Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 23, 1947

              Sivu 4 LAUANTAINA, ELOKUUN 23 PXIVXNSr
Kuusikon kuis
Kiij. Della
keitä Tämä on liim
Vieraansa lähdettyä istui Karen
tulen edessä ja katseli liekkeihin. Hän
painoi kädellään rintaansa tuon tuos­takin.
Se tuntui niin ahdistavan tiu­kalta.
Illallispöyclässä hän oli vaitelias
ja tuskin maistoi ruokaansa. Edward
luki sanomalehteä pöydässä tapansa
mukaan eikä huomannut mitään ta­vallisesta
poikkeavaa. Mutta Maria-täti
katsoi häneen huolestuneena. «
Vihdoin pisti Edward lehden si­vuun
ja kysyi;
Mitä uutta Alicella oli kertomis­ta?"
"Oh, ei mitään uutta", vastasi
Karen.
*'Hän toivoo että sinä ja minä p i ­dämme
hänelle ja Michaelille seu-
. räa, menemme yhdessä tansseihin,
pidämme kutsuja, ja muuta sellaista."
Hän ei nostanut katsettaan lautasel­taan.
"Lupasitko?"
" E n erikoisemmin."
"Se on hyvä. Minä luulen että en
viitsi kovin usein mennä sellaisiin
iloihin."
"Ohi mutta minä tahdon! Niin
usein kuin mahdollista. Onhan nyt
joulu tulossa. Eikä Michael viivy
täällä kauan. ^ Ja ehkä hän ei tule
takaisin milloinkaan." Nyt hän kat­soi
Edwardiin ja hänen silmänsä oli­vat
suuret ja kirkkaat.»
"Saamme sitten nähdä", sanoi E d -
w^d hitaasti.
Seuraavana päivänä meni Karen
IMärthaa auttamaan leipomisessa ja
poikien paitojen silittämisessä. Mart­halle
pakostakin kerääntyi suuret ka­sat
silittämättömiä vaatteita. Fese-mään
hän ne ehti, mutta silittämi­nen
siirtyi ja siirtyi.
" O n ollut niin vaikeata sitten kun
sinä lähdit'', puheli Martha, kostut­taen
vaatteita. "Jos olisin terve, niin
olisi toista. Mutta selkääni^pakottaa
* ja minua aina väittää niin kovin.
Työt jäävät tekemättä."
Karen sekoitti takinaa. Ei hän
löytänyt lohdutuksen sanoja. Martha
ofi aina ollut samanlainen, väsynyt,
ärtyisä ja valittava.
" O n minulla hyvä mieli että sinä
onnistuit saamaan kunnollisen elä­män",
jatkoi Martha. " E n luule et­tä
äidilläkään olisi mitään valitta­mista,
jos hän tietäisi. Hän jätti sinut
minun hoivaan ja usein pelkäsin et­tä
en kykenisi sinua kasvattamaan,
alutta ei ole mennyt pahastikaan,
eihän? Minä kyllä ajattelin, että
olisit vielä vuoden apunani, mutta
sitten kun Edward tuli ja rakastui
sinuun. . ."
"Martha, tahoitko tähän ruskeata
vai valkoista sokeria?"
"RuskeataI Olethan niitä samoja
eri lajia, ja ajaircictcjilmikin on pai-
A-^lIaan. Mutta jokin tarkoitus ja
päämäärä jUtniUä täytyy sentään ol­la,
muuten siitä tulee kaunis kuori
jossa ei ole mitään sisällä.
Xeuiosloliiton jilmitaiteen verrat­tomana
ansiona tulee aina pysymään,
että sc antoi yhteiskunnallisen ja
poliittisen sisällön elokin^akulttuuril­le,
joka oli jo painumassa pelkäksi
keskiluokan hu vit ukseksi.
J a t k u u .
leivoksia tehnyt lukemattomat ker­rat!
Minne se tyt^ö tästä ryömi?"
"Toiseen huoneeseen."
Tunti tunnin perään kului työn
touhussa. Tuttu meteli ja rähinä ja
Marthan hermostumiset auttoivat
Karenia unhoittamaan omat kiusaa­vat
ajatuksensa.
Tuntui niin hy\'ältä nähdä Da­vidin
tulevan työstä kahden vanhim­pansa
kanssa, naurussa suin kaikki
kolme, nähdä pienemmät iloisina
ryntäävän heitä vastaan, huutaen:
'TCaren on täällä! Karen on täällä!"
Istua pöytään, isoon pöjlään, jos­sa
oli naurua ja puhetta, ja -tuota
ainaista pikku kahnausta.
"Mitä sinä ajattelet, Kar en?" ky­syi
David hymyillen, "katselet tä­tä
pakanajoukkoa ikäänkuin ihailisit
sitä!"
Karen naurahti. " O n hauskaa ol­la
mukana taas. Minun kotonani on
niin hiljaista."
"Eikö se olisi jo aika teidän hakea
ensimmäistänne?" kysyi Martha.
" E i se ole hyvä liian kauan odottaa."
"Älkää kiirehtikö", sanoi David.
"Parempi kun ei nykyiseen maail­maamme
lisätä lapsia."
"Aina sinä tuot nuo synkät asiat!"
huudahti Martha terävästi. " E n tie­dä
koska on saatu syödä rauhassa
viimeksi. Aina sinä muistutat että so­ta
on käynnissä ja saat mielet niin
synkiksi." ^
"Emme voi sitä liian usein muis­taa",
sanoi David vakavasti. " Ja
ruokapöytä on ainoa paikka jossa
jokainen teistä on ymf)ärilläni sa­malla
kertaa."
"Jaksatko sinä seurata sotauuti­sia,
Karen?" kysyi Martha. "Minä
en mokomista perusta!"
"Kyllä — kyllä minä seuraan nii­tä."
" T e olette niin samanlaisia!" ja
Martha katsahti leimahtavin silmin
mieheensä ja siskoonsa.
Karen muutti asian. Hän oli aina
varuillaan käydessään Marthan luo­na,
että kesäinen onneton kohtaus
ei pääsisi uusiintumaan, että se ei
muistuisi ^kenenkään mieleenkään.
Siitä ei oltu sanallakaan mainittu
sen jälkeen. Se oli kuin unohdettu. Ja
kuitenkin se oli siellä. Ja joskus K a ­ren
tunsi katkeruutta Marthaa koh­taan,
että tuollaista oli pitänyt olla,
vaikka hän luulikin ymmärtävänsä
miten tahtomattaan Martha oli sel­laiseen
langennut. Ilman tuota koh­tausta
— mitä? Karen ei uskaltanut
ajatella sitä, ja kuitenkin — jos tuo
kohtaus oli määrännyt hänet Edwar-din
vaimoksi, minkä suuren rikok­sen
oli hän tehnyt!
Kello oli yhdeksän kun hän lähti
kotia. Pojat tarjoutuivat saattamaan
häntä, mutta hän kielsi heidät.
"Tahdon kävellä yksinäni. Ilta on
niin kaunis ja kuutamoinen", sanoi
hän.
"Aina vain olet samanlainen!" nau­rahti
Davie poika." Koulustakin kun
tultiin, niin tahdoit minun juosta
edelle, että sak yksin kävellä."
'Karen, me laitamme joulukuu­sen
tuonne toiseen huoneeseen!" .Al­lan
oli sen ja kertonut kahteen ker­taan
illan kuluessa, mutta varmuu­den
vuoksi hän huusi sen vielä Ka-sain
harmaudessa.
Se tapahtui 12 päivää Heydrichi^
tshekkiläisten pahinta sortajaa vas­taan
tehdyn attentaatin jälkeen.
Kladnon gestapomiehet olivat saaneet
päähänsä, että kylän asukkaat olivat
pitäneet muutamia attentaatin suo­rittajia
luonaan eräänä yönä. Toi­meenpannussa
ratsiassa ei selvinnyt
mitään muuta kuin että kaksi kylän
pojista oli sodan aikana siirt)myt
Englantiin ja taisteli parhaillaan
Englannin armeijassa. N i in päätettiin
että Lidicestä on tehtävä esimerkki.
Puoli yksi yöllä tulivat gestapomie­het
ja piirittivät kylän. Eögin sullot­tiin
naiset kuorma-autoihin ja vietiin
Auschwit2'iin, keskitysleireistä pdä-tyimpään.
Sen jälkeen otettiin lap­set
ja vietiin Puolaan ja Saksaan
uusilla nimillä varustettuina, ettei­vät
he enää koskaan löytäisi takai- Kaikesta huolimatta vieraan, joki
sin kotiin. Kaikki miehet, myöskin « ole asiasta selvillä, on mahdoto
15-vuotiaat pojat, ahdettiin erään aavistaa, että tällä autiolla numn
ladon taakse, yhteen monista pvm- la on kerran ollut kylä.
tarhoista ja ammuttiin. 7S-vuotiaan Naapurikylän naiset kertovat i
papin edessä gestapomiehet ehkä vai- delleen ja yhä uudelleen niin, e
• « n (Jatkoa l:seltä sivt
tiet hävitettä^^. ^unnoUisuutt
nimmässäkm yksityiskohdassa!
Suunnittelijat lienevät olleet
tjrväisiä tuloksiin.
Toukokuussa vapautuksen jä
pystytettiin tääUä orjantappura!
nöksellä somistettu risti ja kaksi
tä muistotaulua, jotka tshekin j
näjän kielUIä kertovat, mitä o]
pahtunut. Naapurikylien asui
ovat rakentaneet muistinsa va
kurkkotarhan uudelleen ja pyst
neet pieniä alkeellisia koivunc
ristejä tai laskeneet kukkavih
niille paikoille, joilla he arvelevc
maisensa kerran levänneen. Koi
kesän jälkeen ovat lampeen joht^
kuiviiheen purouoman pajupen
jälleen työntäneet esiin omalaatu
kuhumuisia lehtien peittämiä oi
tasi äkillinen sentimentaalishus, kos­ka
he olisivat päästäneet hänet me­nemään.
Pappi vastasi kuitenkin: " O -
len viettänyt kaikki onnelliset päivät
seurakuntalaisteni keskuudessa ja
siksi haluan jäädä tänne myöskin
nyt."
Tshekkiläiset poliittiset vangit sai­vat
lastata ruumiit kuorma-autoihin
ja kuljettaa ne pois, jolloin 186 kuol­lutta
miestä värjäsi kyläkadun pu­naiseksi
verellään. Gestapomiehet
valokuvasivat tämän pöyristyttävän
näytelmän ja vaihtoivat kuvia
Kladnossa savukkeisiin. Tämän jäl­keen
sytytettiin kylä tuleen ja kirk-kotarha
räjähdytettiin dynaniiitilla,
niin että kaikki jäljet olisivat hä­vinneet.
Ihmiset voivat kertoa mi­ten
ruumisarliiut lensivät ilmaan rä­jähdyksessä.
Raivaustyön, joka oli
edeltäpäin suunniteltu pienimpiä yk­sityiskohtia
myöten, suorittivat van­git.
Oli tarkoin laskettu, miten mon­ta
neliömetriä muurisavea ja tiiliä
oli kuljetettava pois jokaiselta tontil­ta,
miten lammikko oli täytettävä ja
liinansolmut heiluvat leukojen ai
Eräs heistä noutaa maisemakor
osoittaakseen, minkälainen kylä
ennen katastrofia, toinen näytt
14-vuotiaan poikansa kylästä niii
aikoihin maalaamaa taulua, kun
aavistettu miten Lidicen nimi tul
leviämään yli koko maapallon kok
naisen kansan kärsimyksen symbo
Iina. Pieni tyttö astuu esiin valpki
van kera. Hän on käyn>t koulu
siellä ja kuvassa näkjTät häne
koulutoverinsa, terveitä, pyöreäpo;
kisia lapsia parhaissa vaatteissaa
hiukset kammattuina valokuvaami
sen kunniaksi. Tämä t>ttÖ tässä oi
tullut takaisin, osoittaa hän. Häi
käveli Dresdenin kadulla ja näki äk
kiä erään tuntemansa tshekkiläisen
Hänen sisarensa, jotka ovat kuvassa
hänen vieressään ovat vieläkin ka­doksissa,
250: sta lapsesta on palan­nut
vain 13. Näkevätkö ne muutlos-kaan
äitiään? Toivoa on vähän, siHa
kukaan ei tiedä heidän nykyisistä ni­mistään
eikä oleskelupaikoistaan.
Ja kylän nimi oli Lidice.
renin perään ulos.
"Se on hauskaa! Minä l.uon lisää
koristeita teille. Hyvää yötä, te kaik­k
i ! "
Hän käveli hitaasti. Ajatukset sa­lasivat
takaisin. Hän ei kyennyt naut­timaan
talvi-illan kauneudesta. Hän
ei kyennyt taaskaan näkemään sel-
\ ^ t i eteensä. Mitä oli hänen tehtä­vä?
Oliko mitään? Odottaako vain
ja opettaa itseään vähän kerralla
tyytymään kohtaloonsa? Unohtaako
Alicen eilinen kertominen? Tai jos
ei hän voisi sitä unohtaa, niin ymmär­tää
se toisella lailla kokonaan?. . .
Kuusikkokukkulan kohdalle hän
pysähtyi. Jospa hän edes löytäisi
Karlin sieltä vielä. Mutta sekin ilo
oli pois. Todellisuus voitti. Karl ei
ollut tullut sen jälkeen kun Ed\vard
oli hänen elämäänsä astunut. Eikä
hän ollut häntä hakenutkaan. Karlil­la
ei ollut sijaa hänen elämässään.
Edward määräsi niin.
Hänet valtasi halu päästä kukku­lalle,
tuntea kylmän tuulen henkäyk­sen
kasvoillaan siellä. -Ajattelemalta
enempää hän lähti kahlaamaan lu­men
läpi. Lunta oli paikoittain yli
polvien. Mutta se oli kuivaa. [
Hengästyneenä hän seisahti kuusi­k
o n keskelle k u k k u l a n päälle. Kuinka
l a p s e l l i s e n a Ed\vard häntä nyt pi­täisi,
jos tietäisi!
. K u k l a i l a l l a ei ollut paljon lunta.
T u u l i oli sen vienyt tuonne syrjiin.
Eikä kuusten oksatkaan olleet lu­messa,
k u t e n tuolla tien vieressä. Ne
seisoivat tummina varjoina vasten
k u u n hopeaista hohdetta.
Hän k u m a r t u i puhdista.maan 1^-
t a t a k k i n s a helmasta. J a silloin hän
k u u l i sen. K u u s t e n takaa kuului lii­kettä,
k u i n j o k u olisi kahlannut lu­messa,
k u t e n hän äsken!
Hän suoristautui ja tuijotti kuu­s
i k k o o n . Oksat alkoivat heilua samal­t
a k o h d i t l t a mistä hän oli lullut. Han
e h t i tuntea jäätävää pelkoa ennen­k
u i n k u u l i miehen äänen hiljaa ky­syvän:
" K a r e n , oletko siellä?"
" O l e n ! " huudahti Karen helpo­tuksesta.
Ed\vard sc vain oli'.
K u u s i k o s t a astui esiin pitkä Tnit.'5,
yhtä pitkä k u i n EdvvarJ. M^ t U se
ei ollut hän!
" K a r e n ! "
E i se o l l u t Edwarciin ääni j.^'<a lau­s
u i hänen nimensä. Eiklx kiively. jo ^
mies kcvelLsti lähestyi häntä,
E d v v a r d i n kävelyä!
ollut