1949-04-02-15 |
Previous | 15 of 36 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
rpunnemme maan, j^e ^kahfietaan
1 sulolaulvja mairehm^ maktavm
' sanoin
ja zerestä hehkuvin vapaus-valoin;-
ttinnrmme tuon — tukat järvien maan,
fie Vuokset ja Kymit ja kymmenet
vinot,
ne kctajat ja ttiomet; z - ,
sen Vänrikki Stoolin ja Väinämön maan,
ne Kalevalan kankaat
sankcri-Suomen. ; •
Tunnemme sen, toki meif-ekin
jäi jokunen muistojen murene sinne,
puu ihkäpä, kivi td purosen rinne,
ja totta jos laulut ne olleet ois,
niin tuskinpa lähdimme Suomesta pois.
Vaan tunnemme toiselta puoltakin tuon,
puoklta petun ja kirveen ja kuokan,
fuoldta korven ja halläsuOn;
puoklta painetun paaria-uokari,
tunnrmnie Saarijärven Paavojen maan,
sen torppari-Suomen,
sen rtnkien ja piikojen Supmen,
sen huu'olais-Suomen. '
Ja tunnemme, yhäti tunnemme tuon —•
manttaali Suomen - -
ja herrojen Suomen, ^,
min asujan huokaus oli vaan vero
ja saran ja veran ja ihmisen^ ero, —
kirkkoherrojen maan, »
valJesmannien maan,
metsäherrojen maan, .
voutien maan,
kapf alaisten ja keppiläisten,
SQÖtinkien ja syylinkien,
tukanten virkojen ihanan Suomen.
• •. '
tunnemme kansan sen katajaisen,
sitkeän, känsäisen, kärsinehen,
min raatanut rinnan on nainen ja mies,
harteilla hallan ja herrojen ies;
sitä on vieras ja kotoinen lyönyt, 'r
sitä on fenno ja viikinki syönyt,
ja jospa-se päätänsä nostikaan,'
niin armotta lyötiin se maankamaraan
ja katkismus käteen.
Se oli kohtah suloisen Sitomen
ja- kansa se?! tottui ja ummisti luomen,
joi, kävi kirkossa, tappeli, raatoi.
Oli vapaa, niin sille uskotettiin,
kun kotoiset riisti,
kun Jennat ja viikingit villoista kiisti,
vaan annas kun osille kurkotti kolmas
ja uhkasi herrojen virkoja, valtaa,
se vihattu ryssä,
niin isänmaa se itki
ja orjia oltiin . . ~
ja sorto oli suuri,
kuin muinainen Baabelin vankeus juuri.
Heräsi, heräsi isämnaan henki,
yleni yhteinen mieH,
suhisi sulava sovinnon kieli.
Kelpasi moukka nyt rinnalle herran,
turvaksi heikko,
kun uhkasi peikko.
Käskauloin Suomea surtiin niin
ja Erkkoa laulettiin: •
"Kuka kurja hylkien silmäilee
Eriarvoinen alhempaan,
saman arvon ja kunnian ansaitsee
joka mies on paikattaan."
h laki ja laki, se perustuslaki^ -
^« oli nyt turva ja muuri,
sorto oli siiuri.
omi se silloinen onnettomuus,
siunaus suuri se surkea sun*,
ofkeni sen kera aika uus- ^ '
^'orisi kansalle vapauden muru.
5«« hölteni kotoiset kd^an ote
ja sorrosta kuuttiin^ niin herasi tunto,
roimasta kansan—seii^koh&si kunto,
vapaudesta — sen ahdisti tUa,
*^deksi pyrki jo herrojen pila^
^f^iusta kuitjkiihkoUaUm
^''o-Suomen soiden ja korpien pohjiin.
se herätti rmo, joita^md^tim,
ne hamttsi onnensa hattitusobjiin.
Ja lakUn se luotti, tainkualias 4iansa;
kun astui se herrojen neuvospöytaän,
sen luoda se mieli min vahvan kuin
muuri,
senluoda se nueli ja sen kautta löytää
• tien varman käydessä ihanteeseen —
vapauteen. ^ Z
Ja pääsi se viimein jo toiveensa määriin,''
oli sen kourissa kerran jo valta,
vaanluottipasilloinse neuvoihin vääriin,
säi läksyn se vapauden opettajalta.
Verinen kohtalon iva!.
Sai Suomi surrun,
isänmaa itketyn.
Pohjola huudetun vapauden, —
sen toiveen Venäjän työväki täytti,
vihatut "bolsut" ne tarjosi sen;
vaan kuinka ne huokaajat kiitti,
kuinka ne vapauden käytti,
sen kohta he näytti,
ja näyttävät yhä,
kurjat f .
Verinen, viiltävä kohtalon iva!
Se oli Pohjanmaa, josta aikoinaan.
nous nuijamiehet ja Jaakko Ilkka,
se oli Pohjanmaa, min raatajaan,
vapauttaan ja maataan rakastavaan
niin oli koskenut riistäjän kohlut,
viikingin vitsaus, herrojen pilkka.
Se oli samainen Pohjanmaa,
josta herrojen veri^t puoltajat nous,
kun pohja oli lyöty ^ niiden alta
jo maan oli saamassa KANSAN valta.
Se oli Pohjanmaa, jossa vannottiin
valat veriset h&[rojen sanelun mukaan,
valat kurjemmat kuin lie kuullut
kukaan.
Ne pH ne Ilkkojen tantereet,
jossa Suomen lahtariarmeija luotiin,
ja pojat ne Ilkkojen entisten T-^
ei Jaakko noussut—
ne nousi,
ne alkoi sen häpeäretken,
min muistoissa vietämme tämän hetken.
On tarina tuttu, ei unhoitukaan,
turha on kuvata kuvia niitä;
tuhatta rintaa ne yhä viiltää, • y
tuhannet orvot ne kiertäen maailman
rantaa
kauhujen muistoja mielessä kantaa,
synkästi surren
ja hammasta purren.
Älkööt ne uskoko valkaisijat Suomen
• että ei koittaisi toinenkin huomen.
Älkööt ne uskoko, eikä ne usko,
tie tekonsa tietää, ne tikunsa tnuistaa
ja muistot ne kylminä väreinä puistaa;
painajaishaamuna niillä on tää:
sorakuopasta nouseva kostajan pää.
Työväenliikkeen taiteilijana Aka
Päiviö, on seiväs/ti ja imtoittavasti
kuvannut tavallisen kansan todellisen
isämnaanrakkanden mikä kunnioittaa
ja ihailee kaikkea sitä mikä
on ss^iinyinmaassanune -kaunista ja
arvokasta, mutta tuomitsee päättävästi
sen, nukä estää kanisanjonkot
nantHmosfä niitä hy^yksiä, mitä
jokaisdla kansalaisella on oSbxas
syntymsunaaltaan odottaa.
Julkusemme tällä sivulla tätä ai->
faeltta juttelevaa kaksi paljon puhuvaa
nmoa. "Synnyinmaan k a i -
paus** oir juBEaisto v. 1912 «"Runoja"
niinisessä runokirjassa j a "Sulmnen
Suomi'* on laosuttn Sucnnen luokkasodan
I0-vnotianuisto|ahlassa Port
Arthurissa.
^^otimaa on kakikiallaf —^
^^tuo on lohtu kulkijalla.
Kaikkialla, moni jamaa; -
maa on maata, luonto samaa;
maa on maata, vesi vettä,
suola suidaa, mesi mettä,
vuoret, laaksot, kukan tuoksuy
tuulet, pVvet, virran juoksu,
aamut, illat, ruskon häily,
'taivon sini, vetten päily,
kaikki luonnon käitntstukset.
^ ihmistunteen ihaukset —
käikk' on samaa kaikkialla,
viihdy, viihdy maailmalla! i;
Myönnän, myönnän: kaunis*
• tahan
luonto kaikkialla antaa, '
tyydyn tähän maailmahan,
rakastelen joka rantaa f \
Mutta tyytyä en saata.
Muistan jotain niinkun unta,
se on lapsuusva^takunta,
ja taas kaimaan synnyinmaata!
Synnyinmaata •— pientä palaa
salovetten rantaa siellä,
ja ma hiivin sinne salaa,
siellä liikun lapsen miellä;
siellä seikkaan piikin rantaa,
tunnen riemua ja rauhaa,
seulon sormin vatkosantaa,
kofki vierelläni pauhaa;^'
pauhaa koski rttskovesi,
mulle vainen niinkuin mesi;
katsoipa sen myllerrystä,
kuohuissa sen kylveskelen,
kaski laulaa tyynnytystä,
minä sekaan hyräelen. ^
Tunnen siellä joka kiven,
niill* on nimet, niiir on henki,
ystäviä joka hiven,
suikehtiva kalanenkin.
Avaan sylin auringolle,
annan rusotella ruumiin,
riennän tuosta vainiolle,
sieltä yhä uusiin tuumiin.
Kotikoivu, pyhä puuni
viserryksen virtaan hukkuu,
pääskyt yhtyy ihailuuiti,
korven puolla käsi kukkuu;
törmänteellä sirkat, perhot,
sadat suven silkkiverhot
värein, sirityksin koittaa,
mielen ihasiusia voittaa;
tuoksuu kUkat^ nurmet, heinät,
tuomet yihlajat ja lepät,
auteressa metsät, seinät
lämpiminä lähenevät. —
Kaikki tunnen paikat, po'ut,
virstat ympäri kotipihan,
yhtyy tunnelniaim solut
metsämättääseenkin ihan.
Ah, voi synnyinmaani, rukka,
syleilemä sumusoiden,
hallan armas, hangen kukka,
koti korven huminoiden, "
suloinen on sinun suvi, \ '•• ^
ihmeet kevään ikmetyösi,
raikas rantojesi huvi,
suloisimniaf suviyösi!
Synnyinmaani — kotikuita,
kalliit yksin kattomalat!
annoit rauhaa, voimaa, tulta,
au'oit puhtaat innon alat!
Syksy sikin synkkyyksineen
kaunihinsa syliin kantoi,
talvesikin pakkasineen
omat aartehensa antoi;
syksy antoi vofmatitulet,
keltalehdet, luisthtjääni,
talvi hanget, punahuulet,
kitein kiehtoi elämääni.
Kevät suurin tulvin tuli,
hallan huuhtoi, tanhut taikoi,
siinä kaikki kirsi suli.
mielet nousi, suurta aikoi.
Hedelmiä^ rypäleitä
kasvan^ maa min kuljen teitä.
"Maa tm tnaata;vesi vett€^*^
lc^ä::enemman
mmä myönnän, iHiSitta fs£&js
karpalo ja kanervakin
mulle muuttuu Judlikiksi
joskus kesken parkaintakin? -
Täällä uhkuu luonnon povi
synny^nmaaiain rikkahamminy
mun ei vertaelia sovi
siihen rantaa salolammm,-
Tääll* on loiston kimmellystä, •
tääll* ön runsas kaiken sato,
tääil* on luonnon viehätystä
eikä leipää kaada kato,
TäälP on aurinko ja illat,
vuoreti laaksot vetten päily,
sihiiai%ks;ritskosillat^
ihmistunnelmien häily,
^ niinkui$^ siettäy nauttii mielet,
^ soittaa nuortenlemmen kielet,
. minä myönnän, mutta naks*
lumikiteet synnyinmaani
muuttuu joskus timantiksi,
kaipaan mustaa kannikkaani
enkä tyytyneeksi tunne
vaikka vaeltelen kunne.
Siksi: Sieir on heimon koti
min se kärsimyksin osti,
min se ryöstäjiltä soti,
erämaast4i, suosta nosti:
Ensin siksi: siellä lasna
näin ensin päivän valon,
vapahana kuningasna
kasvoin niinkuin karhut salon;
siellä kasvoin luonnon kanssa,
sain se» soinnut sydämeeni,
nautin rauhaa, puhtauttansa,
imin nuoret Ihanteeni;
siellä nauroin Vot, armaat,
siellä sutin surut parhaat,
siellä ehyenä nousin,
sieltä särkyneenna sousin,
orjan laukut opin va'sta
katkerasta maailmasta . . . '
Sfks*ei ole kaikkialla
kotimaa, ei tyydy tunne,
siksi kaipaat maailmalla
vaikka vaeltelet kunne
jotain, vaikka ehkä salaa,
synnyinmaassa pientä palaa,
mihin joskus rauhotellen
pakenisit maailmastaj^
missä, vaikka sureskeVen,
lepäjäisit riehunnasta. —
Voi^a meitä kulkureita,
avara on kotimaamme!
Vaellusta, Jeitä, teitä;
ni-llä kulkur*~kyyneleitä
etsiessä kannikkaamme ... .
Mutta kerran, kerran saamme
mekin kodin, "synnyinmaamme"!
TARKOITTI VÄR\X TOISTA
Pastori oli juuri lähdössä kirkosta,
saarnan päätyttyä, kun hänen luokseen
tuli eräs seurakuntalainen:
"Minä tulen niin kovin mielelläni
kirkkoon kun te saarnaatte", sanoi
mies., '
"Olen hyvin iloinen kuullessani, että
joku pitää saarnastani", vastasi pappi
mielessään.
*"No ei se nyt oikeastaan ole sen takia",
virkkoi mies. "Minä tarkoitan,
että kirkossa on niin paljon hyvää tilaa/
vaikka usein tulisin myöhästyneenäkin."
M
TUNNETTU filmlnäyttelijätär C5re-ta
Garbo on kieltäytynyt- esiintymiistä
radio-ohjelmassa. Hänen kerrotaan sanoneen,
että hän on kuunnellut radiota
yhden ainoan kerran dämässään, silloin
kuin presidentti Roosevelt julisti sodan
Saksaa vastaan.
PARI miesten "kenkiä painaa nykyaikana
enemmän kuin naisen koko vaatekerta
— niin ainakin tutkijat väittä-»
vät.
MARPULIPELl, joka nähdään käynnissä
näin kevään tullen pikku poikien,
keskuudessa, oii^ 5,000 '^otta ^nha.
peli. ,„.:,:;
^i^mm^A^ mm^mmifk^ i0mmm^ii^49 SIVIT IS
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 2, 1949 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1949-04-02 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki490402 |
Description
| Title | 1949-04-02-15 |
| OCR text | rpunnemme maan, j^e ^kahfietaan 1 sulolaulvja mairehm^ maktavm ' sanoin ja zerestä hehkuvin vapaus-valoin;- ttinnrmme tuon — tukat järvien maan, fie Vuokset ja Kymit ja kymmenet vinot, ne kctajat ja ttiomet; z - , sen Vänrikki Stoolin ja Väinämön maan, ne Kalevalan kankaat sankcri-Suomen. ; • Tunnemme sen, toki meif-ekin jäi jokunen muistojen murene sinne, puu ihkäpä, kivi td purosen rinne, ja totta jos laulut ne olleet ois, niin tuskinpa lähdimme Suomesta pois. Vaan tunnemme toiselta puoltakin tuon, puoklta petun ja kirveen ja kuokan, fuoldta korven ja halläsuOn; puoklta painetun paaria-uokari, tunnrmnie Saarijärven Paavojen maan, sen torppari-Suomen, sen rtnkien ja piikojen Supmen, sen huu'olais-Suomen. ' Ja tunnemme, yhäti tunnemme tuon —• manttaali Suomen - - ja herrojen Suomen, ^, min asujan huokaus oli vaan vero ja saran ja veran ja ihmisen^ ero, — kirkkoherrojen maan, » valJesmannien maan, metsäherrojen maan, . voutien maan, kapf alaisten ja keppiläisten, SQÖtinkien ja syylinkien, tukanten virkojen ihanan Suomen. • •. ' tunnemme kansan sen katajaisen, sitkeän, känsäisen, kärsinehen, min raatanut rinnan on nainen ja mies, harteilla hallan ja herrojen ies; sitä on vieras ja kotoinen lyönyt, 'r sitä on fenno ja viikinki syönyt, ja jospa-se päätänsä nostikaan,' niin armotta lyötiin se maankamaraan ja katkismus käteen. Se oli kohtah suloisen Sitomen ja- kansa se?! tottui ja ummisti luomen, joi, kävi kirkossa, tappeli, raatoi. Oli vapaa, niin sille uskotettiin, kun kotoiset riisti, kun Jennat ja viikingit villoista kiisti, vaan annas kun osille kurkotti kolmas ja uhkasi herrojen virkoja, valtaa, se vihattu ryssä, niin isänmaa se itki ja orjia oltiin . . ~ ja sorto oli suuri, kuin muinainen Baabelin vankeus juuri. Heräsi, heräsi isämnaan henki, yleni yhteinen mieH, suhisi sulava sovinnon kieli. Kelpasi moukka nyt rinnalle herran, turvaksi heikko, kun uhkasi peikko. Käskauloin Suomea surtiin niin ja Erkkoa laulettiin: • "Kuka kurja hylkien silmäilee Eriarvoinen alhempaan, saman arvon ja kunnian ansaitsee joka mies on paikattaan." h laki ja laki, se perustuslaki^ - ^« oli nyt turva ja muuri, sorto oli siiuri. omi se silloinen onnettomuus, siunaus suuri se surkea sun*, ofkeni sen kera aika uus- ^ ' ^'orisi kansalle vapauden muru. 5«« hölteni kotoiset kd^an ote ja sorrosta kuuttiin^ niin herasi tunto, roimasta kansan—seii^koh&si kunto, vapaudesta — sen ahdisti tUa, *^deksi pyrki jo herrojen pila^ ^f^iusta kuitjkiihkoUaUm ^''o-Suomen soiden ja korpien pohjiin. se herätti rmo, joita^md^tim, ne hamttsi onnensa hattitusobjiin. Ja lakUn se luotti, tainkualias 4iansa; kun astui se herrojen neuvospöytaän, sen luoda se mieli min vahvan kuin muuri, senluoda se nueli ja sen kautta löytää • tien varman käydessä ihanteeseen — vapauteen. ^ Z Ja pääsi se viimein jo toiveensa määriin,'' oli sen kourissa kerran jo valta, vaanluottipasilloinse neuvoihin vääriin, säi läksyn se vapauden opettajalta. Verinen kohtalon iva!. Sai Suomi surrun, isänmaa itketyn. Pohjola huudetun vapauden, — sen toiveen Venäjän työväki täytti, vihatut "bolsut" ne tarjosi sen; vaan kuinka ne huokaajat kiitti, kuinka ne vapauden käytti, sen kohta he näytti, ja näyttävät yhä, kurjat f . Verinen, viiltävä kohtalon iva! Se oli Pohjanmaa, josta aikoinaan. nous nuijamiehet ja Jaakko Ilkka, se oli Pohjanmaa, min raatajaan, vapauttaan ja maataan rakastavaan niin oli koskenut riistäjän kohlut, viikingin vitsaus, herrojen pilkka. Se oli samainen Pohjanmaa, josta herrojen veri^t puoltajat nous, kun pohja oli lyöty ^ niiden alta jo maan oli saamassa KANSAN valta. Se oli Pohjanmaa, jossa vannottiin valat veriset h&[rojen sanelun mukaan, valat kurjemmat kuin lie kuullut kukaan. Ne pH ne Ilkkojen tantereet, jossa Suomen lahtariarmeija luotiin, ja pojat ne Ilkkojen entisten T-^ ei Jaakko noussut— ne nousi, ne alkoi sen häpeäretken, min muistoissa vietämme tämän hetken. On tarina tuttu, ei unhoitukaan, turha on kuvata kuvia niitä; tuhatta rintaa ne yhä viiltää, • y tuhannet orvot ne kiertäen maailman rantaa kauhujen muistoja mielessä kantaa, synkästi surren ja hammasta purren. Älkööt ne uskoko valkaisijat Suomen • että ei koittaisi toinenkin huomen. Älkööt ne uskoko, eikä ne usko, tie tekonsa tietää, ne tikunsa tnuistaa ja muistot ne kylminä väreinä puistaa; painajaishaamuna niillä on tää: sorakuopasta nouseva kostajan pää. Työväenliikkeen taiteilijana Aka Päiviö, on seiväs/ti ja imtoittavasti kuvannut tavallisen kansan todellisen isämnaanrakkanden mikä kunnioittaa ja ihailee kaikkea sitä mikä on ss^iinyinmaassanune -kaunista ja arvokasta, mutta tuomitsee päättävästi sen, nukä estää kanisanjonkot nantHmosfä niitä hy^yksiä, mitä jokaisdla kansalaisella on oSbxas syntymsunaaltaan odottaa. Julkusemme tällä sivulla tätä ai-> faeltta juttelevaa kaksi paljon puhuvaa nmoa. "Synnyinmaan k a i - paus** oir juBEaisto v. 1912 «"Runoja" niinisessä runokirjassa j a "Sulmnen Suomi'* on laosuttn Sucnnen luokkasodan I0-vnotianuisto|ahlassa Port Arthurissa. ^^otimaa on kakikiallaf —^ ^^tuo on lohtu kulkijalla. Kaikkialla, moni jamaa; - maa on maata, luonto samaa; maa on maata, vesi vettä, suola suidaa, mesi mettä, vuoret, laaksot, kukan tuoksuy tuulet, pVvet, virran juoksu, aamut, illat, ruskon häily, 'taivon sini, vetten päily, kaikki luonnon käitntstukset. ^ ihmistunteen ihaukset — käikk' on samaa kaikkialla, viihdy, viihdy maailmalla! i; Myönnän, myönnän: kaunis* • tahan luonto kaikkialla antaa, ' tyydyn tähän maailmahan, rakastelen joka rantaa f \ Mutta tyytyä en saata. Muistan jotain niinkun unta, se on lapsuusva^takunta, ja taas kaimaan synnyinmaata! Synnyinmaata •— pientä palaa salovetten rantaa siellä, ja ma hiivin sinne salaa, siellä liikun lapsen miellä; siellä seikkaan piikin rantaa, tunnen riemua ja rauhaa, seulon sormin vatkosantaa, kofki vierelläni pauhaa;^' pauhaa koski rttskovesi, mulle vainen niinkuin mesi; katsoipa sen myllerrystä, kuohuissa sen kylveskelen, kaski laulaa tyynnytystä, minä sekaan hyräelen. ^ Tunnen siellä joka kiven, niill* on nimet, niiir on henki, ystäviä joka hiven, suikehtiva kalanenkin. Avaan sylin auringolle, annan rusotella ruumiin, riennän tuosta vainiolle, sieltä yhä uusiin tuumiin. Kotikoivu, pyhä puuni viserryksen virtaan hukkuu, pääskyt yhtyy ihailuuiti, korven puolla käsi kukkuu; törmänteellä sirkat, perhot, sadat suven silkkiverhot värein, sirityksin koittaa, mielen ihasiusia voittaa; tuoksuu kUkat^ nurmet, heinät, tuomet yihlajat ja lepät, auteressa metsät, seinät lämpiminä lähenevät. — Kaikki tunnen paikat, po'ut, virstat ympäri kotipihan, yhtyy tunnelniaim solut metsämättääseenkin ihan. Ah, voi synnyinmaani, rukka, syleilemä sumusoiden, hallan armas, hangen kukka, koti korven huminoiden, " suloinen on sinun suvi, \ '•• ^ ihmeet kevään ikmetyösi, raikas rantojesi huvi, suloisimniaf suviyösi! Synnyinmaani — kotikuita, kalliit yksin kattomalat! annoit rauhaa, voimaa, tulta, au'oit puhtaat innon alat! Syksy sikin synkkyyksineen kaunihinsa syliin kantoi, talvesikin pakkasineen omat aartehensa antoi; syksy antoi vofmatitulet, keltalehdet, luisthtjääni, talvi hanget, punahuulet, kitein kiehtoi elämääni. Kevät suurin tulvin tuli, hallan huuhtoi, tanhut taikoi, siinä kaikki kirsi suli. mielet nousi, suurta aikoi. Hedelmiä^ rypäleitä kasvan^ maa min kuljen teitä. "Maa tm tnaata;vesi vett€^*^ lc^ä::enemman mmä myönnän, iHiSitta fs£&js karpalo ja kanervakin mulle muuttuu Judlikiksi joskus kesken parkaintakin? - Täällä uhkuu luonnon povi synny^nmaaiain rikkahamminy mun ei vertaelia sovi siihen rantaa salolammm,- Tääll* on loiston kimmellystä, • tääll* ön runsas kaiken sato, tääil* on luonnon viehätystä eikä leipää kaada kato, TäälP on aurinko ja illat, vuoreti laaksot vetten päily, sihiiai%ks;ritskosillat^ ihmistunnelmien häily, ^ niinkui$^ siettäy nauttii mielet, ^ soittaa nuortenlemmen kielet, . minä myönnän, mutta naks* lumikiteet synnyinmaani muuttuu joskus timantiksi, kaipaan mustaa kannikkaani enkä tyytyneeksi tunne vaikka vaeltelen kunne. Siksi: Sieir on heimon koti min se kärsimyksin osti, min se ryöstäjiltä soti, erämaast4i, suosta nosti: Ensin siksi: siellä lasna näin ensin päivän valon, vapahana kuningasna kasvoin niinkuin karhut salon; siellä kasvoin luonnon kanssa, sain se» soinnut sydämeeni, nautin rauhaa, puhtauttansa, imin nuoret Ihanteeni; siellä nauroin Vot, armaat, siellä sutin surut parhaat, siellä ehyenä nousin, sieltä särkyneenna sousin, orjan laukut opin va'sta katkerasta maailmasta . . . ' Sfks*ei ole kaikkialla kotimaa, ei tyydy tunne, siksi kaipaat maailmalla vaikka vaeltelet kunne jotain, vaikka ehkä salaa, synnyinmaassa pientä palaa, mihin joskus rauhotellen pakenisit maailmastaj^ missä, vaikka sureskeVen, lepäjäisit riehunnasta. — Voi^a meitä kulkureita, avara on kotimaamme! Vaellusta, Jeitä, teitä; ni-llä kulkur*~kyyneleitä etsiessä kannikkaamme ... . Mutta kerran, kerran saamme mekin kodin, "synnyinmaamme"! TARKOITTI VÄR\X TOISTA Pastori oli juuri lähdössä kirkosta, saarnan päätyttyä, kun hänen luokseen tuli eräs seurakuntalainen: "Minä tulen niin kovin mielelläni kirkkoon kun te saarnaatte", sanoi mies., ' "Olen hyvin iloinen kuullessani, että joku pitää saarnastani", vastasi pappi mielessään. *"No ei se nyt oikeastaan ole sen takia", virkkoi mies. "Minä tarkoitan, että kirkossa on niin paljon hyvää tilaa/ vaikka usein tulisin myöhästyneenäkin." M TUNNETTU filmlnäyttelijätär C5re-ta Garbo on kieltäytynyt- esiintymiistä radio-ohjelmassa. Hänen kerrotaan sanoneen, että hän on kuunnellut radiota yhden ainoan kerran dämässään, silloin kuin presidentti Roosevelt julisti sodan Saksaa vastaan. PARI miesten "kenkiä painaa nykyaikana enemmän kuin naisen koko vaatekerta — niin ainakin tutkijat väittä-» vät. MARPULIPELl, joka nähdään käynnissä näin kevään tullen pikku poikien, keskuudessa, oii^ 5,000 '^otta ^nha. peli. ,„.:,:; ^i^mm^A^ mm^mmifk^ i0mmm^ii^49 SIVIT IS |
Tags
Comments
Post a Comment for 1949-04-02-15
