Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 30, 1943

              LAUANTAINA, LOKAKUUN 30 PÄIVÄNÄ Sivu-5
. "Voiu, voita, voita. Tehän pais­tatte
balotkmt voissa! Saatte tiilla
i. töflneen sillä;; Tnlfca\)iitei^ Jo käy-
^. pettäväksenne aimötto.^^-!^
. ^ i a paiskasi tuvan ov^ijtiinni Ja
iävisi pihalle. ^
; 1^t#^yäi;'löi'^^
Häneii-ennestääiiktn punainen \naa-iBänsa
värjäjrtyi r^iunaistäiin :punai-
. vseomiaksi, että 'JuÄ m Tretipisa-roiäerf
kihoävahri^^
, potkaisi oven aiiki Ja huusij^ttako-.
Jkö^fcyläkimta. rvaiÄs
leeko munia Ja voita? Häh?" *
vElvi käännähti kädet puuskassa
tupaan päin, missä aputytöt vispasi­vat
kakkuja ja taikinoita, jokainen
oäottl henkeä pidättäen, saiko kokki
vaatimiaan lisiä. Olisi se ihme. Jos
heltiäisi, sUlä Gösta öli niin kitsas,
että kolmasti ruokansakin pureksii
ennen nielemistä.
"Tuolla joen rannassa isäntä nä­kyy
jo menevän", ilmoitti joku ty­töistä-
'^Sitten minä .lähderif^' tlvitem-.
pasi hiiivin^^pois päästään Ja vetäisi
esiliinansa naiiho«ja auki, vetäisi pa-
Tytöt pujahtivat ulos. Sigrid hiu­kan
aikaili, mutta k-un toiset tjrtöt
sanoi-vat, ettei se hänen häpeänsä ol­lut,
lähti hän.
Leivottiin ja paistettiin Savolaisen­kin
tuvassa. , Emäntä itse ylikokkina
hääri. -Kotipuolesta Savosta oli tul­lut
tätejä Ja serkkuja-auttamaan- Oli
talon ainoaujpojan häät/kysymykses­sä,
Ja jnprsian oli paikkakunnan .arr
>vbkkaimman perheen ainoa tytär,
siksi piti pitojen ollein rniin> komeat
vonaiselle akfcunalle ammähtaen.
^"Aitvasinhan minä, että Savolaisen
emännällä on ruokaa omiin pitoihin
ja vielä vieraillekin lainata'y kehahti
Elvi-kokki ottaen korin akkunalta.
"Tule tupaan, Riitta!"
Riitta naurahti.
"Kiitos! En uskalla. Isäntä käs­ki
minut kerran.pois sillä tavoin, että
vieläkin .päänahkaani kirpeloittaa-"
"Xakiaan se äsken minulld^in luki,
mutta onpa nahkani siksi parkittu.
; '^CMen minä ollut monessa häksi onneksi väärästä nauhaäta Ja
.pitoja laittamassa, en väin tällaises- - vetosolmu sutkahti um^pisölmuun. Se-
.sa,:missä pitää tyhjästä M kös nosti Elvin sisun fci^humapistee-taaja
vielä hienoimman Jälkeen. Mi- seen. Ei 'Elvi vielä elämänsä ^pitki-jiä
en ole noita, jöka^tyhjästä saa va-" nä päivinä ollut joutunut pitoja lait-
; ;dittäyttymäänmannallaJa^huna taraaan tällaiseen taloon, missä aVai-
-vjä sen minä sanott^ että met isännän taäkussa koisivat.. T^l- Riitta, kun häntä välisti kopisteltiin.
että niitä vielä vuosien takaa .pula- ettei se .pienistä kipinöistä käiya.
kinipinaipitoina mahiittaisiin. Kas, tiiossa suuhusi Elvin lej^ma
liundgnenin pitokokkien dlo oli se- piparkakku", ja Elvui lihava käsi ti-
.län^aista, sillä Inga-morsiamen tu- P""^ o?!^^"?!^*^ Riitan ; esilimaan
paan tullessa nauru kuoli Ja hymy ^^M^i^^r ^piparkakkuja,
hyytyi. Savolaisessa pitokokit «uo-
'rastaan remusivat. Itse «mänfökin **En^ mutta ;ehkä ,pappi pudottaa
loisti ;kum;liirkon takkuna jouluaamu- akkunasta sanojaan minulle yhtä ar-
•na. 'Riitta oli aivan;mahdoton. Jo- moUisesti kuin Elvi vpiparkakkuja^',
ka paikassa hän kepposineeh kulki, ilveili Riitta nakertaen .piparkakkua.
"Kommellukset tietävät onnea .nuo- Vastailtuaan vielä Joihinkin .kokfci-mestarm
kysymyksiin, hän lähti ^juos­ta
krpittämään ruissängen poikki ko­tiin.
Ruis oli .leikattu, mutta osa kuhi-telle
parille, Ja mikäli onni kommel­lusten
paljoudesta riisuu, tniin ei si­tä
tiile heiltä .puuttumaan^\ penäsi
ininuöttien sisään voita Ja r^^ nen oli komento kotipuolen pitöta-
;mesty lisää,: lähden'^tiehfeniv^^K^ loissa. Hän oli silloin isäntä^itota-
- lä ei ole varaa; kustantaa "^kunnollisia lossa, M n ^töm^fensi,- hän määräsi, i -
-pitojäy hänen ei tarvitse 'iutsua Hoi- säntiä Ja emäntiä myöterihäntä-^aik-
; lon-Elviä-^tökokikse6n;3^^ =ki tottelivat. Mitä Savolaisen emän-
.^liiv^aihettaäi vjoiita^^ 'fö tatkoitti,^un 'tois<a^Suomen kol-
-vMitä EHd läittaa;^;Senv^ kaita hänet kuljetti ^erjäläistalo^^^
"kUEönkäarikin:syötä ei ruokaa laittamaan? No» onpa aina- yleinen, -Kukaan ei .huomannut Sig-
• Ehrilaita mitaähi^^^^^^^^^J^ kin oman : puolen väelle kertomista, ridin tuloa.
oÖiniini^ttä sitätriittäa vi#lä^^^^^ , miten täällä jiraasta Ja vedestä hää-
^si^)it(qen:päät5rttyäkin.•^^ .-Fu- vieraill^finufkina pitäisi laittaa.;
Ruotsalaiset ^ aputytöt pujahtivat
Kun Sigrid tiili tupaan, oli siellä haista kökötti vielä pellolla, Hääkii-
;^ääntyä.. *'En'aa\^tanut,!että... polttavin poskin pihalle. 'Karjalaiset
riemu korkeimmillaan. iRiitta öli hii­lellä
piirtänyt nauravan naaman pöy­dän
ääressä leipovan serkun valkoi­seen
selkään. Juttu oli itUllut ilnii.
^Riittaa ^rangaistiin .parhaillaan iiiili-viiksilläv
Nauru .ja icirkuminen -oli
"Morsian 4ähettr kysymään, saisi­ko
täältä Jainata >munia Ja voita?
Piiri .Riitan: ympärillä pelmahti kä­äreiden
tähden :^i niitä vielä ollut eh­ditty
puida, Riitta ^noppasi .kulkies-sfan
kuhilaasta tähkän. 'Hänen .i-
/Ipinen Juoksunsa ^hiljentyi laahusta-
I vifcsi askeliksi. 'Valkeat hampaat pu­reskelivat
vihaisina ruskeita jyviä,
•kuin ne olisivat olleet ikäviä ajatuk­sia,
joista.hän,koetti päästä* .
Kuului rykäisy kuhilaiden takaa.
Gösta tuulen Raatelemia kuhilaita
kohenteli. /Luojan kiitos! Hän^i
että se olit sinä;'' ^änen äänensä
vapisi ja • kasvoiUe valaiiti Jälleen tus-,
'käinen ilme. ^ "Nyt siis ymmärrät,
"Ymmärrän vam, että 'rakastan si­nua,
enkä "ajamallakaan enää lähde
luotasi", kuiskasi Maila, saattaen
miehen sisälle ja sulkien oven.
Kauan istuivat he sinä iltana Ju-tfellen.
iJlaila vuoroin itki, vuoroin
Tiauroi. Hän oli onnellinen ja tunsi it­sensä
vahvaksi. Hän rakasti ja oli
rakastettu. Hänen silmänsä pystyisi­vät
kyllä näkemään^heidän molem­pien
edestä, tulevaisuudessa. Soinin
kuolema oli kovasti koskenut heihin
molempiin, mutta yhdessä oli sekin
helpompi kestää. Ja vaahteroiden
jälleen tulimerenä loimutessa tuli
heistä mies ja vaimo.
Pari päivää tämän jälkeen saapui
Soinin viimeinen kirje. Joka oli löy­detty
hänen varusteistaan.
"Rakas Maila —"luki Maila, kyy­nelten
valuessa kirkkaina helminä a-las
poskia — "Jos Joskus saat tämän
käsiisi, olen minä jo poistunut tästä
maailmasta, eivätkä minua enää sido
sensijaan Uittelivat omia havainnol­taan
Elvin saarnaan. .
"Ka, ei; niin köyhää ihmistä lie, et­tei
hän tekfei piiraita- sunnuntaiksi,
ja- nää rudhtälaiset vaan syövät ko­vaa
leipää, että ikenet ovat verilla.''
"Eivätkä, hyö tee paistii. Rasvaa
hiukan tirauttavat kupissa ja siinä
toukataan leipää. Kepluja sapuskoi­ta-
työmiehelle •..''
Ruotsalaistytöt hiipivät Ingan luo
saliin, missä hän mörsiuspukuaan vii­meisteli.
Tytöt tyrkkivät arkoina
toisiaan. "Sano sinä!" — "Ei, sano
sma!
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi In
ga.
"Elvi uhkaa lähteä pois", uskalsi
vanhin joukosta.
"Menköön! En ole häntä tänne
pyytänytkään."
"Mutta se uhkasi kertoa ympäri
Suomea olleensa häitä laittamassa
sellaisessa talossa, missä ruokatar­peet
loppuivat.''
"Ruokatarpeet loppuivat? Sanoi­ko
eukko niin?"
"Kyllä, ja paljon muutakin."
"Mik3'ette pyytänyt Göstalta a-vaimia
ia antaneet eukon kylpeä ruo­jalleen.
Jokainen tuijotti .tulijaan, - ollut vielä keksinyt Riittaa. ^ Tyttö
kuin ei uskoisi korviaan. Tultiinka kyyristyi kuhilaan kupeelle. Siinä
morsiamen kotoa, morsiamen. Joka 'hän ;k3fykkisi vaikka iltapimeään,
oli komeasta kodista, .tultiinko sieltä
pitotarpeata lainaamaan? Ja sulha­sen
kotoa vielä! Ei ollut väliä mil-
Jnaalliset valat eikä'lupaukset. Kuten
'tiedät, olimme me, 'Sakari Ja minä,
Olin läheiset, ettemme koskaan voi- katarpeissa?"
neet kieltää toisiltamme mitään. "Siitä jähäkkä syntyikin, kun
Niinpä minä, kun hän pyysi, etten Gösta ei luvannut antaa lisää."
paljastaisi hänen salaisuuttaan, lu- Ingan ylpeä pää painui hiukan a-
Pasin. Maila rakas, ei -Sakari mii- lemmaksi. Johan Gösta eilen hänelle
Tomkaan lakannut sinua rakastamas- salavihkaa mainitsi, että tällaisten pi-
% ei minuutiksik-ain. Hän rakasti tojen laittaminen vie talon konkurs-suiua
niin paljon, että kun onnetto- siin. Nyt olivat varastot tyhjät,
jnuus tapahtui kranaatti räjähti muuten Gösta ei olisi niin jyrkästi
laEellämme ja hänen ohimoonsa osui kieltäytynyt lisää antamasta. Hä-sJHi^
joka sitten lopuksi vei hänen nestä oli Saituus pienempi hä^ä kuin
Riitan kieli lipsahti ensinnä liik­keelle.
. .
"Tietysti meiltä saa, sillä meillä
on! Tule, niin saat!" ..
"Eikö pitäisi kuitenkin ensin emän­nältä
ky^yä?"
"Äiti oh liha-aitassa. Tule!" Riit­ta
tarttui Sigridiä käteen ja vei hänet
juoksujalkaa ulos. Kämmenen lä­jäyksiä,
päivittelyjä alkoi kuulua,. Ja
molemmat tytöt ymmärsivät, mitä
tuvassa alettiin setviä. ^ . •
"Etkö osannut sipattaa asiaasi mi­nun
tai äidin korvaan, tyhmeliini?
Pitikö sinun häväistä morsiamen ko­ti
kaikkien kuullen?" sähähti Riitta
puristaen Sigridin käsivarresta. Tä­mä
koetti pelästyneenä irroittautua;
"Kun . . . kun . . . Gösta ei anna li­sää
pitotarpeita. niin . . ." änkytti
tyttö.
"Ei anna, kun ei ole annettavaa.
Mitä asiasta kaunistelee. Mistä nii-ennenkuin
antaisi Göstan huomata
itsensä. Kuhilaan alitse hän seurasi
vihamiehensä liikkeitä. Näkyi pai­nuvan
Jokitörmää alas. Riitta val-
-mistautui 'livahtamaan aidan yli ci-malle
puolelle.
"Tuolla talossa valmistetaan häi­tä'',
kuului silloin ääni maantieltä.
Kun Riitta näki kaksi kylän kuulua
kielikelloa yhdessä, päätti hän pysyä
piilossa vielä ja antaa heidän mennä
ohi. JEi ollut mikään erikoinen ilo
joutua akkojen kuulusteltavaksi-
' "Ihva, ihva, mihinpä mielistyi
Inga, koriaan kotiin vai soriaan sul­haseen?"
Ämmät pysähtyivät tiel­le
ja katselivat Lundgrenin taloa. "
"Ka, et sie tarvfhe männä ympäri
kylii huutamaan, mutta sen mie sa­non,
että neljän kuukauven.kuluttua
saan mie männä Savolaiseen paaka­riksi
ja kylän akat saavat leipoo roti-navehnäsii."
"Etköhän sie nyt omiasi latele?"
"Kyllä mie nää assiit tiijän kuin
viisi sormea, Ingalla on samansortti-nen
roppa kuin mammavainoollaan-tä
olisi ehtinyt karttua, kun toista -kin, ettei siitä äkkinäinen huomaa
näkönsä ^ ei hän ^halunnut sitoa si-
"ua Itseensä. Maatessaan viikkoja
sairaalassa, pelkäsin, että hän ka­dottaisi
järkensä, sillä sokeus on hir-vem
tuomio ihmiselle. Lupasin sil-
Jom olla paljastamatta sinulle totuut-
|^3laila, mutta kaduin tuhannesti
Jälkeenpäin. Sinä rakastat häntä,
P»nsessa, mene ja vie hänelle viimei-terveiset
"^«^Jta möleinpia Takastaneelta
Soinilta."
köyhyys- Hyvä! Ei Ingakaan tah­tonut
häväistä isäinsa huonetta,
"Vai teki Gösta sellaisen tempun.
Ymmärtäähän tuon, kun hän on ko­vasti,
naimishommaani vastaan. Tur­ha'
häneltä anella. Mene, Sigrid, Sa­volaisen
emännän luo ja kerro hänel­le
tämä juttu. Hän toimittaa var­masti
puuttuvat aineet."
"Eikö olisi parasta itsesi mennä",
esteli Sigrid.
riitä, kun minä käsken?"
viikkoa sitten Gösta-isäntä vei mu­nat
ja voit kaupunkiin, vaikka tiesi
häiden olevan kynnyksellä. Onnek­si
me säästimme teidänkin varallen­ne.
Näkee, ettei 'Ruotsisia' ole to­tuttu
isoja pitoja pitämään. Paljon­ko
tarvitsette?"
Sigrid mainitsi.
"Pyh! Mihin tuon verta riittää!
Pian saisit tulla uudestaan. Ota si­nä
tuo munakori! Minä tuon voin.
Ehkäpä riittää."
"Eikö pitäisi emännältä ky­syä
. . , ?"
"Tässä talossa saavat hiukan muut­kin
määräillä, eikä isäntä. No, tar­tu
koriin! Emäntä on nämä Lund-grenia
varten säästänyt,"
Tytöt kantoivat korejaan. Riitta
astui edellä voiastia pään päällä, Sig­rid
varovasti jäljessä munakoria kai­nalossaan
säilytdlen. Lundgrenin pi­haan
tultua Riitta pisti voiastian a-mitään
synnytyksen kynnyksellä­kään.
Enkähän miekään ois osanna
ruveta tyttöä sillä silmällä sihtaile­maan,
jollen ois yhtenä aamuna yhyt­tänyt
häntä aittain takana oks^ta-masta.
Silloin mie yskän ymtmärsin.
Kuuntele siekii, miten'se hengittää!"
"Elä nyt! Kuka ois uskonna In­gasta
ja Matista sellaista, kun mo­lemmat
ovat kunnollissii ihmisii.
Vaan tyynessä viessä kalattii kutevat.
Ilmanko tuli häille hätä ja hoppu."
"Vai Mattia sie epäilet. Eeeei!
Kyllä se on niitä viimetalvisen rii-juun
muistdja- Koko kylähän hö-lysi
Ingan menevän asemakirjulille,
joka sitten menikin yhfäkkiä asema­päällikön
tytön kanssa naimisiin ja
hävisi pois koko paikkakunnalta. Kel­pasi
silloin Ingalle pilkatun Matin
rakkaus. Ois kelvannut mies kuin
mies, jos ei Mattia olisi saanut."
"Mikähän mökä siitä nousee, kun