Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 20, 1946

              Kirj. A. SERAFIMOVITSH
Repaleisia, tummansinisiä pilviä,
lentoon lähtenyt, pelästy-riintuparvi,
liitää alhaalla mer.en
^ ä . Läpitunkeva, lerävä tuuli
Xnereltä sysää ne toisinaan ^ynk-mustaan
röykkiöön, toisinaan
iuari kuin leikkien hajoittaa ja lii­dättää
niitä kummallisiin kehyksiin.
Vaaleni meri, alkoi kohista paha
^ Raskaasti kohoutuvat lyijyiset
jjöot tupruttavat kiuhuyaa vaah­toa
ja kiiroealla ropinalla ryntäävät
jsvanpeittämään etäisyyteen. Tuu.
li myllertää ilkeästi aaltojen rosois­ta
pintaa, pärskyttää korkealle suo-laisia
pisaroita. Pitkin mutkikasta
rantaa-kohoavat toistensa yli läjäyty
neet valkeat jäärc^^kkiöt jattiläisse-länteinä,
vankkoina. Näyttää siltä,
juuri kuin olisivat jättiläiset ankaras­sa
taistelussa heitelleet näitä suun­nattoman
suuria jääröykkiöitä.
Rantaylängöiltä, katketen jyrkiksi
penkereiksi, työntäytyy jylhä inetsä
aivan-mereen asti. Tuuli vinkuu
ijanikuisten honkien punaisissa run­goissa^
painaa alas solakkavartisia
kuusia, ruopsii nuden teräviä latvo­ja
ja varistaa utuista lunta suruUi-..
sesti alaspainuneilta, vihertäviltä
oksilta. Hillitty uhkuna 'ku.ulostuu
tässä tasaisessa, kumeassa kohin^sa
ja kuolon tuska puhaltaa autiolta,
asumattomalta seudulta. Jäljettö-mästi
vaeltavat harmaapäiset vuosia-sadat
tätä hiljaista seutua ja jylhä
metsä seisoo, odottaa rauhallisesti,
-synkästi, juuri kuin s3rviss|L mietteis­sään
ja tummia huippuja heiluttaa.
Vielä ei ol|Ut yksikään sen mahtavis­ta
rungoista kaatunut ahneen nnetsä-teollisuudjlti
harjoittajan kirveen al­le,
sillä räineet ja läpipääsemättömät
suot olivat suojanneet tätä tummaa
tiheikköä. Mutta siellä, missä sata­vuotiset
hongistot muuttuvat pienik­si
pensastoiksi, levisi eloton tundra
kuolettavana autiona ja hävisi ja hä­visi
eroittamattomaan rajaan alhaal»
Ie laskeutuneessa kylmässä usvassa.
Satojen virstojen alueella ei die sa^
vua, ei telttoja, ei ihmisen Jälkiä.
Tiiuli ainoastaan kiepoittaa. pylväi­nä
vastasatanutta lunta ja kuollut
osva r3*mii alhaalla, hyvin alhagtlla
lumisen erämaan päälli Kerran
vuodessa poikkeaa tännekin rauha-toa-
ihminen, häiritsee S3mkkää, asu*
«atonta, auUota rannikkoa^ Joka
ierta,kun ankarapakianeiL^pauki^-
telee ja rakentaa Iv^ teHä f äifteUle
ji^^tundroille ja merellä usvaisessa
^tfisyydessä kajastavat napascutu-Ä
epäsäännölliset :^ehyksct, jul-
»asti tuppautuneina valtamerdtä,—
aDoia kulkevat Mesenanicaukaisilta
ja rannikkosiirtoloista
tandricD ja vanhan metsäkaijnaksen
«atta rautajalakset naristen läpijää-tyneeBä
lumella perätyksin alkupe-.
kuormastot: matalat sarvipäi­set
porot, valjastettuina pitkien, mus-l^
urahtelcvan äänen ja heidän pois-tofflisensa
hetkisen kuluttua.. «.
Hän odotti, kunnes iheidän aske-
, ^ olivat lakanneet kuulumasta
?otti sitten sähkösanomalomakkeen
^ «soitettuaan sen Johnsonille, 23
*^adred-katu, City kirjoitti:
"Denick Yale on mennyt tar^
kohtamaan Beardmoren joen ran-sijaitsevaa
taloa
^'•""»rnond oli ainakin us-
Jaltuu.
tien, anturoilla varustettujen venei­den^
eteen. Nämä kulkevat jonossa,
yksi toisensa perässä varovaisesti as­tuen
kovalla hangella ja niiden vie­ressä
raskaalla epätasaisella käyn-jiillä
harppivat hattuiset, valkeat o-lennot.
Ja synkällä harmilla näkee vanha
metsä, kuinka kutsumattomat vie­raat
järjestyvät leiriin muutamien
virstojen päähän sen rannasta.
Seisoo "fitarakka" rannalla, kädes­sä
pitää pitkää keksiä ja katselee
huolellisesti jäätävään etäisyyteen.
Mutta siellä aivan taivaanrannan ta­salla
jakautuvat jai kasvavat sään>
nöttöminä kehyksinä valkoiset jää-röykkiöt.
Harakka* jähmettyi jän­nittävässä
odotuksessa. Kaikki mer­kit
viittaavat siihen, että nyt ollaan
^ työ^ä: lintu kaakottaa, lentää me­reltä
päin alhaalle myötätuuleen ja
tuuli alkaa painaa. Usva ryömii
maalle, honkien latvat takertuvat
USVMn, kuusimetsä kohisee. Työ on
onnistuva. Ja tarkkaan hän tähys­tää
kylmään etäisyyteen, kokee näh­dä
eikö saalista näy, mutta meren yl­lä
leijailee usva, silmä ei eröita.
Päätyi päivä/ Tuuli soi hongi­kossa
ja pyrynä tuhersi hatuista
lunta. K^arkkialta ryömii hengetön­tä,
harmaata talvihäinärää, siihen
pimeytyy autio ranta. Siellä täällä
näkyi lujilla jäämÖhkäleillä hattui­sia,
valkoisia haamuja pitkät keksit
käsissä, tarkastaen jännitettyinä us­van
peittämää etäisyyttä. Meri ko­hisee
kumeasti. ^Caukana kasapa
pairiautui suunnattoman suuri jäär
röykkiö toista röykkiötä vastaan.
iHarakka katsahtaa pitkin rantaa
ja huomaa, että viereisellä jäälautaHa
seisoo ""Varis" keksineen jä myös­kin
katsoo merelle' päin. Katseli
häntä Harakka ja synkäksi kävi hä­nen
mielensä. Terve mies on tuo
Varis, hänellä on 3iyvä poro-nahkaturkki,
uudet kengät; hän sei-ÄM)
siellä yksikseen, nojautuu kevy­esti
keksiinsä, katselee nuereHe eikä
häntä nähtävästi .sureta, sUlä työ
alkaa., Varis ostaa iiudet pyytimet
ja alkaa vieläkin suurenipaa kaup­paa
pitää; ei hän joudu häviöön, ei
Ylänen surra huoli.
Eikä Varis äla liiaksi ponnistella
työssä, sillä 'hänelle teurastavat pe­toja
palkatut metsästäjät. Harakka
oli pestautunut hänelle palkatuksi
inetsästäjäksi ja kun Varis öli hänet
puettanut lämpimiin vaatteisiin, -täy­tyi
3iä«en Jikjrvuttaa puotet saaliis­taan
liänelle.
Tuuli ifiehui, hajoitti sumun ja
huojuvana käärelnnana liidätti kau­as
taivaanrannalle elotonta usvaa.
KatsahU Harakka ja s ä p ^ U . Un­hoitti
sekä Variksen että hänen uu­den
poronnahkaturkkinsa, kaiken
kiukkunsa ja sen, että hänen oli luo­vutettava
tälle puolet saaliistaan, —
unohti kaikki Harakka ja iski terä­vän
katseensa vaalenneeseen etäi­syyteen.
Ja siellä, niin kaukana kuin silmä
kantaa, raahusti rantaa kohti liik­kuen
myllertävä murtunut jäätasan-^
ko, ulottuen kaukaisen taivaanran­nan
harmaaseen usvaan saakka.
Suunnattoman suuret, siniset jää-röykkiöt,
jotka kohosivat jyrkkinä
vaaleitten, pienten jääkasojen päällä,
kohoutuivat vitkalleen ja ritisten
murtuivat alhaalta .syöksyvien aalto­jen
painosta, IRaskaasti latoutuvat
jäälautat »toisien päälle ja sieltä
kuuluu sekavaa huminaa, se on me-rimyr^
yn laulua. Tosiaankin, Jur-mala
tietää, mistä tuo kumea, seka­va
hirmumyrskyn jyrinä tulee.
Näkee Harakka, kuinka kaukana
juuri silmällä eroittavassa kaukai-tsuudessa
liitävät linnut tummina
pilkkuina. Hänen silmänsä alkavat
hehkua. "Siellä on!'^ Irroitti hän
renkaasta nuoran, koetteli keksiä, ot­ti
väärän sauvan, valmistautui ja sii­nä
vartoo, kunnes jäät ajautuvat
rantaan. -
Kats?öitaa ympärilleen, huomaa,
että päivä jo kohta on loppumassa.
Hetkisen aikaa se vaan viivähtää
täällä pohjan rannikolla. Tuskin
kurkistaa aurin^co kylmiä säteitään
sumuiselta taivaanrannalta ja jo
kohta puolen tunnin kuluttua kiireh-tiin
laskeutumaan melkein samaan
paikkaan, josta oli noussutkin. Läpi
hajonneen sumun tunkeutui viimei­nen
hengetön säde, leikkien kynimen-tuhansina
taivaankaaren värisinä
kipinöinä lumihiutaleissa, heijastui
jäälautoille jä valaisi silmänräpäyk­sen
aijan kumeasti ropisevaa merta,
turvatonta sumuiseen kääreliinaan
verhottua rantaa ja satoja pitkin
rantaa hajallaan liikehtiviä ihmiso­lentoja.
Ja siellä täällä merenrantaisten
kurmaitten säkenöivissä lumikinok­sissa
esiintyivät tummina pilkkuina
savustuneet, savun läpi-imeytymät,
puutteenalaiset työmajat.
Uudestaan alkoi tuuli kohista,
peitti seudun usvaan ja veti verhon
sammuiieen valon eteen. Hengetön,
alakuloinen väristys vallitsi koko
seutua.
Ensimäiset vuoksiaallot ryntay-tyivät
rantaan ja huuhtelivat jää-
. lauttojen alireunoja. Vaikenivat
siihen asti pauhanneet aallot, jotka
pusertautuivat lujien jääkasojen vä­liin.
Ja kun jäätanner läheni ran­taa,
syntyi siinä ankara kumina ja
se .kajahteli metsän syvyyksiin.
Kuului mahtava ritinä, ropina, mur­tavien
jäälauttojen räiske, aivan-kuin
kähenisi joku äikyvä hirvTö.
Etumaiset jääröykkiot, mitkä tör­mäsivät
takaa tuleviin ja pusertau­tuivat
toisiaan vastaan, hajosivat
valkeaksi pöfyfcsi,työntäytyivät toi­stensa
päälle j a rakensivat kummal­lisia
vuoria. Äänet sulivat s y v ä k ­si-
kummaksi. -Kevyt jääpöty liehui
ilmassa j a kulkeutui tuulen miika-na
pois. Jäälauttojen iiibditiminen
kohdattuaan esteen nauuUui jätti-läishävitykseksi.
Jonkun flietken
pitkin koko -rantaa raskaasti kohoili­vat
ja romahtelivat uudet jääröyk­kiot.
Tuskin oli fää ehtinyt lähestyä
rantaa, kun muutamia satdja pyy-dysmi^
iä syöksyi rannalle,
.Harakka a.tui e«'iromäisenä mie­henä
jäälautalle. Hän juoksi eteen­päin
hyppi^ lautalta lautalle, luis-kahdellen,
ryömien vyötäreita 'myö­ten
tuulen ajamassa lumessa ja jää-sohjussa^
Jäätelit painuivat helisten
hänen jälessään. Hänet valtasi yk­si
ajatus, tunkeileva, jännitetty kuin
jousen jänne, joka löi hänen rintaan­sa
jokaisella kiivaasti sykkivän sydä­men
tykähdyksellä: "Kunpa joutui­sin,
ennättäisin , . . Taivaan herral
. . Jääsirut lentelivät keksin alta.
Tuuli vinkui hänen korvissaan ja löi
kasvoihin jääneulasia. Hänen par­tansa
peittyi untuvaiseen härrnään.
Mutta hän ei mitään huomannut,
Kirje rakastetuiie
Eikö ole ilimeellistä elää, armaani,
muistaa mennyttä,
katsoa tulevaan < ^ *
ja kantaa käsissään nykyisen
painottomia kahletta?
Jossakin rakentavat lapsenkädet
kevään ensimmäistä^vesiratasta
kevään ensimmäiseen putoukseen,
—• Ei hän ajattele minua,
ja sinut hän unohti jo kauan sitten.
Mutta syvällä itsessä^ hän kantaa
rakkautemme tajutonta muistoa.
Kun linnut lentävät vankiUmmuuri^
ylitse, ,
ajattelen sinua \ '
ja iloitsen siitä, •
että ennen sinua ei ollut ketään,
että sattumaa ei ole •
ja että kuulumme toisillemme
kaikkien lakien mukaan.
Voi onnellista lasta, • '
joka ei mitään tiedä
mustista öistä, ^
joina tuskasta mielettömänä
nimeäsi huutaen ^
kahlasin kuoleman virran
liejuista rantaa.
ELVI SmERp^O,
juoksi yhä eteenpäin.
Tuli yö. Ranta hävisi epäselvin©
piirteineen etäiseen sumuun. Hän
pysähtyi silmänräpäykseksi, pidätti
hengitystään ja heristi korviaan. Ym­pärillä
vallitsi tyhjyys ja tuuli su­hisi.
Hän oli juossut noin kaksi
virstaa ja alkoi väsyä. "Herra, minä
en kohtaa, en pääse läpil" ajatteli
hän epätoivoisena, "nyt on lähdet­tävä
takaisin, sillä kohta tulee pako-vesi
f"
Ajatellen sitä, että hänen on pa­lattava
tyhjin käsin, kulki hänen ruu­mistaan
pitkin väristys. Savupirt*
ti, perhe ja lapset odottavat . . .
Hän painoi korvansa jäätä vasten
ja kuulosti tarkasti: jostain oikeal­ta
puolen kuului ääniä, jotka muis­tuttivat
erinomaisesti lapsen itkua.
Silmänräpäyksessä oli häneltä ka­donnut
väsymys, hän juoksi ääniä
kohti ja maiskahti selälleen. Hänen
edessään ammotti Ijalkeama. Se täy­tyi
kiertää> Vuodattaen hikeä juok»
semisestaan ;<hän huomasi vihdoin
taajenevassa hämärässä ijoitakin
mustia esineitä.
Yhdellä harppauksella oli Harak­ka
siellä. Siinä oli ^scmoittunecna
koko hyieperhe, siinä makasivat
muodottomina, tummina möhkäleinä
suunnattoman suuret, kömpelöt pe­dot.
Kuultuaan amiicn lähestyvän ne
nousivat puolittain seisomaan ja etu«
jaloilleen nojautuneina, muodoton
pää korkballe kohotettuna raahasivat
ne kömpelösti raskaita ruumiitaan.
Silminnähtävästi ne tunsivat aseman­sa
vaaralliseksi jäällä, ulkona hei­dän
omasta elementistään vihollisen
läsnäollessa.
Saavutettuaan lähinnä olevan iski
Harakka sitä kaikin voiminsa sauval­la
silmien väliin. Peto painoi pään­sä
jäähän, ilmassa vingahti keksi, te­rävä
koukku painui juurta myöten
pedon turpaan. Kuumia veripisaroi­ta
ruiskahteli jäälle ja äärettömän
suuri peto, jota muuhun kohtaan el
kivärinkään kuula voisi sattua, venyi
liikahtamatta jäällä. Tarkasti suun­natuilla
iskuillaan kaatoi Harakka
vielä muutamia petoja.
Jatkuu.