Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 4, 1947

              1946
iMHUUOmnmmiBiaaiaaamiiaBi
LAUANTAINA, TAMMIKUUN 4 PÄFV^TÖ*?* Sivu O
nmau
•M *
1
n
V
V V
Kelle menneisyydeltään ja keskusiel.
4a hänen omalla kielellään. Mutta
aina knn hän yritti puhutella heitä
kiekllä, joka tuntiu ojevan hänelle
läheisin, puistivat nämä vain pää­täkin
\^staten englaiuiinkielellä. jota
hän tosin ymmärsi, mutta joka tun­tui
jotenkin vieraalta. Hiin et^.tien­nyt,
^ttä hän itsie öii koettanut pu­hutella
heitä suomenkielellä^ jonka
hän kuntteli oievah sen kielen jota
CariadaSsa puhuttiin.
Viimein tuli tieto että rauha oli
tullut. iPhijipkin yhtyV remuavaan
y^Ieisöön, joka.hurrasi "paraatille, jo­ka
kulki igflänlijipi. Kun^seoli men­nyt
ohi, kulki hän "kotiin pettyneenä.
J b t t o olivat öll^t Mttiläisiä eikä
siinä öUut-^^tääncanadälaista'— ai­noa
joka muistutti iiänelle canada-laisista;
oli n-ivi risiejä.>kylän hautaus-maaBa.
Häii ei olhit .nähnyt noita
sotilaita, jotka riiikkuivat viimeistä
untäaii noiden ristien alla ja jotka
olivat kaatuneet rannikolla käydyis­sä
taisteluissa -ja jortka aikana h ä n^
oli vielä täytynyt lynjiytä ^aksalais-vamolta.
Nyt kun vihollinen oli .peräänty-rsyt
pois, käyskenteli -hän usein päi­vän
työn paät\'tt\-ä noiden ristirivien
välissä, lukien tuntemattomia nimiä,
jotka jotenkin tuntuivat yhdistävän
hänet menneisyyteen. Eniten kiin-
^jtti hänen huomionsa tiio kolmas
risti ensimmäi^ssä rivissä, jonka kil­vessä
oli nimi Pte. Olavi Routa.
Tuossa nimessä tuntui olevan niin
tuHu kaiku, aivan kuin hänen o-massaankin
oli ollut. Se kiinnosti
Eräänä sunnuntai aamuna tuli hän
tapansa mukaan hautausmaalle,
mutta huomasikin ettei hän tänään
ollut yksin, sillä juuri tuon kolman­nen
ristin juurella icyyrötti vaalea
znres paljastetuin päin. .Kun hän lä­hestyi
miestä, huomasi hän tämän
valokuvaavan ris'iä, vaan kuulle.s-
^aan tulijan askeleet, nousi hän sei-
-jonv :.n sanoen:
'•(Tood morning."
\'eikon sydän sykähti ilosta. Tuo
sotilas oli canadalainenl
'Iluomenta'', vastasi hän ilosta lois­tavin
-katsein ja puristi toisen tar­joamaa
kättä. Mutta hänen ilonsa
aleni, kun toinen ensm katsoen hii-neen
ihmeissään alkoi taas puhua
englanninkielenä.
• I had to get a fe>v snapshots of
-Ola f s grave — to bring back to
Laina . . . thats the only souvenir
that I can get for his sister."
. Ajatuksissaan käänsi han miehen
sanat omalle kielelleen: "Valokuva
muistoksi siskolle .— Olavin hau­dasta
— ainoa muisto siskolle . . . "
Noilla lauseilla tuntui olevan jo­itain
tekemistä hänen menneisyytensä
kanssa . . . Laina, tuo nimi kolkutti
"sulietuile . oyelle hänen muistossaan.
Hän oli usein yrittänyt muistaa tuon
•naisen, nimeä, joka häntä oli kiusan­nut
nämä vuodet unien maailmassa.
Nyt hän tiesi et4ä tuo nimi kuului
•tuolle vaalealle olennolle.
* '-Kuka ön Laina?" kysyi hän hen­keään
pidättäen.
"Hän on vaimoni. Hänen ensim­mäinen
miehensä hukkui^Todan alus­sa",
sanoi mies istahtaen santapen-germälle,
pannen valokuvanskoneen
kokoon, sytyttäen savukkeen ja tar­joten
toisellekin. Heidän keskuste­lunpa
oli automaattisesti kääntynyt
englanninkielelle, sillä Veikko huo­masi
ettei toinen ymmärtänyt hänen
omaa kieltään — joka kyllä tuntui
vähän kummalliselta, sillä hän oli
kuvitellut että kaikki canadalai.set
puhuisivat sitä kieltlL
\'eikko seurasi esimerkkiä. Hänen
täytyi kuulla enempi tuosta naisesta,
jenka nimi oli Laina ja joka oli al­kanut
vaivata hänen ajatuksiaan.
Sotilas huomasi toisen odottavan
li^ää ja veti laskustaan lompakon
jossa oli useampia valokuvia tuosta
naisesta ja pienokaisesta.^
"Tässä on vainK)ni ja pikku Son­ja",
esitteli toinen. Mutta esittele-mättäkin
hän olisi tiennyt tuon nai­sen
olevan juuri luon hänen unel-"
miensa Lainan. Lasta hän .ei oHnt
nähnyt unisSaankaan, mutta vaistosi
noiden kalij^en kuuluvan yhteen.
Vähitellen Jhänen aivoissaan alkoi
selvetä. Laina oli sama nainen joka
oli ollut myös hänen vaimonsa. Hä­nen
muistinsa oli palannut yhtä no-pe.
isti kuin iiän oli sen menettänyt­kin.
Mutta sotilas ei huomannut toi-sessa
tapahtunutta' muutosta, vaan
antoi tälle toisen kuvan sanoen kai­hon
sekaisella äänellä:
^ 'Tämä on otettu «Sonjasta vuoden
vanhana ja ajattele, etten ole vielä
nähnytkään häntä! Hän sjmtja sen
jälkeen kun tiriin tälle puolen merta."
Veik<:n sisällä myHersi mustasuk­kaisuuden
sekainen ajatus. Siis Lai­nalla
oli toinen mies — ja lapsi. Mus­tasukkaisuuden
aalto ryöpäfiti saa­den
hänen verensä virtaamaan kuu­meisesti.
Siis Laina oli ollut hänelle
uskoton I Mutta samassa het"lies?ä
selvisi hänelle, että hänhän oli lailli­sesti
k.iollut — hukkunut . . .
Häntä hymyilytti äskeinen kiih-keyiensä.
Hän ei ollut kelvannut me­relle
.saaliiksi, ja nyt hän oli liikiia
tuossa onnellisessa perheessä. Kuol­leet
eivät saaneet kurkistella mitä
jälleen jäävät tekivät!
'•Kaunis lapsi", sanÄ hän viimein,
kun oii saanut taas tasapainonsa ta­kailin,
vetäen pitkään savukkees­taan,
jonka toinen oli hänelle joisaJn
välissä tarjonnut ja jonka hän oli
sytyttänyt tietämättä itsekään mitä
oli tehnyt. Vain vaistomaisesti oli
hän tehnyt sen vanhalla opitulla ta­valla,
vaikka ei ollut poltellutk-um
näinä pitkinä vuosina, koska seilaisi i
ylellisyyksiä ei ollut saatavissa.
"Huomaan että olette onnellisia",
lisäsi hän.
'•Niin, rakastan Lainaa ja olen
varma hänenkhi rakkaudesta mi­nuun.
Jospa vaan pääsisin heidär.
luokseen pian", sanoi sotilas äänellä,
johon sisältyi pitkäaikainen odotuk­sen
tuottama ikävä.
Veikko kävi sisäistä taistelua i l -
' sensä kanssa. Nyt oli aika ilmoittaa
tuolle sotilaalle, että hän oli juuri
•tuon Lainan ensimmäinen mies, ja
ettei hän ollut sen enempi kuo.lur
kuin tämä itsekään. Vaair samaSsa
muist: hän pienen tumman, ranska­laisen
tytön ja kultakiharais-:;:) lap­sen.
Mihin joutaisi Louisa ja lapsi?
.Hänen paikkansa oli heidän luonaan^
aivan samoin kuin tuon sotilaan p.irk'
ka o.li Lainan ja tuon to'se;i tyttösen
!u)ra.
vähitellen selvisi koko meunei^jys
tnon pimeän harson takaa. mu'.*a
hän näki siellä vain -p')'tetuita sii­tetä.
Tosin ei hän ollut .liita poltta­nut
tahallaan, kohtalon käsi oli ne
niin järjestänyt, eikä sinne oli'.': hä­nellä
paluutietä.
Kun parrakas mies ei sano'ui'. mi­tään
pitkiiiin aikaan, kiintyi s'»ti;a3n
katse trJisen eteensä tuijottaviin sil­miin,-
rc näyttivät katsovan kauas
mu.stoi-Mi maailmaan ja s? iierätti
sotHaassa uteliaisuutta.
''Ihmettelen teidän puhetapaanne
Se ei ole englantilaisen murretta, ei- •
kä myös ranskalaisen."
"Olet siinä oikeassa. Minäkin olen
eris-iyvä
Vaasa
Vaasa, koko Pohjanmaan suur-liikkeisin
satamakaupunki sei­soo
majesteettisena mereiiraiita-kaupiinkina
Jykevällä ^Uioosel-
Ia perustaUansa. I^toinkiä on
pallo ja nii korkeeta n^ott^a aiva
hjtiikaasoo maastakin sii^iie ylä-yqoninkihi
kattel^les, mitä sitte
ylähältä alahallen- N'ovat kaikki
merkkinä siitä, jotta täälä on lu­jaa
sykährelly elämän valtasua-m,
ku nii nuai*i kaupunki ku
Vaasa, on piänes aijas kasuanu
kaupunkimme ensi mmäästen
joukkohon. Niin s on sykährelly
ja nii sykähtelöö vieläki, eikä
tarvitte kuinkaa tarkkaha kuun-nellakkaa,
sen näköö ja kuuloo.
syntynyt Canadassa, mutta kulkeu­tunut
tänne vahingossa."
Sotilas otaksui hänen matkusta­neen
tänne rauhan aikana eikä hä­nellä
ollut arkorau§takaan ,oik:'iisla
tämän johtopäätöstä. Hänhän' oli ivlvi
tumma ettei häntä voitu eroittaa
ranskalaisesta. H ä n e n mieleensä
muistui enis tapaus .kotimaassa, kim
hän oli '•'triitannut" eräille hänen
isänpä tultaville lasit olutta, mutta
Jotka eivät tunteneet häntä ientäiän
puvussa. Yksi heistä oli sanonut
verilleen suomeksi:
'•'Tuo 'pettäjä'-poika on niin höyli,
että ihan pöydän koristi!"
'Kun hän hyvästeli .sotilasta, tunsi
hän hyvästelevänsä koko menne^^^^y
iersä ja kävellessään takaisin kalas-taj.
amajalle toisteli hän sanoja itsek­seen:
"Kuolleet ei saa kurkistella." Huo­maten
lausuneensa sen ääneen, a-koi
J.LM tä naurattaa. Nyt tuntui hänes­tä
aivan samantekevältä, vaikka van-husi
oi'kin hukahmit hänen tuni-T"
merkkinsä. Hänen nykyinen nimen­sä
saisi olla häelle kyllin hyvä niin
kauan kuin vain yhdisti hänet
I.^uisaan ja Marieen.
Loppu.
Mutta pohojalaasten perähän
antamatoon luannes onki se val-tamahti.
jonka avulla on saatu
ja saarahaii maat, mannut, kau­pungit,
ja kylät kukoostuksehe.
Vaikka mä ny en yhtää trossaak-kaa,
nii sanon vaa sevverran, jot­ta
nii väkivaliavaa kaupunkia ja
nii koriasti rakemiettua ei mual-la
heleposti rookaa. Karut ovat
leviät ku valtakunnah rajat ja
kulukoovat ristihi rastihi, poik­ki
ja pitkin. AsukJ^ahia on niikii
kalenterista nähärähä, hyvän
joukon n e 1 i ä 11 äk\'mmentätu-hatta
ja kasuaa '^oka päivä ja
y^ksi.
Vaskiluato koko Pohjam-inaan
Amsterdam, on Vaasan
Jicuuluusa satama, jonka kautta
tuloo ja menöö kaikenlaasta ta­varaa
enempi ku kaikkie muiren
Pohojanlaharen satarnien kaut­ta
yhtehensä ja s'ort jo jotaki.
Pian saaraha sinne hirmuusen
suuria nostokurkia, joilla voira-ha
nostaa laivoohi ja sieltä pois
taloon kokoosia kimpalehia, oli
ne sitte elävää eli kuallutta ai­nesta.
Kauppa ja merenkuluku
käyy ku siimaa- Ja siitä hyätyy
ja rikastuu Pohojammaa ja koko
Suami.
Mutta yks kamala epäkohta
täälä hirastuttaa ja jarruttaa lii-kennestä
ja säännöllistä elämän
kulukua^ja johonka hallitusher-rakki
ovat välinpitämättömästi
suhtautunehet'. S on se, ku täältä
pitää kaiken rautatiäliikentehen,
joka-on vuasi vuorelta kasuanu
valtavaksi P o h o j o i s-Pohojan-maan
suuiitaha, kulukia Seinä­joen
kautta. Jokahine käsittää
ku katteloo rautatiäkarttaa kuin­ka
konhollista se on. S'on ensiksi
epätalourellista jo sen tähärekki
kvi pitää kuljettaa raskahia vau-nukuarmia
Seinäjoen kautta ja
HEeherä nua pitkä kiarros, jotta
pääsis pitkälle Poho jammaan ra-rallen.
Mitä tua merkittöö ju
veturien p o 1 ttoainekulutuksen-kin
kannalta kattv.*;:i;?na on kai­kille
selevä asia. Ja sitte: liik-m.
51
Lonioon esikaupunkia Kensinglonla on ryhdytty valaise­maan
uudenaikaisilla säfaköputkivaloiHa, jotka on aseiettu
hyvin korkealle ja valaiseva! kukin hyvin laajan alan. Ku­vassa
mies asettelemassa yhtä sellaisia käyiiökunioon.