Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 20, 1948

              ^öjohdon katke-t
ä ä sukujuhlat, neljäs ve-ikensä
kirkkoon, mutta vu-rka
eikä tee mitään, niin-iuka
uutta tupaa olisikaan
Q niitä miehiä, jotka mar-jsasan
etsivät vaikka puo­la
maahan pudottamaansa
tsekseen jonuten:
L oli jo kerran sormissani,
j ä t t ä ä . . .
lerikka, joka oli aikanaan
kujasten suihin Nikkasen
isi pyöreän tupansa omalla
. Hänen emäntänsä sen
in kertoi lankonsa tuvassa.
uusi tupansa tanssimalla!
>mi oli aivan valmis, oli
taluttanut emäntänsä si-jykittänyt
hänet keskellä
lottavalle uunille sekä sa-ja
katsele, kun uusin tu-imä'
on emäntäfupa. sillä
on pyöreä kuten sinä. Ne-inen
-on isäntätupa. Vai
illoinkaan nähnyt nurka­sta,
hä?. Ja tiedätkös^nyt,
Mikkasen rilla? Se on ta­hikka
oU sanonut näin, al-anssi.
a.huimasti, pitkin tu-hiä'niinkuin
pyöreä hir-olisi
pärttu vierimään pys-jytäämäan
seinää,
lerikka aina loikkasi not-luunin
äärelle, heittäytyi
;sä .kulmauksessa kupeel-^
stieli tulisesti kinttujaan
olisi painellut valtavia
ia öhiterään. Siiloinhan
i i : .
Ssä ovat emännän kupeet,
lissa Isännän kolkat!
erin lerikka alkoi huu-huimasta
tanssistaan ja
aina vain samaa moikua,
eti kuin kepakkoa aitaan,
aan pitkin seiniä:
mna tulta al-alle, al-alle,
koirat nurkalle, nurkalle,
nurkalle!
notusta yhtä mittaa lau-iniä
pitkin pyörien sekä
laukoissa kupeellaan
teittiiÄäa saksieri lerikka
i lopuit* yäfiyi ja pyof^y^' .
i^^Hiäluf^SHe^ tuvan lat-i;;"
6!^'sli^:'nelfnkantin
l|ii«t3W aikaa.
. \ . . . . . . - . .
5 anänta kertoi^yöihemn^, etta ANTTON TSHEHOV-TATiÖta
saloin <^ui aivan sa­mannäköinen
kuin mullikka, joka
haipunut n u ^ ^ p n U^vaa-
-^^oUusta.^^^^^^^^^^^^. -; ^
^äfain erin lerikka oli Icuitenldn
noussut, ravisteUfe^p^
puhaltanut-kpt^iaai Suustaan
ia ffl^y* ye^^v^Mire^ joi^ca
hä» nöttssbt;4*«äMp^
^ : Tämän iöiöilÄ^^i^^
'Kello käyi kahta jälkeen puolen päi­vän.
Korutavaroiden myymälässä "Pa­riisin
uutuudet», joka sijaitsee pasaasin
y?r«ll^, on kaupankäyi^ti vakkainuml.
laap. Myyjien äänten yksitoi^<Jinen
kiHmnainuistirt^^^
Iussa,|amliä^^^^
l^ä^ ulkplukuiacsyä. Tätä yksitoikkois­ta,
kuminaa ei vaimenna naisten iäly,
-3fej»ta,koslta^^'**^^^^^ *H>ven,paukah(Juk9et; «Ucä
JäJö; mitkä'<xy#^?^^
jjiniet? Nedviat:#oh3ffl^ Myymälän kedellä seisoo Polinka,
länreilräy JltiöS^P^^Ät^ticöi^a, ffö- ^ nmotihuoneen omistajattaren Maria An^
j j j ä j t o e r ä j ä ^ ä ^ : - ^ * ^ ^ drejevnan tytär, p ^ ientohen vaalea-saat
tirlastdiät^^#5Eicwt^ yerikkö ja hakee jotakin katseellaan,
jjulkijoita. nyt, Tummasilmäinen nuorukainen rientää
jnikä on Nikkasen * l l l a , h ä?
Emäntä ary^JJek^a^ t ^^
neen huoneen ljftBq#U.lla nurkkia,
joihin roju kersÄntyy.ritaH^^^p^^^ ja
toira nuuhkien i?p:ti^
Niin . . • sitä Is^ia tapau? pH
Nikkasen r i l l a . , ' ; \ • - :
hänen luokseen ja kysyy katsoen häneen
vakavana:
— :\'Iiten voin palvella, armollinen rou-va!
— Minua aina palvelee Nikolai Timo­feitsh;
— vastaa Polinka.
^jä Nikolai Timofeitsh, solakka,
tummaverinen, muodin mukaisesti puet-
Tähän 4.arJ^a^o^<!l^«^^ ^^9^, }p^^.r JoUa,on. käherretty tuk-.
istujaiset 4fo^
Splä saman kyiaja^^^ .^i» -myyatipöydäim knrkoitti ka.i4aan-jojokin
A^rran ^ y ^ ä # ^ sa ja^ katsoi hymyillen Polinkaan. '
5a|änim;5aatteyai^ oi- —. Pelagia Sergejeyna, minun kunni- ~
la jQ.emjenlaiul^J anna- oitukseni! huutaa hän miellyttävällä
| : h ^ - e # e t ä k y l ^ ^ voimaOckaalla baritonillaan. — CHkaa
^^i^^ftlkkaa, n^ istutaan hyvä! —^
faj^einimatkii^ — Päivää, -
«jilkkinauhaa.
— Mihin sitä tarvitsette?
— Miehustaan, selkään, yleissomis-teluun,
sanalla sanoen.
— Heti paikalla.
Nikolai Timofeitsh levittää Polinkan
eteen monenlaisia nauhoja, tyttö valikoi
kallista!
L tajmunte^^ lähestyessään:
{: miöänjihmettä.l^ert^^^ taas teillä .
i, asia,,että ääni o]g^ uusi ja sanomisen
: tapa .yierahteleya. . Niin>l sellainen
onkyjänmie^ et^his<en eväs näyttää
aina paremmalta l^uin oman kontin
käntty! . " .
Samoinhan on useimmiten oman
pitäjän papinkin kuuntelu: hänen
sanansa humisevat unen läpi seura- laiskasti ja alkaa tinkiä,
kunnan kuorsaavaan tajuun, jos hu-^ _ Varjelkoon, rupla, ei
misevat lainkaan- Mutta -sattu-neepa
yieraileva pappi saarantyn-nyriin,
heti nieleyät korvat hänen
pienimmätkin huokaisunsa, saati
sanansa. Ykiinpä suntiokin, oman
papin paras kansanmiesystävä,
saattaa kotonaan kehuskella, miten
oli vieras pappi viisaasti sanonet
sakastissa:
— Tämä pannaan päivän taattu-miin!
Ei moista viisautta oma pappi
muka osaisi ikinä virkahtaa . . .
" Niin, yksi ja toinen lähtikin jo
kelkkoineen ja jauhopusseineen ko­tiin
näistä Aapraminmyllytyksistä,
mutta huumaantuneet, jotka eivät
vielä olleet päässeet tarinoimaan,
jäivät mylly tupaan puhkomaan pai­suneita
henkirakkojaan.
Kertoeltiin siinä illan mittaan
vielä pitkä tarina Juhana Kostutta-jasta,
ipka etsi viinapullon sielua,
juttuj/ kummallisista unienteistä
sekä kuultiin J^rtomus miehestä,
joka tuli hulluksi nähdessään var-
Paittensa poikivan, lisäjkst-metsäs.tä-jästa,
jonka yötulille halttja saapui;
aprikoitiin vielä yhdessä, mitä mies
^»oin ajattele, kun virkahtaa:
En tiedä mitään . . Muuan myl-yirkkaa
Polinka häntä
- Näettekö, että olei^
.Antakaa jonkinlaista
ole suinkaan
vakuuttelee myyjä ja hy­myilee'
lempeästi. — Tämä on ranska­laista
kahdeksansäistä nauhaa . . . Sal-likaahan
esittää, meillä on tavallistakin
. . . Tätä myydään 45 kopekalla arssi-na,
mutta tämä ei olekaan niin hyvää!
Ei Herra paratkoon!
— Tarvitsen, vielä tarvitsein lasihel-mireunuksen,
jossa on hof)eaiset napit,
- T - virkkaa Polinka, kumartuu, tarkas­telee
hopeapunosta ja huokaa jostakin
syystä. — Entä onko teillä tähän väriin
sopivia pyöreitä lasinappeja?"
— Kyllä-ä.
Polinka kumartuu vielä lähemmäksi
tiskiä ja kuiskaa:
— Minkä tähden te, Nikolai Timo­feitsh,
torstaina lähditte niin aikafsin
meiltä?
Hm! . .Kummallista, että te sen
huomasitte, virkkaa myyjä hymähtä­en
. . . — Te olitte niin kiinnostuneita
herra ylioppilaasta, että . . . omituista,
kuinka huomasitte lähtöni!
Polinka kiihtyy ja seisoo ääneti. Myy­jä
sulkee hermostumisesta vapisevin sor­min
rasioita ja asettaa suotta aikojaan
päällekkäin. Kuluu hetkisen äänettö­myydessä.
Tarvitsisin vielä lasihelmipitsejä,
>— Mittaisia Itala
muojcUnmiMsiajta^^^
— Mustat S Q i a i ^ ^
joskaan .te^^
Jlifcsi? :^Saiigrä
Itsenne s c t ä y ^ 4 ä s i t t ^ syys­tä
(^|Md^iteUuitS|^
Mei^tillmen j«|^ul <k&o «nlntua miuka
hauska katsella yUqpi>ilaan Uehakoin--
tia jmipär^länne?. ' MiEoha^ kai^
ken ja jnnmärrän. SjHb^ta : ^ t i Aän
li^ittelee teitä tosissaan. J<*a päivä
oleite haneri kajissa^ käydyp, ja kun
hän on vieraananne, niin samanne ovat
häneen imeyt3meet kuin jojionkin enke­lini.
Olette häeen rakastunut, hän on
paras anies mielestänne, ja sehän on
mainiota^ mitäpä siitä keskustelemme.
enempää . . . . . - .
Pplja^ on li^eti ja ^sormeilee Mmil-
;>läänr%3^|3po^äJa.'^ , . r
~ Näen k»ken «-ji^ jat­kaa
myyjä, - T - Mitäpä .aihetta minulla
on teillä Mydä? Minäiici tunnen ar­voni.
Eivät kaHcki ole nHelellään vii­dentenä
pyöränä vaunuissa. Mitä te
kysyittekään?
— Äiti kädd paljonkin ostdtsia teke­mään,
vaan olen unohtanut. Hatun
somisteita tarvitsisin.
— Miijkälaisia suvaitsette?
— Parempia, muodikkaimpia.
— Uusin muoti on linnun sulat. Muo­tiväri
on nykyisin helotropi tahi viinin
punainen tahi kellertävä. Valikoima on
valtava. Kuinka juttu päättyy, sitä
en todellakaan ymmärrä. Te olette
rakastunut, mutta mihin se päättyy?
Nikolai Timofeitshin kasvoihin kohosi
punaiset läiskät. Hän ^Duristelee käsis­sään
hentoja röyhelöitä ja jatkaa mu­tinaansa:
— Kuvitteletteko menevänne hänen
kanssaan naimisiin, vai kuinka. Heit­täkää
sellaiset luulot pois. Naimisiin
meno on ylioppilailtaTcielletty, eikä hän
käykään luonanne kunniallisessa tarkoi­tuksessa.
Mitä vielä! Ylioppilaathan
ovat sellaisia, etteivät meitä ihmisiksi­kään
arvioi . . .He käyvät kauppiaiden
ja muotiompelijain luona vain nauraak-seen
heidän sivistymättömjrydelleen ja
jiiopotella, mutta sellaisten meidän kal­taisten
sivist3Tnättömien ja yksinkertais­ten
ihmisten luona he eivät ketään hä­peä,
voivat vaikkapa päällään seisoa.
Kyllä-ä! Niin, minkä röyhelön otatte-kaan?
Mutta jos hän teitä hännystelee
ja rakastunutta näyttelee, niin sehän on
selvä, miksi - . . Kun hänestä tulee toh­tori
tahi tuomari, niin muistelee: "Ah,
olihan minullakiii, sanoo, kertan muuan
vaaleaverikkö! Missähän nyt lienee?"
Mene ja tiedä, vaikka nytkin tovereit­tensa
joukossa kerskailbi, että hänellä
on pikku muotiompeUja katsottuna.
Polinka istahtaa tuolille ja katselee
miettiväisenä korkeaa rasiaröykkiötä.
— En minä otakaan röyhelöitä! —
i>yyi^ iienäfiinaUa k a ! ^ huuliaan.
— Milaisia?
Kaiq^iaan rouvalle ompelemme,
antakaa siis Jot^nkeskinkertabista ka­leista
» . .
' ^ Jos puku tulee kauppiaan rouvalle,
niin täytyy ^valita kirjavia. Sinisen, pu-naikn
ja imiödissa äevair kid^keltai-sen
sekoitus. Smidsiiiniäisimpfö.
'Hienommat ikn^set • ostavat hihnneäiiv-pävSie^,
tummia, y k ^ m
Väin «n lasita. Ettekä todeUakaiu»^
huomaa? Mihiii nixo kävelyretken joih-
• .lavat? :•• - ••• '}•'••'•. ^ • • • '^
>- Minä en itsekään ttedä , , . — so­pertaa
' P o l i i ^ ja kmnartuu' tarkaste*
lemaan no^ieja. - ^ £ n tiedä Itsekään,
• Nikolai Timofeitsh, mikä minuun öh
^^ikdai.Tin^dtshin selän t^^^
todiuaa poskipartainen, arvokkaan - nä­köinen
myyjä kasvot kohteliaassa hy­myssä
ja huutaa:
w Olkaa ystävällinen, rouva, ja siir­tykää
tähän osastoon! Silkkipuseron
koristeita on kolmea eri lajia: sileitä
nauhoja, röyhelöitä, helmipunoksia!
Millaisia suvaitsette?
Samanaikaisesti Polinkän lähelle il­mestyy
lihava rouva, jokavirkkaa ma-
~ taialla, miltei bassoa muistuttavalla' ää­nellä:
. - . . V
— • Olkaa h y ^ ja katsokaa, että ne
olisivat väin Hyvin kudottuja, värinsä
pitäviä. •
^ Olkaa katselevmanne tavaroita, - r—
kui^caa Nikolai Timofeitsh Polinkan
puoleen kumartuen ja hymyilee väki­näisesti,
- r - Te olettei Herra paratkoon,
kalpea ja sairaan näköinen, kasvonne
ovat kokonaan muuttuneet. Hylkää hän
teidät, Pelagia Sergeje\mal idutta jos^
naikin, niin ei rakkaudesta nai, vaan nä­län
pakoittamana rahoihinne ihastuu.
Laittaa myötäjäisillä itselleen hyvät olot
ja sitten häpeilee teitä. Piilottaa teidät
vieraiden ja toveriensa näkyvistä, sillä
te olette sivistymätön, hölmöksi teitä
nirriittää. Tekö muka osaisitte käyttäy­tyä
tohtorien ja tuomarien seurassa?
Heille te olette muotiompelija, moukka.
Nikolai Timofeitsh! — huutaa
joku myymälän toisesta nurkasta. —
Tämä neiti pyytää niconauhaa. Onko
meillä?
— On! On niconauhoja, atlasnauhoja
ja atlas-moireeta!
— OI ja pj^si ostamaan hänelle kor-setth,
— virkkoi Polinka.
— Silmissänne on kyyneliä! hä-lymies
kertoi kauhistavasta rotta-f^
asta eräässä suolakaupungin
hartsoonassa, jonka rotat äkisti tu-sanoo
Polinka ja nostaa syyllisen kat- hän huokaa. — Tulkoon äiti itse osta-seensa
myyjään.
livat puremahuUuiksi. Ja lopuksi
saatiin makeasti nauraa tarinalle
ukosta, joka teki itsel^en umpinai-
^ntul?nuaitan.-
Siitä sitten alkuyöstä lähdettiin
»^Tlamäelle, ja Vanha Tuttu jäi H i i -
^herran kera njyllyn verkkaiseen
yoJytinään.
Vanhan Tutun nimipäivämylly-
^yKset päättyivät leppoisastf nii-tunnelmassa
oli oUut paljon
«9n omaa satapojUnuista hymyi-
Nyt hän parhaillaan seisoi karva-vierussa
viitassaan tuutin ääressä
ja kertaiU itsekseen puoliääneen
kertomustaan Taivaan Myllystä, sa­malla
kun tanisteli säkkejä sekä ko­henteli
niiden ryhtiä. Hiiriherralle
hän huudahti:
— Nyt on jo Iisakin päivä! Miten
poikaani juhlisimme? Tule, kaadan
sinulle maitoa . . .
Ja Vanha Tuttu kävi myllytuvas­sa
kaatamassa eväsmaitonsa lopun
Hiiriherran kivikupjjiin.
maan millaisia haluaa, sillä minä saatan
erehtyä. Antakaa minulle kuusi arssi-naa
ripsunauhaa, tuota 4*0 kopekan hin­taista,
iltapukua varten. Samaa ilta­pukua
varten tarvitsen pähkinänappcja,
sellaisia läpkmymeltavia, jotta kestäisi­vät
paremmin . . .
Nikolai Timofeitsh paketoi ripsut ja
napit. Tyttö katsoo häntä syyllisen nä­köisenä
ja odottaa, että hän jatkaisi pu-hettaa;
r, mutta myy'ä jurottaa äänettö­mänä
ja järjestelee pöydällä olevia tava­roita.
— Ei saa unohtaa aamupukuun tar­vittavia
naf^jakaan . . ; — virkkaa
täilee Nikolai Timofeitsh. — Miksi?
Siirtykäämme korsetteja katsomaan,
varjostan teitä, jottei kukaan huomaa.
Väkinäisesti hymyillen ja liioitellul­la
luontevuudella myyjä ohjaa Polinkan
nopeasti korsettiosastoon ja peittää hä­net
yleisön näkyvistä valtavalla rasiapy-ramiidilla
. . . -
— tuliaisen korsetin haluatte? —
hän kysyy äänekkäästi ja kuiskaa sa­malla:
— Kuivatkaa silmänne!
— Minulle . . . «mmulle 48 numeroi­nen!
Hän pyysi kahdenkertaisella vuo­rilla
varustetun . . . valaanluisen . . .
Minulla on puhuttavaa teille, Nikolai
Timofeitsh. Tulkaa tänään!
— Mitä puhuttavaa? Ei ole mitään
puhumista.
Ainoastaan te rakastatte minua, ja
paitsi teitä ei minulla ole ketään, jonka
kanssa keskustelisin.
— Tämä ei ole ruokokovike, eikä luu,
vaan todellinen valaanluinen. Mistä­pä
me keskustelisirnjpie? Ei ole mitään
aihetta . . . Tehän menette tänään hä­nen
kanssaan kävelylle?
— Mc . . . menen.
— No niin, mitäpäs sitten puhuisim­me?
Ei siinä puheet auta . . . Olette­han
rakastunut?
— Kyllä . . . — kuiskaa PoHnka epä­röivästi,
ja hänen silmistään tihkuu kuu­mia
kyyneliä.
— Millaisia puheita voisi ollakj^n?
L.\U.^NTAINA, MARKASKUUN 20 PÄIVÄNÄ, 1948 SIVU 9
' 'vi
...
/•il