Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 15, 1948

              rLTA on painunut hienoon sineen.
Jarkko istuu majan kynnyksellä, pol­tellen
piippua. Anrin hipsuttavat aske­leet
kuuluvat sisältä, kun hän.korjailee'
aterian astioita pöydältä. Sitten sini­nen,
kirjavaraitainen hameenhelma häi-lähtää
hänen ohitseen Anrin juostessa
rantaan huuhtelemaan niitä. ^
— Anri, onko sinulla koskaan ikUvä
äitiäsi? kysyy hän tytöltä, kun tämä
tulee takaisin.
* — Ei, vastaa Anri heleästi.
Sepä kummalHsta, Anri, ja minä,
joka olen suuri mies, ikävöin joskus sa­nomattomasti
äitiäni.
Hän lienee hyvä sinulle? arvelee
Anri mietteissään.
— Sanomattoman hyvä. Niin kai si­nunkin
äitisi on ollut sinulle?
^— Ei, minun äitini oij ollut paha mi­nulle.
Kun olin lapsi, piti hän minua
kovilla ja peloitteii maahisilla, enkä kos­kaan
'tiennyt kuinka olla, ettei hän
pahastunut. Hän ei toisin ajoin tahto­nut
nähdä kasvojani».
— Sepä merkillistä ja sinulla on niin
sievät kasvot, että silmä viihtyy katsel­lessaan
niitä. Et ole ollenkaan piirteil­täsi
heimosi kaltainen.
— Ehkäpä äitini juuri siksi ei minua
sietänytkään, kun en ollut hänen tois­ten
lastensa kaltainen. Eila, Ristin ja
Kadja ovat olleet hänelle paljon mielui­sammat,
he ovat saaneet hopeasoljet, ja
kaulakäädyt ja sormukset, joissa on he­lat.
— Sinullako ei ole mitään koruja?
— Kuten isäntäni näkee, virkahtaa
Anri nopeasti, laskee astiasoikon maa­han,
ojentaa ensin molemmat kätensä
Sormet harallaan Jarkkoa kohden, sitten
häh aukaisee pukunsa kaulan kohdalta,
niin että hänen heikosti kellahtava ihon­sa
näky>' nuoreen poveen asti.
— Älä sure sitä, ettet ole saanut ko­ruja
vanhemmiltasi. Kun menen käy­mään
etelässä, tuon sinulle paljon muu­takin,
saatpa nähdä.
— Meneekö isäntäni etelään? tulee
Anrilta hämmästynyt kysymys.
— En tiedä varmaan. Sisareni viet­tää
häitä ja äitini toivoo, että tulen.
Mutta en tiedä vielä. Sitä ennättää
vielä miettiä.
— Kestääkö malka etelään kauan?
— Se vie ehkä kaksi viikkoa. Pel­käätkö
jäädä tänne yksin, vai miksi
olet luon näköinen? Voit siksi aikaa
mennä kotiisi omaistesi luo.
— En ensinkään pelkää jäädä tänne
yksin, mutta ajattelen, että ne, jotka
menevät etelään, unohtavat usein tulla
takaisin.
— Sitäkö pelkäät? Pelkosi on tur­on,
kunhan vain pysähdymme ajattele­maan
asiaa. Elämä on ihmeellinen seik­kailu,
jonka saamme kokea vain kerran.
Ja kun onni hymyilee meille, nautti­kaamme
siitä täysin siemauksin!
Ilo on tarttuvaa samoinkuin pahan-tuulisuuskin.
Yksikin iloinen ihminen
voi saada koko seuran hyvälle tuulelle.
Iloinen ihminen on myös kaikkialle ter­vetullut,
sillä hänestä siiteilec tyytyväi­syyttä
ja onnea ymi)äristwnkin. Sik­sipä
jokaisen kannattaakin vapautua
hiukan jäykkyydestään, ojXilclla etelä­maalaisia
välittömyyttä ja iloita päi­västä
kerrallaan. Aluksi teidän ehkä
on pakko silloin tällöin muistuttaa it­sellenne,
miten onnellinen oikeastaan
olette, multa pian te opitte ilman muu­ta
keksimään asiain valopuolet, ja sil­loin
elämänne on entistä keveämpää ja
onnellisempaa.
DOXXA.
ha. Minä tulen takaisin, sillä kirjani
ei vielä ole puolitiessä, enkä osaisi kir­joittaa
sitä etelässä. Sen täytyy olla
valmis, ennenkuin lähdenVtäalta koko­naan
pois, sanoo Jarkko, katsellen, mi­ten
herkäsiti pelon, ilon ja onnen ailah­telut
väreilevät Anrin kasvoilla.
Mutta y h t ^ ^ i ä hän säpsähtää.
Tyttö on hypähtänyt notkeana häneii
luokseen ja tavoiittaa ilmasta kouraan­sa
sauhurenkaan, jonka hän äsken On
puhaltanut ilmaan.
— £i saa puhaltaa rehl^ita ilmaan.
Se tietää onnettomuutta, sauoo tyttö
vakavana.
— Jos Se tietäisi onnettomuutta, olV
sha varmaankin hyvin Onneton ihminen
nyt, sillä usein huvikseni puhaltelen sau-hurenkaita
ilmaan, sänoi Jaikko nau­raen.
Anri otti astiasoikkonsa maasta ja
meni sisään, mutta Jarkko jäi majan
kynnykselle mietteisiinsä* Hän ajat­teli
hymy huulillaan Anria. Kummalli­nen
tyttö, omituinen sekoitus järke­vyyttä
,pimeätä taikuutta ja lappalais-rodun
erikoisuutta. Tämän vuoden ai­kana
tyttö oli paljon muuttunut. Nyt
hän vieroksui monia tapojaan, jotka oli­vat
alussa kuuluneet hänen jokapäiväi­seen
elämäänsä. Hänen tarvitsi vain
hymyillä jollekulle tytön omituisuudel­le,
hiin hän vältti puhumasta tai teke­mästä
sitä toiste.
Jarkko muisti erään tapahtuman vii­me
talvesta. Hän oli vilustunut ja ma­kasi
kuumeessa kolme päivää. Silloin
Ami sai näyttää luonnon lapsen paran-nustapojaan.
Hän oli hiihtänyt kotiin­sa
kahden tunnin matkan päähän ja toi
sieltä lääkettä. Lusikallinen nuuskaa
mustassa kahvissa tekisi hänet terveek­si.
Se oli todellakin lievittänyt kuumet­ta
ja varsinkin se ihmeellinen voima,
joka Anrista itsestään säteili häneen,
kun hän istui koko yön hänen vuoteensa
äärellä, pidellen kättään hänen kuumal­la
otsallaan, toinen käsi hänen kädes­sään.
Se oli uuvuttanut hänet syvään
uneen, josta hän heräsi vasta puolen
päivän aikaan täysin vapautuneena tau­distaan.
Se oli" ollut kuin hypnotismia,
joka oli alistanut hänet tytön tahtoon.
N i i n , kummallinen oli Anri, mielen­kiintoinen
luonnon lapsi. Joskus Jar­kon
mieltä viilsi haikeasti ajatellessa
.\nrin tulevaisuutta ja kohtaloa täällä.
Tuo Iftikeus pyrki nytkin hänen mie­leensä,
mutta hän pyyhkäisi sen pois
ja meni makuulle.
ASL.4K JUOKSAN HÄÄT
Putron lappalaiskyIässä, leveästi vir­taavan,
monikoskisen Pulrojoen laak­sossa,
jota Saija- ja Tuuri-tunturi lem­peästi
suojasivat pohjoisviimoilta, oli
ollut kohua ja touhua pitkät ajat. Oli
lähest>Tnässä merkkitapaus. Kuulu ja
rikas lappalainen, Sorjun Isto oli val­mistellut
ainoan tyttärensä Lailan häitä
keväällä valmistuneessa suuressa talos­saan,
joka oli yhtä komea ja kaunis kuin
etelästä muuttaneiden ihmisten asumuk­set.
Pitojen valmisteluun oli tuhlattu pal­jon
aikaa, vaivaa ja rahaa. Kylän nais­väki
oli tungeksinut morsiuslaloon. tar­jotakseen
Sorjun Kerstinille aulista apu­aan
ja kaikki olivat olleet yhtä innok­kaita
kuin olisi naitettava tytär ollut
heidän oma omaisensa.
Sorjun Isto, joka oli pohjan kuulu s:ii-tuudestaan.
antoi kaikkien ihmeeksi
kukkaronsa nauhojen höltyä, jopa mel­kein
ylellömyyteen asti. Nyt kannatti
hänen mielestään tuhlatakin, valmistaa
niin komeat häät, ettei tarvinnut häve­tä
tuon ruotsinpuolciscn riRkaan ja
mahtavan Juoksan suvun silmissä, jo­hon
tytär naitiin. Juoksan ukon poro­tokan
lasketuin käsittävän kuudcttatu-hatta
päätä ja häneii talonsa, joka myös
oli.,jrakennettu etelän talojen komeaan
malliin, oli. kadehtimisen arvoinen, ja
hänen kaksi poikaansa olivat käyneet
koulua Narvikissa ja osasivat kirjoittaa
ja lukea ja olivat alkaneet viljellä maata
kotilaaksossaan. Ja he olivat tehneet
pitkiä maÖcoja, Tukholmaan asti ja ol-
, leet poromeeh mukana näyttelyssä ja
nähneet sellaista, jota, he omilla seu­duillaan
eläjät, eivät ikinänsä olleet ku-vitelleetkaan.
Oli siis hiukan uskoma­tonta,
että sellainen oppiöut ja ykn ri­kas
mies kuin Aslak Juoksa, oli vaivau­tunut
tänne Suomen puolelle* naimaan.
Jo keväänä oli Aslak käynyt kosios-sa
Sorjun talossa, mukanaan veljensä
Turi, ja siitä jahtien oli Sorjun tulevis­ta
häistä puhuttu enemmän kiiin mis­tään
muusta tapahtumasta Putron rau­haisassa
jokilaaksossa. Aslak Juoksa
oli nähnyt Lailan ensi kerran Narvikis­sa,
jonne Isto Sorju oW ottanut hänet
mukaansa ollessaan porontaljojaan kau­palla.
Samassa majatalossa oli asunut
myös Aslak ja luonut katseensa Lai­laan.
Silloin jo hän eräänä iltana tuli-
' liemen lämmittämin mielin oli kysynyt
Istolta, antaisiko tämä tyttärensä hä­nelle,
jos hän tulisi häntä hakemaan. Se
oli jäänyt leikkipuheeksi Sorjun mie­leen,
kunnes .Aslak, joka ei ollut unoh­tanut
tämän tytön paljon lupaavaa,
kaunista hymyä, oli tullut eräänä päi­vänä
vakavalle asialle. Häistä oli sil­loin
ilman muuta päätetty, sillä Laila oli
halukas menemään Aslakille vaimoksi.
Siitä lähtien oli Sorjun ukko käysken-nellyt
myhäillen talonsa tanhuvilla.
Jo varhain hääpäivän aarpuna saapui
Aslak Juoksa vanhempineen, veljineen
ja muine läheisine omaisineen ja ystä­vineen,
jotka uteliaisuudella tulivat suo-menpuoleisiin
häihtin. Heidän häätuo-misensa
olivat runsaat ja koko tienoon
väki, muutkin kuin lappalaiset, tungek­sivat
uteliaina Sorjun talon ympärillä,
nähdäkseen nämä rajantakaiset vieraat
jo ennen juhlien alkua. Sorjun vaimo,
Kerstin, oli aivan suunniltaan ylpeydes­tä
ja onnestaan ottaessaan vastaan uu­det
sukulaiset. Hänen kasvonsa loisti­vat,
sillä milloinkaan ennen ei hänen
taloonsa ollut tullut niin ylvästä jouk­koa
kuin olivat nämä Juoksat.
Vastaanottajien joukossa oli myös
Netan perhe kokonaisuudessaan. Uula
Netta ja Sorju olivat kaksoisveljeksiä ja
olivat koko ikänsä eläneet särkymättö-mässä
sovussa, ^'etta kadehtimatta
veljeään, joka oli koko ikänsä ollut pa­rempiosainen,
saanut jo naidessaan Kers­tinin,
tuhatmarkkaa ja viisisataa poroa
ja paljon vaatetta, kun taas hän, nai­dessaan
Ellikaren, oli saanut hänet tyh­jänä
rikkaudesta. Sen sijaan oli E l l i -
kare tuonut hänen majaansa sellaista,
jota hän ei ollut toivonut. Mutta sille
ei mahtanut mitään, että toisella oli jo
syntyessään onnenlakki päässään ja sen-vuoksi
kaikessa menestyi. Sellainen oli
tietenkin ollut hänen veljellään Istolla.
Kahta Onnenlakkia ei tietenkään oltu
osattu varata yhtä aikaa, sillä kuka tie­si
kulloinkin, syntyisikö yksi tai kaksi.
Palatessaan Narvikista vuosi takape­rin
oli Sorju kuiskaillut veljelleen Juok­san
toisesta pojasta. Turista, joka oli
l^aljon kauniimpi ulkonäöltään ja y l -
väämpi luonteeltaan kuin Aslak, ja ke­ho!
t tanut häntä pitämään vaarin ja
naittamaan yhden monista tyttäristään
Turille. Siten jouluisivat serkukset yh-
<lessä vieraaseen maahan ja olisivat siel­lä
toinen toistensa rattona.
Mutta vaikka Turi oli ollut veljensä
niyöiä keväisellä kosiomatkalla ja Xctta
loimiltanut tytlärensii hänen näkyvl-
Iccn. ci ollut virinnyt minkäänlaisia toi­veita
heidän nailtamisestaan. Turi oli
kyllä silmännyt heitä jokaista, Eilaa,
Risiiniä ja Kadjaa tummilla, vilkkailla
siknillään, mutta antamatta xihM
kään tähän toivottuun suuntaan,
rannut vdjena myötä takaisia
M ^ ^ ^ ..Sorju ja Netta oliv,,
^ myhailleet salamyhkäistä hjmyään J
teUessaan kpukkuvartisia piip^^^
jään, vaimoväen valmistellessa pito'
He oUvat jo etukäteen kallisteUeet
sakoita ja kävivät tavallista avomidi.
semmiksi toisilleen.
; HääUosSa nuorten tunteet
vaömlken Ja hän, Isto, oli kyllä puhuv,
veljensä tytön Juoksan sukuun. Sab
Uula nähdä vaan, eikö siitä totta tul.
lut. Kenet vain sitten Netta ix^p^,
, haitan tahtoi naitettavaksi, Eilaa. Rjj.
tinintaiKadjan. Risiiniä ehkä oli pa.
ras «uositellav joka näistä kolmesta oS
kacenein Ja vanhin, kun taas Eila cfi
liito nuori otettavaksi lukuun.
Sorju että Netta olivat unohu-neet
Netan neljännen tyttären, ! ^
Anri oli jäänyt aina kaikessa muussa­kin
syrjään perheestä. Jo toiselle kym.
menelle päästyä oli Netta antanut E
net peninkulmien päähän pappilaan las­ten
leikkitoveriksi, kun pappi eräällä
erämatkallaan oli Auriin mielistmt ja
oikeastaan säälistä hänet tahtonut, km
EUikare oli sattumalta kovakätbesti
kurittanut lasta papin ollessa näkenäs-sä.
. Hän oli nytkin etelän miehen paK^
luksessa ja viipyi miehen luona \-iela
kauan ja sitten saattoi Anri, joka oli
tottunut palvelemaan etelän väkeä, ot­taa
paikan jonkun toisen luona suurissa
/'kylissä, joissa'tarvittiin naisapua. Ko­tona
hänellä ei ollut enää mitään toi­mitettavaa.
Sitä paitsi ei Netta mil­loinkaan
puhunut Anrista, kun oli ky­symys
hänen tyttäristään, eikä sitä teli-nyt
hänen vaimonsakaan omista S\TS-
1 • • • •
taan.
Siksipä ei kenenkään mieleen
johtunutkaan lähettää sanaa häistä .b-rille.
AivaiT toisista syistä Ann. hm
varhain Aslak Juoksan ja Lailan Sr
päivän aamuna, valmistautui näitä ju
latilaisuuksia varten. Jarkko Vartia (
saanut tietoonsa, että Putrossa wtet
tiin oikeat lappalaishäät. ja halusi
läsnä niissä ja kun morsian oli Ann'-
serkku, oli tytön tietenkin mieluisi
päästä juhliin.
Jarkko oli aikaa sitten ollut vdlrn^
matkalle lähtöä varten. Aamu säteil
hienoa valoaan majan kynnykselle. O!
somaa olla jalkeilla näin varhain. k'i
kesäyön ihmeellinen puolihämärä v;i?}
mailla. Mutta Anri ei näyttäny: t'j'e
van valmiiksi koskaan. r.iras pu<un;
yllääh hän yhä pyörähtelee Jarkon
näkuvastimen ääressä. Hän on
nut palmikkoihinsa punaista nau.ii'
Ne ovat niin kireällä kuin mustat köy
det, hänen sininen hameensa. jor.N^
massa on leveälti keltaisia. puni:?t2]
vihreätä verkaa, häilähtelee hänen
hutessaan. Viimein hän asettaa ?
sen myssyn päähänsä ja on valr-- -
töön. ^ ^
Anri kulki tapansa mukaan e^e^
niinkuin oli tottunut tekemää:, a--^
lähtien, jolloin hän isäniänsä nii:^^
oli opastanut häntä kulkemaan r.i^
erämetsän tietöntä taival.a. Jar.«^-'
ki silloin, miten hoikalta Anrin
näytti, kun hänen väljän "H^kkonM'^'
risteena oli kireä, v ä r i k a ? v} ' .
hopeanastat koristivat. V^oS^ ^^'^'^^
puukko ja -kirves. jni:-ta han c:j-jV
nut koskaan, keikkuivat va.caini:
pcella, leikkisästi toisiinpa ^'''''•'^^
Tyttö tuntui olevan kovasti i i ^ - ^
tästä matkasta. Kuin vuohi b.'^ -
pähtcli jokivartta, kat.^ollen ta^n^
kaa ympärilleen, niinkuin
hän näki, olisi ollut uutta ja ennen.
mätöntä ja milloin kuului J^^*'^'^,^
naisen linnun ääni
hän sitä kuuntelemaan ja
vasli saman säveleen huuliltaan •
SIVU 4 L A U . \ N T A I N A . T O U K O K U U N 15 P.\1V.ÄNÄ 1948