Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 9, 1936

              i Tassi nymerossd: I
a FeffiMii kastatti t
kertomus ®
^ ^ ^ ^ ^ JIIJUU.IIIPII'1''II''IIMillMlllllllli Pillilll>lll'lllll«IIII PIIIPIIIIiilMI^^ Mimi Kirj. M. L.
UTTA tytöt, nyt meidäifbn jo lo­petettava
tämä nunnan elämä . . .
Suruvuosihan on jo umpeen, kulunut
ja mitä voimme me enää tehdä enem­pää..
. nuoruutemme päivät kuluvat
näin ollen vain hukkaan!—
Näin sanoen nousi Maiju, "neli­apilan"'
tähti ylös tuoliltaan ja kii­rehti
päättäväisin askelin toiselle
puolelle huonetta, pysähtyen kirja-hyll}
Ti luo, ottaen siltä erään pääl­limmäisenä
olevan lehdien käsiensä
väliin, kiikuttaen sitä puoleen ja toi-sem.
s^;<Moin löytäen kuitenkin sen
mitä oli kai etsinytkin ja palasi tois­ten
luo aivan tanssiaskelin — hiljaa
viheltäen ja napsauttaen sormillaan
ikäänkuin tahtia.
— Nytpä minä keksinkin keinon!
3\Ie rupeamme kirjevaihtoon noiden
niin *'varakkaitten leskimiesten" tai
''si\istyneitten vanhojen poikien
kanssa! — Heppu heleijaa! — Nyt
ei enää tytöt itketä eikä surra . . . eir
pä edes ajatellakaan pahasti! Se mi­kä
on ollut se on mennyt... eikä sitä
enää takaisin saa... vaikkapa tun­teilisit
kuinka kauan sinäkin Eila!
Hei, naurappas jo! Noin loistavat
silmät eivät ole luotu itkemään ikään­sä
yhden miehen perään. Ethän ku­vittelekaan
vielä huomenna kuoleva­si
"pukki-terveenä" . . . senkin "pusu-huuli!^'
Tämä kaikki oli tullut aivan yhte­nä
ryöppynä tuon vallattoman valko-kutrin
huulilta, aivankuin vihellykse-
Dä v a i n . . . hänen huuliensa suipis-tuessa
niin ihmeelliseen suppuun,
ikäänkuin olisi tahtonut ärsytyksel­lään
saada mieluisensa vastauksen
'vasten suutaan" . . . Mutta toisten
iloinen nauruja samoin kiusoitteleva
asenne ei antanut tälle puhutellulle
Eilalle aikaa eikä tilaisuutta toteut­taa
niin toivottua aikomustaan, vaan
paimen ja Auroran, eli Auran, kuten
k i a " . . . "ei vielä ikäloppuja kalju-päitä"
. . . ja herra ties mitä keika-reita
hyvänsä, jotka jo ripittivät it­sensä
ijankaikkiseen uskollisuuteen
ennen papillista luritustakin . . . eikä
tytöillä kyllä ollut pelkoa jäävänsä
"ilman miestä"... jos kefran niitä
noin vain sai hyllyltä ottaa.
Hetken aikaa kuului huoneessa sel­lainenkin
vilske,-että joku vieras vat^
maan, joka olisi ovesta kurkistanut,
olisi luullut, lauman nälkäisiä varpu­sia
nokkivan itselleen syksyn viime
jyvää. Mutta sellaista .uteliasta ei
sentään esiintynyt, eikä mikään kes­keytys
pilannut tyttöjen hurskasta
hommaa . . . Kaikessa rauhassa he lo­puksi
istuutuivat takaisin paikoillen­sa
ja rupesivat tosissaan arvostele­maan
tilannetta ja mahdollisuuksi­aan.
— Ei, mutta kuitenkin, t ) ^ ö t . ..
tämähän on aivan naurettavaa.. .re­piä
nyt viaton lehtipahanen aivan­kuin
mikäkin riitakapula... ja näin
hellästi muka unohtaa ne kuolleet ka­verimme
. . . Jos lienevät jo mullan
alla. Itse puolestani aivan häpeän
itseäni... enkä usko, että te muut­kaan
hetken petästä enää olisitte yhtä
hulluja kuin äsken. — Kaikkeen pa­huuteen
sinä meidät johdatkin, Mäi-
Salmen ylevä ääni kohosi jälleen
puolustelemaan paremmuuttaan . . .
sillä vanhempana parvessa ja päätään
pitempänä muita . . . samoin ajatuk-
—sissaankin, hän tahtoi loistaa etu­alalla.
— Älähän nyt, Salme... olihan
tämä vain hauskaa ajankulua. Em-i
«*feäa kukaan kosissamme tällaiseen
hassutukseen ryhtyisi... mutta eihän
meillä ole juuri muutakaan naurun
aihetta tällä kertaa... ja tunnem­mehan
me jokainen Maijun. Eihän
hän jaksa kauan istua hiljaa samassa
paikassa, eikä liioin itkeä päivät
pääksytysten . . . Ja sitäpaitsi...
olemmehan me vielä nuoria, nuoruus­han
edell5^tää iloa, eikä sitä kiellä
edes vesissä silmin.
— Oikein puhuttu Aura! .^^An-^
na tulla enemmän vain sitä sorttia!
Salme onkin niin uskollinen kuin kul­ta
. . . ei edes Heiskan saarnakaan ja
^ä.ssä sakissa häntä kutsuttiin lyhyes-ti..
iloisina ojentaessa käsiään tavoit­taakseen
]\Iaijun kädessä heiluvaa
lehteä, Eilakin ryhmittyi. Maijun se-län
taakse, kurkistaakseen hänen pe­lastavaan
keksintöönsä.
~~ Oh, tuossa on eri kiva kaveri
varmaan... sille minä vastaan...
'"kas leskimies ja kartanon omista-
^ ^ • ^ e i tytöt, nytpäs tämä tyttö
^>TPä5i kerrankin oikeasta narusta
lopuista saatte te pitää huolen ja
• samalla hän sormiUaan, tai pa­iniminkin
kai terävfllä- kynsillään
•saksi lehdestä kappaleen, ojentaen
tuon ' "
Miten.karkea, tunteeton olla saattaakaan
tuo julmettu — jokapäiväisyys...!
Se niin lojaalisena käy ammentamaan
meistä sitä parasta nestettä, mikä
ih-misen suonissa virtaa — ihmisyys.
Moni mielessään kuvittelee tulevaisuuttaan,
sen ylle luo hohtavat, puhtoiset hanget. '
Vaan sittenkään tuskin tuntien ankeutta,
vaikka toiveensa pettyneet hinaavat: Te hanhet!
Miksi luodaan mielikuvien kirkkaiden varaan
kaikki käsin kosketettavat—suuret?—
Eikö turhuuden humalaan juopuneiden krapulaa
voisi parantaa tuska, minkä ovat siitä suunttt...?
sen palavat silmät saa häntä jäämään
pois yhdestäkään "siunatusta hetkes­tä"
— vaan posket kuumina hän seu •
raa "Golgatan tietä" ylös "getsemaa-neen"
ja alas "ristin juurelle" hän
kyllä polvistuu . . . luullen varmaan
"pyhässä hengessään"- suutelevansa
Joosepin huulia . . . Mutta . . . sisko
kulta . . . enhän minä sitä n3rt aivan
tosissani laskenut... älähän nyt ala
taas soittamaan posetiivia... iso ih­minen!
Jätänhän minä sinut rau­haan
. . . enkä ikinä enää puhu sa­naakaan'
Heiskasta, sen enempää
kuin Joosepistakaan, Lakkaahan jo
köllöttämästä!
Katuvaisena tuli Eila Salmen luo,
kiertäen hellästi kätensä siskonsa
kaulaan ja saaden hänet lopulta lep­pymään.
Salme katsahdettuaan tois­ten.
Auran ja Maijan kasvoihin, jos­ko
he todella uskoivat mitä Eila oli
höpissyt, ja huomatessaan, ettei
kumpikaan heistä edes huomannut­kaan
hänen itkukohtaustaan, vaan
olivat hienotuntoisina käänt3meet se­lin
ja tarkastivat juuri jotain Maijun
veljen valokuvaa . h ä n k i n pyyhki
äkkiä kyyneleensä ja oli kuin aina
ennenkin . . . hyväsydäminen ja helli
sisko. Hänellä olikin niin helposti
kiivastuva luonne, mutta sittenkin
niin hellä sydän, ettei voinut koskaan
todenperäisesti suuttua kenellekään,
ei siskollensakaan, vaikka tämä, ai­na
hyvin usein, pisteli kuin neuloilla
häntä, aivan kuin huvikseen . . . saa­den
hänen heikon kohtansa esille kuin
näytelläkseen parantajan osaa. Mut­ta
muuten Eilaa kyllä todellisesti har­mitti
se, että sisko käytti aina joka
tilaisuudessa sitä "heikkoa voimaan­sa".
. . kyyneliään, milloin ei muuten
voinut saada tahtoansa täytäntöön
ja ääntänsä kyllin kuuluvaksi. Eivät
he sentään pahimpia siskoksia olleet
siitä huolimatta, vaan molemmat oli­sivat
antaneet mitä vain tehdäkseen
elvottomaksi käyneen rieka­leen
toisten tyttöjen saaliiksi... hei-aan
myöskin innostuneina hakiessaan
jotain kyllin kelvollista "revittäväk-
Ja olihan siinä vidä mitä:
ö^mehikkaita isänmaan puolusta-
-'^ • • ^ vakituisen' työn" omaavia
• • '^eurustelutaitoisia vanhojapoi-
Tuskimpa vaan! — Niin ainakin huomata saa,
koska joka päivä ain'joku. vaikertaa:
Miten tyhjää, tylsää on elämä tää!
Eikö sillä ole muotoja mihin vaihettaa ...?
Oi, kyllä on! — Pian huomaa sen,
miten loistava juhla-asu tuskin
luo meistä tyynnyttävän ihmisen.
— Köyhempääkin mekkoa — vielä hetken kantaa
raatsin.
Siellä köyhän mekon alla on rinnan kulta;
sitä lankaa kehrää jokapäiväinen köyhyys.^ —
Mutta kuitenkin on vilu, nälkä polttavaa tulta.
Sen lämmittää hellyyteen oin' — ihmisyys.
Jos ihmisyys vain elää... tuskin huokaat.
On joka hetki kallis ktdtajyvänen.
Ei huou jokapäiväisyyden suomaat inhoit$avaa,
tappavaa huurrettaan — vaan opit ain paremmin
olemaan — ihminen.
toisilleen mieliksi. Ja Salmella oli to-della
yksi kauniskin luohtipen piirre
. . . hän olisi antanut vaikka viimei­sen
paitariepunsa toiselle, oudollekin,
kunhan se vain sitä tarvitsi... eikä
hän koskaan kieltänyt auttavaa kät
tään.
(Jatkuu)
' EI USKALLA
"Miksi ei teatterin johtaja ota toista
nuorten tyttöjen osien esittäjää teatte­riinsa?"
"Hän ei uskalla. Ne osat ovat kalkki
hänen anopillaan."
-oOo-
LAPSEN SUUSTA
Täti: "Niin se on lapseni, että seit­senvuotiaan
pojan on mentävä nukku­maan
kello seitsemältä, kahdeksanvuo­tiaan
keUo kahdeksalta.,
Pikku Kalle: "Mutta silloinhan sinä,
täti, et kai mene koskaan nukkumaan!"
' j ')
^5
Uit 4 tuU' TIS
. '>f. m
4
"I vi?
•