, ei hän yhtvnvt
niihin kyyneliin, sillä hän tiesi, ettei ne
olleet murheen tuottamia, vaan enem-män
ilon liikutuksesta johtuvia. Mutta
tuo emäntä-parka, mitähän kaikkea hän
lieneekin saanut 'kärsiä, jos tosin oli
niihin kärsimyksiin kovin paljon omaa
svytäkin.
Tällaiset oiivat Hiljan ajatukset, mut-ta
ylpeällä emännällä oli tunnollaan
muitakinsyitä^uin pojan vierottaminen
.tytöstä. Hänen kovasta painostukses­taan
oli isäntä häätänyt kasvinkump.
paninsa pois itse rakentamastaan asun­nosta
ja vienyt näin kaiken työn hedel­mät
mitä toinen oli parinkymmenen
Vuoden aikana itselleen hankkinut. Tä­mä
käräjäasia oli voitettu ja Autioon
QH sijoitettu isänhän nuorin sisar per­heineen
asurnaan, mutta kertaakaan ei
ollut Ilmari-isäntä astunut sen torpan
aidan sisäpuolelle, eikä .^des. metsätöin
täkään pannut niillämäin toimeen.
Kyllä se mies muisti käydä kaupufl-gi.
ssa ja juoda, yhä enemmän aikaa hän
viipyi matkoillaan ja tuhlasi rahoja.
Kun Ylimäen emäntä tämän kaiken
muisti * ja- oli nähnyt morsiamen liiku­tuksen
sekä myöhemmin hymyn, joka
kuului hänelle, entiselle kiusaajalle —
niin tulipa siinä tukalat oltavat. Hän
oli mielensä rauhoittamiseksi lahjoitta­nut
morsiaimelle oikein komean räanun,
ihan parhaalla kutojalla kudottanut ja
aineet parasta villaa, 'mutta ei näillä
lahjoilla saatu sydäntä rauhoittumaan
s>-ytöksistä.
—- Tuossa itki morsiamen äiti, mah-toilcohan
hän Ylimäen emännän nähdes­sään
muistaa niitä asioita, joita sama
emäntä itsekin pohti. Mutta kun alai-jan
vesittelystä ei näyttänyt loppua tu-leivan,
tönäsi hänen miehensä.häntä kyl­keen
sanoen:
— Mitä sinä oikein, märsyät? Mitä
itkemistä siinä on* tässä asiassa? Kii­tä
luojaasi, kun lapsesi on päässyt le-yeämmälle
leivälle kuin itselläsi on . . .
Niin, Erkki oli aina sama Erkki. Hank-kimalupa
oli jäljellä ja hän tyytyi sii­hen
minkä voi itselleen rehellisellä
työllään hankkia.
:Mutta kuka voi tutkia äidin itkun
syitä, kuka tunteita syviä? Vilpittömäs­ti
iloitessaankin hän voi itkeä, pelkästii
ilosta. Mutta siihen voi samalla sekoit­tua
joko hienoinen aavistus tai suoras­taan
pelko, ettei ansaitsematon onni ole
kestävä onni ja jos pelkästään maalli­nen
rikkaus ja elämän 'korska katsotaan
onneksi, niin se on katoavaa. Maijasta
oli tullut syvästi uskonnollinen ihminen
ja vaikka hän ottikin Jumalan kädestä
lähteneenä muistutuksena aineen ka­toavaisuudesta
tuon heidän kotinsa me­netyksen,
niin aina sinne oli pistävä ikä­vä
eikä sitä ikävää saanut silläkään
poistetuksi, jos kuinka olisi itselleen va­kuuttanut,
että se elämä siellä oli liiak­si
hänen sydäntään kiinnittänyt maal­liseen
ja mitään maallista ei ihminen
saa niin paljon rakastaa.
Toista oli Erkin. Hän tavallaan ka­dehti
miehensä lojalisuutta. E i tuo mies
ainakaan näyttänyt toisille sitä, etta
olisi erikoisemmin surrut Aution mene­tystä.
Ja sellaista miestä t3mipäisi vai­monsa
valitukset ja kyyneleet.
— Että nyt ei häissäkään osaa olla
märsyämättä. Jo pitää olla ihme.
(Jatkuu)
'r_-'^ovai:
^Äulee
-/%*kärsh
r
— Kaikista olioista jotka kävelevät
ryömivät, uivat tai lentävät — täyttä­vät
maailman vedet ja ilman — uskon
kaikkein suurimman narrin olevan ih­misen.
— Nicholas, Boileaudespeaux.
Sivu 4 Lauantaina^ maaliskuun 31 päivänä, 1956
:^:|na ja
jlvirjxii
' - t|lK unm
, ikevää
f-.^s|kitsi ]
I - Ivoima
se on
Ivaann
k in j
vuote*
poma:
t i in Vi
ta hy
Viri
uhreil:
nes ni
jan n
•r^karjar
Pali
Jiantai
'^kiirast
auant
nen p
nenää]
vella.
noitier
i kuk
vasta
ijokaisl
van hoi
"ivstä
Pitk
-i-esti
^Timma
: i l iin
\attu
rien.
Kun
lyi pa
* pöytä
uokaa
elu.
Iittiin
l^idetti
t