Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 7, 1935

              i ti
k.
A
l
I
\
•AIPA juuri sen
vuoksi, että mi­nun
silmäni ja tuk­kani
ovat tummem­mat
kuin useimman
muun, miehet kat­sovat
perääni kadul­la,
sillä vaikkakin
pukuni on kaunis, ei
se kuitenkaan ole»
niin kaunis, että' se
kiinnittäisi erityistä
huomiota... Ja.minun
silmänt ja tukkani
ovat kai niin mustat
sen vuoksi, että xm-nä
olen mustalainen
tai juutalainen, ita­lialainen
tai espan­jalainen
— en minä
oikein
minä olen, eikä var-maan
kasvatusäiti-nikään
sitä oikein
tiennyt.
Ihmiset uskovat varmasti, että nai­nen,
joka on mallina, elää kuin ilo­tyttö.
Se ei ole totta, muuten minä
tunnen joukon ilotyttöjä, jotka eivät
ole niinkään huonoja. Mutta minä
olen mieluimmin yksin. Älinä luen
kirjoja, joita saan lainata niiltä, joi­den
mallina seison, ja sitten minä
käyn halulla omissa mietteissäiii. S i ­tä,
että minä ajattelen, en uskalla ker-.
toa kellekään luulisivat vielä, että
minä olen hullu.
En edes, kun olin ihan alastomana
mallina ensimmäisen kerran, tuntenut
häpeää. JMinä tiesin ruumiini olevan
kauniin, ja että hän tutki sitä himotta
— hän ei välittänyt lihasten leikistä
ihon alla eikä suonteni lyönnistä, sillä
hänelle minä olin savea tai marmoria.
Niitäy jotka ovat niin vähän taiteili­joita,
että näkevät minussa naisen ja
yrittävät tarttua minuun, minä väl­tän.
Pieni tyttöparvi oli tullut saman
ilmoituksen perusteella, mutta minä
taisin olla. kaunein, koska kelpasin.
Eräs heistä ei ollut nuori, ja saattoi
hyvin nähdä vaatteiden päältäkin,
kuinka ruma hän oli, hänen ei tarvin­nut
riisuutuakaan, vaan sai lahteä
heti. Hän oli tottunut elämään ruu-miillaan
eikä, a jatelliit, että taiteessa
halutaan puhtautta ain^kJi^-viiymssa.
\Minä säälin häntä, kun hän meni, silla
hän oli surullinen.
K u n seison mallina jossakin kou­lussa,
valitsen itselleni kasvot, joista
pidän, sitten minä unohdan muut ja
seison vain hänelle. Ja minä panen
koko tahtoni liikkeelle auttaakseni tä­tä
ainoaa, minä annan sieluni säteillä
ruumiistani, niin että luulen sen lois­tavan
ihostani. Siitä saavat tietysti
toisetkin ja heidän mielestään minä
olen mainio malli. Välistä unohtavat
he katsoa kelloa, ja minä saan seista
kauemmin kuin on ollut määrä. Ja
väsjmiys kohoo jaloista ja; valtaa
kaikki jäsenet kuin halvaus, minun
on kuuma ja ^^Imä ja olen pyörtyä,
ja minä tahdon itkeä, mutta puren
hampaitani yhteen: saiturit, töhertä-jät
I Kuvitteletteko te olevanne tai­teilijoita,
rakastavanne taidetta? Tei­dän
silmänne mustuvat kateudesta,
kun näette jotakin kauniimpaa kuin
mitä itse'osaattfi tehdä . . . N i i n , an­takaa
minun seistä, kunnes kuolen!
-Niinä en kuollut /aiVtfc;;^ vuoksi, niin
että tiedätte sen! Minä kuolin nar­rien
kunnianhimon takia. Kukaan ei
ole kuollut niin> ansiottomasti kuin
minä . Tyhmyrit!,, Töhertäjät!
Vihdoin joku näkee, mitä kello
tai että minä olen n i in kalpea ja sanoo
ystävällisesti: "Rakas ystävä, olette
varmaankin saanut . seistä liian
kauan, levätkää n y t ! " Ja jokainen
lihas ruumiissani höltyy, minun sy­dämeni'
pehmiää, minä hymyilen hei­kosti
ja.laskeudun häpeissäni lavalta
— minä en rakasta mitään niin kuin
ystävällisiä sanoja, minä kokoilen ys­tävällisiä
sanoja j a hymyilyjä ja minä
olenkin jo niistä rikas. Minä kietou­duin
valkoiseen viittaani J a katoan
verhon taakse. Toisella puolella ne
nauravat ja hyppivät ja polttavat
paperosseja, mutta jotkut seisovat
vaiti telineidensä ääressä. Jokainen
sekuntti on minulle yhtä suloinen
kuin ne, jotka uskaltaa loikoa sän­gyssä
sen jälkeen kuin herätyskello
jo on soinut. Minä silittelen hiukan
jäseniäni ja ennen kuin aavistankaan,
olen jo taas telineelläni -— uusi
tunti on taas alkanut.
Nykyään minä olen erään taiteili­jan
mallina, joka on kuuluisa, eikä
vallan nupri enää. Ihmiset ovat ker­toneet
minulle hänen tarinansa. M i ­nusta
ei ketään miestä ole solvaistu
niin kuin häntä. Kun hän oli ollut
naimisissa, ivasta kaksi vuotta, petti
hänen vaimonsa hänet erään mies-ilUn
kanssa. Miten mies voi rakas­taa
täi^tta-sellaisen jälkeen, sitä eh
minä ymmärrä,^hänerrsijallaanniinä
vihaisin sitä, koska sen avulla minu^
oli petetty.' Minä kulkisin museosta
museoon ja viiltäisin r i k k i kaikki suu­ret
taideteokset, minulla eiyjlisi oi­keata
rauhaa, ennen k u i n ^ l i s i n hä­vittänyt
mahdollisimman paljon —
sen jälkeen istuisin linnassa tyytyväi­senä
j a milteipä onnellisena. Sitä mi­nä
ajattelen, kun hän työskentelee.
Minä pidän siitä, että hän on ylpeä,
eikä aiina elämälle anteeksi — useim­mat
lohduttautuvat helposti uudella
leikkikalulla. J a minusta maailmassa
iei ole mitään, mitä en tekisi hänelle,
että saisin hähet iloiseksi. Eräänä
päivänä otin mukaani viGTum^ minkä
o l in kätkenyt sänkyni alle huoneesee­n
i . J a minä soitin hänelle ne kaksi
säveltä, mitkä osaan: masurkan ja
erään virren, ja minä itse tuumin, et­ten
koska!an ole soittanut niitä pa­remmin.
— Osaatteko*enemmän? kysyi hän,
kun niinä o l in Jbpettanut.
— E n V eivätkö nämä olleet kaunii-
— Kyllä . . . 7
Onko vielä kauniimpiakin kmi
nämä? , .. • •
— E i , en luule.
— Miksi siis opettelisin muita?
• — N i i n , siinä olet oikeassa. K un
kerran on löytänyt kauneimman, on
parasta, ettei sitä hylkää etsiäkseen
vieläkin kauniimpaa. Mutta kuinka
me tiedämme, että olemme löytäneet pahoja'ja onnettomia ihmisiä,
kauneimman?
mliiä i s t M d i i i i i ; iat-tialfe^
sei) eteeiL j i ;
kiedoia-kädeF
vieni ympäri. Huo­neessa
oli m i l t e i
lämmin jä oikeas­taan
ei s e ^ l l u t n i mr
. kään ruma jär mitä"
siihen' kahteenkjrin-
. meneen markkaan
t u l i , niin mitä se
merkitsi, j a mitä se­kään
merkitsi, että
^olin yksin, kun oli
eräs toinenkinj joka
o l i ihan yhtä yksin
. . . Minä olin on­nellinen.
Minä oli­sin
tahtonut syleillä
jotakin. Pientä las­ta?
Ah, lasta, joka
ei ole kahden VUO"',
^en " vänhä!~~VaiiF
hemmajt luulevat, et­tä
nämä lapset o^^at
vain heidän — koko maailman ne
ovat. Kuka tahansa, joka huomaa
heidät, hymyilee heille oikealla ta­valla,
on heidän isänsä, j a heidän air
tinsä, partaisinkin äijä j a mustankin
neekeritär . . . N e kuuluvat koko
maailmalle, sen vuoksi kai koko maa­ilma
rakastaa heitä. Mutta eräänä
kauniina päivänä he ovat aikuisia ja
mm
-r- Se ei ole vaikeata. Se n;iikä saa
minut iloiseksi j a hyväksi,.on kaunis;
ja se mikä saa minut niin iloiseksi ja
hyväksi, että tahdon suudella viha-mieheni
kättä, se on kaunein.
Silloin en minä kai löydä kau­neinta,
sanoi hän. Sinä olet sukkela,
hän sitten sanoi toisella äänellä, sinun
oma sielusi on kai sekä. masurkkaa
että virttä; se joka luulee olevansa
vähällä vangita sinut tanssissa, saar
Tänään minä näin hänet taas. Tä­nään
hänen päänsä ei ollut pystyssä,
se oli painunut syvälle alas, j o t t a han
näkisi naisen kasvoihin, joka piteli
häntä käsivcö-resta, nähdäkseen hä­nen
pienet, tyhmät nukenkäsyonsa,
minäkin ymmärrän kasvoja . . .
Täällä ei kai pitkään aikaan ole '
lämmitetty huonetta. Ellei huone­toverini
olisi varastanut niitä kahta­kymmentä
markkaani, voisin minä
ehkä ostaa puita. N y t han on; taas
ulkona, kulkee kadulta kadulle keski- °
. . lal
pitkä kin seuraavassa silmänräpäyksessä kaupungilla. Astuu k a i edes ja ta-etsiä
sinua pilvistä . . . Vahinko, et­tä
sinä olet mustalainen, tai mikä sinä
nyt oikeastaan olet . . .
— jNIiksi se on vahinko?
— Sen vuoksi, ettei kukaan voi sie­pata
sinua. T a i paremmin, ehkä liian
moni voi sen tehdä. Hän nauroi.
Mutta minä itkin, kun pääsin ko­tia.
Minä kahlaan liassa ja koetan
pysyttäytyä puhtaana, mutta jumala
ei siitä välitä, eivätkä ihmiset odota
sitä minulta, eivätkä usko minua.
Minäitkin. Mutta sitten minä a jat­kaisin,
edes ja takaisin onkijan kär­sivällisyydellä,
kunnes joku tarttuu
onkeen ja tekee sopimuksen illasta.
Sitten tulee hän kotia j a nukkuu, kun­nes
työ alkaa. Ja ellei nappaa, tulee
h$n kotia, ja silloin hän varastaa mi­nun
rahojani. Hän on järjestänyt
asiansa turvallisemmin ja paremmin
kuin minä. Näin kylmää ei huonees­sani
ole koskaan ollut, eivätkä tapetit
ole ennen olleet niin rikkinäiset eikä
katto niin homeinen kuin tänään.
Minä olen ryöminyt sänkyyni ja
telin, että täfkeintä-oiVA^iihtyä oman vetänyt risaisen peitteen päälleni.
itsensä seurassa. Se, etteirminä^ole
n i in huono kuin ihmiset luulevat, on
kuin pieni salaisuus, jota minä säi­lytän
itselleni.
Minä en ole enää hänen mallinaan,
mutta välistä minä hänet tapaan. Tä­nään
minä kohtasin hänet Hagassa.
Minä näin kaukaa, että se oli hän,
hänen päänsä on hiukan takakenossa,
niin että näyttää siltä kuin katsoisi
hän kaikkia puoleksi suljetuin silmin^
minä luulen, pisimmästä miehestäkin
tuntuu, että hän katsoo ylhäältä ales.
— Kuljeksitko sinä täällä ihan yk^
siksesi, pikkunen? sanoi hän ja ta-putti
poskelleni. Oletko sinä • sinar
kin ehkä yksin?
Minä hymyilin koko kotimatkani.
Minä hymyilin vielä sittenkin, kun
avasin laatikkoni j a näin että huone- yskimään. 1^
toverini .oli varastanut minulta 20 seinään saakka —^^iellä ei v i u l u a oi-markkaa,
jä sitten vielä minä hymyi. lut. Minä etsjii k a i k k i ^ t a , suustani
Iin . . . Kamiinassa öllöUuttulta,^^^^^^ to valkoinea lieinki,
Minä koetan muistutella mieleeni jo-
-taiivystävällistä sanaa, tai hymyä, jo­tain
leikkrkalug^^ajatuksilleni, mutta
minä .en löydä enää^ainoat^aan —
ajatukseni lepattavat k u i n väsyneellä
linnulla . . .
Kesken tuskaani minä hymyilen
minä tiedän, miten tulen i l o i s e k s i . ..
Hierpn käsiäni j a puhallan niihin, et­tä
ne^ tulisivat pehmeiksi ja lämpi­miksi
— minä olen taas pian rikas,
pian taas lähtee prinsessa niaailmalle
todellisuuden rumasta tiiparäbjästä
. . . Minä heitän peiton päältäni, so­lahdan
sängystä lattialle ja asetun
polvilleni, ottaakseni viuluni esille.'
Sitä ei enää ollut siellä. Hän oli
varastanut senkin. Minä ryömin ihan
sängyji alle. Paksu pöly sai; minut
•I^Äne