Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 13, 1941

              (Canadan suomalaisten viikkolehti)
Registerei at xhe Post Office Dept,
Dttawa, as second class matter.
Tflanstalmuit:
l vk. tZM
6 kk- IJO
3 kk. £0
Yhdysvaltoihin:
1 vk $2.50
' 6 kk. 1.40
Suomeen Ja muualle ulkomaille:
1 vk ... $3.00
6 kk. 1.65
btoDimierot 5 senttiä
Liekki llmest3ry Jokaisen «Ukon lau-uitalna
12-sivuisena, sisältfien parasta
kaunokirjallista luettavaa kaikilta aloil-
Aslamlehille myönnetään 20 prosen­tin
palkkio.
Pyytäkää asiamiesvällneitä Jo t&-
Dfiän.
ILMOITUSHINNAT: Kirjeenvaihto-
Ilmoitukset $1.00 kerta. Aviolu+^toon
memieille onnentoivotukset 40c palsta-tuuma.
Nimenmuuttoilmoitukset 50c
kert» $1.00 kolme kertaa. Ssmtymä-
Umoit"kset $1.00 kerta, $2.00 kolme ker­taa.
If uolemanilmoitiikset $2.00 kerta,
50c li£äix>4ksu kiitoslauseelta tai miiisto-värsyltä.
ilalutaan tietää- ja <»oiteil-moitukset
^ c palstatumna. — Tilapäis­ilmoittajien
on vaadittaessa lähetettävä
ilmoitusmatsu etukäteen.
Yleiset ilmoitushinnat 40& palstatun-ma.
Ilmoitus, Joka julkaistaian'neljä-kertaa
samanlaisena 3Dc palstatumna.
Alin ilmoitushinta 40c palstatuiiina,
kerta ilmoittaessa.
Erikoisista Umoitushinnofsta voi tie­dustella
tämän lehden' korittdilsta.
Kustantaja: Vapatis" PuUishinfir Co.
Ltd.
Toimittaja A. Päiviö.
Toimitusneiivosto. J. jarvis, Raiiha
BiäM, mija Aho, E. Suksi, Ester
Kaustinen, Aili id[älin, Margit Laafcsoi
Yrjö Saivo Ja Jalmar Saari.
Llel^lln aijotut kirjoitukset osoi­tettava:
MEKKI
P.O. Box 69 - - «nabnry,.On4
Kirj. OLLI NUORTO
Toimituksen l^dlmasta
Monissa lehdissä nähdään lukijain
'-mielenkiinnon herättämiseksi ja yh­teyksien
virittämiseksi käytettävän
joitakin mukavia keinoja — kUpateh-
' täviä, kyselyjä, äänestyksiä y.m. Joi­takin
vuosia , takaperin oli eräässä
Suomen kaunokirjallisessa lehdessä
m.m. äänestys Suomen kirjailijoista,
• kenestä niistä lukija enimmän piti.
Äänestää sai vain yhtä. Vastauksia
• saapui ja määräaikaan mennessä ää­niä
karttui tuhansia. Mutta, sivumen­nen
sanoen, tulos oli lehf^cn toimituk-
• senkin mielestä yllättävä: järjestys
• ei ollutkaan se, mikä julkisen mäinc-asteikon
perusteella olisi pitänyt olla ;
monet sujiTuudet jäivät häntäpäähän.
•Mutta se oli kuitenkin lehden, nähtä-
• västi aika kehittyneen lukijakunnan
mielipide.
Meillä ei ole käytetty juuri mitään
tämän tapaista. Mutta voisimmehan
nyt tehdä yhden mukavan ja asialli­sen
kyselyn, esim. näin: Kenestä ky­näilijästämme,
aiemmista tai nykyi­sistä,
lukija on pitänyt enimmän ja
mitkä kirjoitukset ovat olleet mielen­kiintoisimmat
f Samalla voisi lukija
arvostetta lehteämme, mitä puolta ta­hansa
siitä. Siis hyvä tUaisUus ilmais­ta
se,'mikä on ehkä mielessä pyöri­nyt.
Uhtatkaapa siis postimerkki ja pis-
• töMä vastaus sisälle. Tätä emme tar-
' kmia jtdkaistmista varten, vaan toi­mitukselle,
sen katseltavaksi ja var­teen
otettavaksi, mitä otettavaa on.
Voisihan siitä todella olla jotakin
-hyötyä, "valaistusta" ja toimen viri­kettä.
— .AP.
Onnellinen vai onnetonko on sc
herkkä sydän, jota kerran sattunut
alhainen teko pistää kuin puukolla
vielä haudan partaallakin^
Tiedätte, mutta tiedättekö varmas­ti?
Jo erinäisiä vuosituhansia sitten
osasivat kiinalaiset valmistaa poslii­nia
mitä he eivät olisi osanneet
jo erinäisiä vuosituhansia sitten? —
ja valitan vain, etten voi havainnol­lisuuden
vuoksi liittää tähän heidän
p>osliininsekoitusreseptiään. Noin 225
vuotta takaperin oppivat tyhmät
eurooppalaisetkin tuon taidon — va­hingossa
tietysti.
Armon vuonna 1701 ei kuninkail­lakaan
ollut helppo elää. Sodittiin
vähän joka puolella ja sodat maksoi­vat
rahaa. Kansa maksoi tietysti,
minkä jaksoi — ainahan kansat ovat
maksaneet, mutta eihän sillä rahaa
ollut. Verovoudit saivat viljaa, sai­vat
karjantuotteita, saivat tavaraa
kaikenlaista, mutta rahaa jos näki­vät,
oli se joko vaskea tai parhaim­massa
tapauksessa hopeaa. Mutta
kuningas tarvitsi aina kultaa. Mil­loin
mihinkin. Preussin kuningas
Fredrik I esim. tarvitsi sitä armei­jaansa
varten. Liekö koko valtakun­nassa
ollut hänen ulottuvillaan juuri
miiiita kulianpuölta kuin kruuhu?
Kun ei kultaa ollut, täytyi tulla toi­meen
ilman. Miiilla keinoin. —
Puolan'kuhingas August Väkevä oli
hiif)su. Laiminlöi armeijansa, vaikka
oli yllyttänyt Kaarle XII niskaansa
ja tämä oli tulossa sinitakkeinefen
suoraan hänen kimppuunsa. Mitä
teki'August, tuo narrien narri? Hän
keräsi naisia ja kiinalaista posliinia.
Ja niinkuin ei tämä hulluus olisi jo
sinänsä riittänyt, oli tämä herra nel-jästäkymmenestäkahdeksasta
kiina­laisesta
savipytystä myynyt hänelle,
Fredrikille, kokonaisen rakuunaryk-mentin.
Olisipa hänellä vain ollut
enemmän tuota kiinalaista krääsää —
kyllä hän silloui näyttäisi I
Kuningas oli kiukkuinen. Rahaa
piti saada vaikka maan alta ja Preus­si
oli niin köyhä, ettei sitä ainakaan
kaivoksista saatu. Kuninkaan olles­sa
pahimmalla uhkatuulellaan rohke­ni
eräs hoviherroista avata suunsa ja
huomautti alamaisesti, että koko Ber­liini
kohisi erään uuden kullanteki­jän,
Johan Friedrich Böttgerin ihme-töistä.
Asianharrastajain valiojou­kolle
oli tämä herra apteekkari Zor-nin
tykönä, jonka palveluksessa hän
oli, kiistattomasti todistanut osaa­vansa
tehdä kultaa.
Fredrik-kuningas oli kylmäpäinen
herra. Tosin hän tiesi monien kul­lantekijöiden
paljastuneen huijareik­si,
mutta miksi ei kullan teko voisi on­nistuakin.
Tärkeintä oli saada mies
varmaan säilöön kalterien taakse —
ja teettää hänellä sitten kultaa val-tionrahasto
kukkuroilleen. Ellei Au­gust
välittänyt valtakunnastaan ja
ellei tuo Ruotsin Kaarle heittänyt
häntä pellolle, tiesi hän kyllä erään,
jolle sekä Saksin herttuakunta että
Puola saattoivat kelvata. Mutta so­taan
tarvittiin kultaa ja jos tuo herra
Bottger osasi sitä tehdä, oli Preussin
kuninkaalla keinoja teetättää sitä
hänellä, vaikka hän aluksi vikuroisi-kin.
Mutta Böttger sai vihiä kuninkaan
aikeista, ja koska hänen omatunton­sa
ei ollut erikoisen puhdas, otti hän
jalat alleen. Kelpo ystävämme oli
näet tosi ja vakaa alkemisti — nimen­omaan
siinä mielessä, ettei hän osan­nut
tehdä kultaa. Kemiaa hän tosin
tunsi melko hyvin mutta kullante-koon
se taito ei auttanut vähääkään.
Lisäksi olr kuUanteon yrittäminenkin
niin kallista kokeiluht)mmaa, että va­rojen
loppuessa hänen oli täytynyt
turvautua petokseen, järjestää kun­non
berliiniläisille pieni ihme.
Böttger pakeni Saksiin. Mutta
Preussin kuninkaan käsi ylti pitkäl­le.
Böttgerin kintereillä seurasi
Fredrikiri kirjelmä, jossa vaadittiin
hänen pidättämistään ja luovuttamis­taan
muka karanneena vihollisena.
Saksilaiset vangitsevat alkemistin ja
mitä vilpittömämmin tämä kuuluste­luissa
vakuuttaa, ettei hän osaa tehdä
kultaa, sitä lujemmin alkavat kuulus­telijat
uskoa hänen taitoonsa. Preus­sin
kuningas ei ole mikään hölmö. Ta­vallisen
vintiön jälkeen hän ei lähet­täisi
kalliita pikaviestejä ja juhlalli­sia
luovutusvaatimuksia. Koko Ber­liini
oli uskonut huijari Böttgeriä —
miitta nyt kun hän puhuu totta, ei
häntä usko kukaan. Hän on aivan
liian arvokas saalis Preussin ahneel­le
kuhirikaalle luovutettavaksi. Au­gust-
kuninkaankin kassa on aina tyh­jä
— kullantekijää hän juuri tarvit­seekin.
' Böttger pistetään varsin miellyttä-vään
vähkilaän, jonne hänelle varus­tetaan
täydellinen alkemistin työpaja.
— "Tee - kultaa,' räkäs ystävä, niin
teemme me August puolestamme si­nusta
mahtavan ja rikkaan miehen.".
Alkemisti parka. Hän ei osaa teh­dä
kultaa. Ellei hän tee sitä, saa hän
parhaassa tapauksessa jäädä eliniäk-seen
vankilaan ja jos hän jonkin ih­meellisen
kohtalonoikeun ansiosta on­nistuisi
kullanteossa, on tuo elinkauti­nen
vankeus aivan yhtä varma. Hän
on silloin aivan liian kallisarvoinen
lintu saadakseen lennellä vapaana.
Kunpa hän saisi kuninkaan vakuuttu­neeksi
siitä, ettei hän tosiaankaan ole
päässyt kullanteon salaisuuden peril­le
I Mutta miten voisi August uskoa
hänen puheitaan, kun Preussin kunin­gas
itsepintaisesti yhä edelleen vaatii
hänen luovuttamistaan. Böttger
karka.-.. Hän ottaa jalat alleen ja
pakenee aina Unkariin saakka. Mut­ta
hänellä on tosiaankin huono onni.
Unkarissa osuu 'hän linnaan, jonka
omistaa kuningas, jonka käsistä hän
juuri on karannut.
Uusi pidätyn. Ja nyt sanotaan
hänelle suorat sanat. Hän sai kaikki
tarvitsemansa varusteet, hyvän ate­rian
ja viiniä sekä kuusi tuntia aikaa
tehdä kultaa. Ellei kultaa synny,
hirtättää August hänet.
Königsteinin linnan tyrmässä is­tuu
nyt epätoivoinen mies ja miettii
valheen lyhyitä jälkiä. Hän tietää
kaiken yrittämisen turhaksi, mutta
määräajan lähetessä loppuaan hän
ei voi istua jouten. Vain omaa kuo-lemanpelkoaan
ja levottomuuttaan
tukahuttaakseen hän ryhtyy kuumei­seen
puuhaan. Vahnmuotti! Kaikki
alkemistit puhuvat valinmuotteihin
käytettyjen maalaatujen kokoomuk­sen
tärkeydestä. Hänellä on varaa
valita, mitään ei puutu hänen vanki-lalaboratoriostaan.
Tuossa on jota­kin
kummallisen valkoista pulveria.
Sehän on koaUinia. Se on mainiota
ainetta. Sitä käytetään peruukkien
puuteroimiseen, koska se on paljon
halvempaa kuin vehnäjauhopuuteri.
Kullantekijä Böttger ei pian enää
tarvitse peruukkia eikä puuteria.
dä jotakin. Hän ryntää pystyyn.
Böttger huomaa raääriiajan lähes-
Kipeän pään iloa
Nyt jos kuiden vielä jonkun täk-tävän,
ettei päänkivusta ole mitään
iloa, niin julistan heti vastalauseen.
— Joo, sellainen vastarannan kiis.
ki sinä olet. Mitäpä Hoe voisi päänki­vusta
olla! kuiden sanottavan.
Mutta tosiasiat puhuvat puolestani
. ja kokefnuksistani päänsäryn atalk
voisin kirjoittaa vaikka kuinka ison
romaanin, ja pirteän, jota luettaisiin
suurella ilolla ja jännityksellä pitkät
talvi-illat. Siitä löytyisi tiioUe vasta­lauseelleni
perustukset.
Niin, onhan se julkinen salaisuus,
että • allekirjoittanut on vuosimäärin
nauttinut kroonillisesta päänkivusta.
Olenhan sitä koettanut kaikin kei­noin,
sekä sopivissa eitä sopimatto­missa
tilanteissa, lukijan tiedokä
saattaa. Siten olen onnistunut voit­tamaan
m. m. ystävämme Vienon
myötätunnon osakseni. Siltä taholta
ovat kaikki viimeaikojen ilot lähtöi-siji.
.
Kas, Vienomme on uskollisesti
pommittanut minua rattoisilla kirjal­laan
(Mutta eipäs ole pommittanut
Liekkiä/ — Toim.J ja vieläpä kirsi­koillakin.
Sitten kaiken riemun kuk­kuraksi
sain hänet perheineen vie­raakseni.
Uskotte varmaan, että meil­lä
oli hauskaa. Niin hauskaa, että
minäkin unhoitin vaivaisen pääni, en
muistanut sitä ennen kuin kahvipöy­dässä,
verrytellessäni väsynyttä leu­kaani
ja kielenkantimia mustalla kah­villa
(mikä tosin tapahtuu usein).
Joo, jutttisimme ja nauroimme ja lo­puksi
pistimme latduksi. Kerran kä­vimme
vaihteeksi mustikassa ja us-kaltauduimmepa
karuselliinkin. Noin
vaan kiipesimme sinne puuhevosen
selkään kuin muutkin lapset ja se vei
meitä ympäri hirmuvauhdilla . . ,
Joo, päivät kuluivat toinen toistaan
hauskempina, kunnes koitti eron het­ki.
Arvaatte, miltä tuntui. Oli vai­keata
ajatella jälleennäkemistä, kun
kohtalo on suvainnut ripottaa meidät
niin eripuolille manteretta ja luoja on
luonut tämän mantereen niin isoksi.
Olen puhalleliut siihen toivonkipi­nään
ja nyt se taas loistaa kirkkaana,
vakuuttaen: kyllä vielä joskus . . .
Ja kun toivoa riittää, niin riittää iloa­kin,
eikös/
Siis — päänkipu tuottaa iloa. \ ai
pitäisikö minun päänkivun asemesta
kiittää Liekkiä ja Vienoa / Saattaa ol­la
niinkin. Liekkiä olen jo kiittänyt,
jos muistatte, joten — kiitos, Vieno!
SIRP.4-SERKKU.
tyvän loppuaan. Hänen täytyy teh-
Kaoliinisavipussi kaatuu tuleen. Hä"
ei huomaa koko vahinkoa: Mitäpä in­tä.
Kaikki on valmiina. Umpimäh­kään,
kuin unessa hän valmistaa
muotin, täyttää sen — hän ei itsekään
tiedä millä, asettaa sen ahjoon, pai­naa
palkeita. Hoviherra Tschim-hausen,
alkemisti tai ainakin kemisti
hänkin, saapuu kuninkaan nimessä
toteamaan kokeen tulosta. Böttgerin
ei tarvitse näyttää hänelle muottiaan.
Hän tietää, ettei siinä ole kultaa.
Mutta hänen pöyhiessään tuhkaa afi-jossa
helähtää rauta jotakin kovaa
vastaan. Ahjossa on merkiU.nen
möhkäle. Tschirnhausen ottaa ^
esille, tarkastelee sitä ja ratkeaa ^^
muun. Böttger tuijottaa hanta
tään käsittämättä. Tuo kimpale ei
ole kultaa, se on jotakin n^""^;.^
dentekevää mitä — hänen p^P^
kaansa se ei pelasta. j.
Mutta Böttgeriä ei hirtetty. ^
sessa ahjossa kivettyn>t, sinne
hingossa joutunut kaoliini, oU po^