Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 17, 1945

              JLAUAXTAIXA, MAALISKUUN 17 PÄIVÄNÄ Sivu 5
Pilvettömänä loisti taivas tänään
jäätikkökattilan yläpuolella, iaukana
tuntureilla.
Kolme jäävirtaa syöksyi alaspäin
sekaantuen hurjasti raivoavan meren
kivettyneihin laineihin, jotka uutena
voimakkaana jäätikkönä hitaasti vir­tasivat
monessa kiemurassa ihmisten
laaksoihin.
Saapuessaan alas oli se muuttunut
rumaksi, sakeaksi velliksi. Puoleksi
hautautuneena vuorista .murtuneeseen
soraan, jota se Tiantoi kärsivällisesti
leveillä hartioillaan, laakson tomun
peittämänä, mikä kaikkkialla laskeu­tui
jäätyneenä nokikerroksena sen
jääpinnalle, työnsi se raskaasti lop­pumatonta
kaameaa kiviröykkiötä
edessään, kasaten molemmille sivuil­leen
hirvittäviä kiviraunioita. Kesyt
matkailijat, jotka alhaalla ihailivat
jäätikköä, pistäytyivät sen keinote­koisiin
jääluoliin ja kävelivät pitkin
sen reunoja, eivät aavistaneet miltä
tämä valtava jääröykkiö oli näyttä­nyt
ennenkuin se vuorilta oli riistänyt
mukanaan kaikenlaista törkyä.
Ylhäällä jäätikkökattilassa sen
saattoi nähdä. Koskemattomana,
kiiltävän valkoisena kiemurteli yksi
näistä jäävirroista kapeasta rotkosta
alas, aivankuin jättiläiskäärme, jonka
selkään hienoksi murskautunut kivi-jauho
on maalannut omituisia, pu­nertavia
raitoja. Toinen jäävirta te­ki
rauhallisemman ja miellyttäväm-män
vaikutuksen. Kokonaan peli-meään
lumeen kietoutuneena se ryö­mi
vaarattomasti eteenpäin ja oli juu­ri
tuon lumipeitteensä vuoksi vaaralli­sin
kaikista, paljoa vaarallisempi kuin
sen uhmaileva naapuri, joka suurin
hyppäyksin, murskautiyieine jääröyk-kiöineen
syöksähti alaspäin . . .
Sillä paikalla, missä jäätiköt kohta-sisivat
toisensa, kohosi keskellä laajaa
lumi- ja jääkenttää suuri kallioloh-kare.
Aurinko paahtoi sitä. Näytti­pä
siltä kuin se olisi tahtonut lämmit­tää
tämän ainoan lepopaikau tässä
jääerämaassa oikein mieluisaksi mat­kailijalle.
Yksinäinen jäätrkkömies, joka le-piili
pitkänään kivellä, oli työntänyt
suojelevat silmälasinsa hattunsa lie-rilb.
Paljain silmin hän katseli ym­päröivää
loistoa.
Ikuis en jään pykäpäiset kummi­tukset
piirsivät taivasta auringossa
kimmeltäen kuin toisesta rnaailmasta
kotoisin olevat haamut. Peilikirkkai­ta,
äkkijyrkästi kohoavia seinämiä,
jotka siellä täällä olivat syösseet maa-
^.an. muistuttaen vanhan vuoristolin-
J^an raunioita murtuneine tornineen
ja muureineen, teräväkärkisiä, kor­keita
obeliskeja, toiset vi^lä pysty­suoria,
toiset auringon polttamia ja
kaltevia, joka hetki uhaten kaatua
'^'^inioon. korkeakattoisia, sinertäviä
f;e;mikaareja, joiden rosoisten hol-alle
mahtuisi vähintäin kaksi-
\vmmentä henkeä, jättiläismäinen,
ryoreä kuilu, joka haukottaen kuin
' f s i i v i on kraateri. kohosi korkealla
j;'-:u:;<i)n reunalla sinistä taivasta vas- '
iono lumivalkoisia, solakkoja
kooltaan kahden jopa kol-
''•tn miehen pituisia, jotka kallistui-r.
i:!ioin sivulle, milloin taaksepäin
^ ^ ^ c e n kuin yltiöpäiset kummituk­set
tai syöksyivät alas kuiluun, ja nii­den
lomissa ja ympärillä tuhansia
^ muita. kuvituksia, joita aurinko ja
jää keskenään t^äistellessaan svnnvt-taa.
Tänään oli aurinko voittajana.
Hehkuvalla värikisailullaan se valeli
valovirrassa uiskentelevaa ylätuntu-rimaisemaa.
Omituinen valo heijas-
• tuT kivettyneestä; kyjmästäjäätikos^
tä. Pienet, puoliympyrän muotoiset
lätäköt lumimuurien komeroissa kim­melsivät
satumaisen läpikuultavan
vihreinä, jäätikkö loisti häikäisevän
valkeana aina suureen, sen helmassa
päilyvääh lampeen saakka, jossa tai­vaan
syvä. sini kuvastui kaksistettu-na,
ja kaikkialla ympärillä leimusivat
'jäirtikköhalkeamat sinisenvihreinä.
^Reunoilla väri muuttui miltei läpi­näkyväksi
sinisenpunaiseksi hohteek­si,
mutta halkeamien pohjalla vallitsi
salaperäinen kuutamphämärä, aivan
kuin salaisen ihmemaan heijastus, jo­ka
viekoitteli matkailijaa puoleensa.
^ Salaperäistä kohinaa ja kuohuntaa,
maanalaisten virtoljen mylvinää ka­jahti
näistä kuiluista, joita ei ihmis­silmä
vielä koskaan ole selittänyt.
Kaikkialla loiski ja solisi samea vesi,
ainoa, mikä tässä erämaassa oli eloi­saa.
Se juoksi kiireellisenä pikku pu­rona
kapeita jääojia m-yöten piitkin
jäätikköä, sitä tipahteli ja valui kaik­kialla,
se syöksähti miehenpaksuise-na
säteenä synkästä jääf>OEtista va­pauteen
ja virtasi seinämiä pitkin" alas
kuin usvainen vesiputous, jossa au­rinko
tanssitti kaikkia sateenkaaren-värejään.
Ei mitään muuta ääntä kuulunut.
Ei mikään muu kuin tämä loguton,
yksitoikkoinen solina, maanalainen
kohina, alati .liikkeessä olevan veden
korina häirinnyt ikuisen jään juhlal­lista
hiljaisuutta . . .
* * *
Satoja kertoja hän o*i "jo katsellut
tätä maisemaa ja aina se tenhosi hä­net
uudella voimalla.
Ja tänään vielä entistä suurern-malla!
Vain kerran hän oli hetkeksi py­sähtynyt
sen jälkeen kuin kaksi iltaa
sitten kylä oli kadonnut hänen taak­seen
sateen sumuun. Siinä missä tie
kohoaa ylätuntureille, näkyi epäsel­vänä
sumun keskellä yksinäinen pat­sas,
joka oli pystytetty tohtori Hatle-rrn
muistoksi, hänen, joka vuosia sit­ten
oh jäljettömiin kadonnut Laute-raar-
alueella kahden oppaan kera.
'•Quen vatem fecit natura, templo
recepit!" kuului paljon sanova kir­joitus,
ja vaistomaisesti hänen huu­lensa
käänsivät nuo sanat.
Aivan niin. "Sen, jonka luonto loi
papikseen, se otti jälleen temppeliin­sä:
^•'a \\ auona on matamin oma lapsi.
.'•Kuuleha:^ \Villic, tule kanssani",
'^-"'li Lulu ottaen \Villiamsia kädestä
j'^ ^etaen mukanaan toiseen huonee-
Jatkuu.
. kuolleena, niinkuin tuon
toisen, tai elävänä, niinkuin nyt hä­net.
Luonto tarjosi hänelle lohtua.
Se tarjosi hänelle yksinäisyyden rau­haa
ja lepoa.
Ja .sittenkin kohosi hänen'mieles­sään
tänään yhä uudestaan ajatus,
joka tähän mennen oli pysynyt hänel­le
vieraana. '-Miten sääli, että nautit
yksin tästä ihanuudesta',', kuilu ajatus
hänen aivoissaan . . . "Miten monet
voisivatkaan samoin kuin sinä polvis­tua
hartaudella tämän ihmeen eteen."
Ehkäpä tämän luonnon ylevä il­mestys
vaikutti vielä kaksin verroin
kohottavammin ja voimakkaammm,
kun kaksi ihmistä yhdessä palvoi
sitä. kun toinen lausui ilmi sen, mitä
toinen epäselvänä aavistuksena tunsi
sielussaan, ja mykkä katse täydensi
sen. mitä kaikesta huolimatta oli
mahdoton ilmilausua . . .
Sääli tosiaanfkin,£rttä he olivat näh­neet
vuoriston vain sunmun jat sateen ^
peitossa! Hän näki hengessään Eli­sabethin
kyyröttävän vieressäänj^ kat­sellen
suurin, loistavin sihisin silmin,
puoleksi avoimin -huulin, ja Jkädet ris­tissä
jäätik4cöloistoa, ja hänen korvis­saan
kajahteli hänen kirkas, heleä ää­nensä.
Hän naurahti äkäisesti Ja sulki sil­mänsä,
jotta valo ei häikäisisi häntä.
Ihrhisiä! . . . Se vielä puuttuisi
. . . Ihmisiä täällä . . . keskellä vuo-ristofhiljaisuutta
. . . niitähän hän
saattoi tavata alhaalla laaksossa vaik­ka
kuinlca paljon, kuu hänen mielensä
. teki. V -
Mutta eihän hän sitä halunnut­kaan!
Hän oli eronnut heistä sinä
päivänä viisi vuotta sitten, jolloin hän
yhdellä iskulla oli kadottanut rak­kaimpansa
maailmassa, sekä vaimon­sa
että nuoruudenystävänsä.
Vielä nytkin^ ajatellessaan tätä,
valtasi-Jhänen mielensä kumea häm­mästys.
Hänen oli mahdoton käsit­tää,
että sellaista petosta saattoi
maailmassa tapahtua. Ja sittenkin
. . . h ä n tiesi sen parhaiten . ; . se
oh totta.
Hän oli antanut vaimonsa mennä.
Hänestä tuntui naurettavalta ruveta
siinä vielä murhaamaan, kun kaikki
omassa sydämessä oli kuollutta. Ja
kuolleena sen piti myös pysyä . . .
nyt . , .'ja aina, kun ihmiset olivat
kysymyksessä . . .ja herätä vain sil­loin,
kun luonto puhui hänelle rau-_
hallisesti ja hyvänsuovasti. •
Kirvelevä pistely, aivankuin hän
olisi saanut hiekkaa silmiinsä, herät­ti
hänet mietteistään. Hän tiesi, mi­tä
se merkitsi. Hän on liian kauan
katsellut paljain silmin kimmeltele-vää
jäätikköä. Vähäinen lumiso­keus
uhkasi häutä.
Ja hän joutui tunnelman valtaan,
joka jo joskus ennenkin oli saattanut
hänet epäröimään: Oliko luonto to­dellakin
hyvänsuopa häntä kohtaan?
Palkitsiko se hänen ihmisvihansa
parhaalla, mitä se saattoi antaa? Kan­nattiko
sitä kuolemaansa saakka pal­vella?
Useasti oli jo sisäinen ääni noussut
tätä vastaan kuiskaten hänelle: Sinä
et saa luonnolta mitään muuta kuin
mitä itse annat sille- ^ Kaiken hal­veksitun
uskollisuutesi, hyljätyn rak­kautesi,
jota et tahdo enää tuhlata
ihmisille, annat tälle elottomalle maa­ilmalle
ja saat sen siltä taas takaisink­oilla
itsellään ei ole mitään osaa sii­nä.
Se on julmempi, armottomampi
ja välinpitämättömämpi sinua koh­taan
kuin kaikki ihmiset.
Hän tuumi. Aivan niin', tämä
luonto oli julma.
Ja kun katseli lähempää, niin huo­masi
miten pirullisen salakavalasti se
otti vastaan ihmiset.
.Se sckiaisee Hsilmät Jokaiselta, < joika
pahaa aavistamatta ihailee sen väri--
loistoa, se hukuttaa janoavan 'jääti­kön
myrfcylHseen maitoon, se hautaa
lumen alle huolettoman matkamie-heuy.
joka joikuen laskeutuu vuorelta
älas laaksoon, se peittää jäähalkea-mat
petollisella lumipeitteellä, joka
pettää varomattoman askelten alla,
syösten hänet syvään kuiluun, se
heittää kivilohkareita vuorellenousi-jan
tielle, ja jos hän pelastuu siitä
vaarasta, niin se kietoo jäätävään lu-mituiskuuh
hänen ruumiinsa, jotta
sormet kangistuvat ja hellittävät ot­teensa,
ja onneton vierähtää alas sy­vyyteen
hautautuen luminietoksien
alle.
^ — Ei, luonto oli Julma, hirveä vi­hollinen.
Mikä nautinta taistella si­tä
vastaan, j ä uhmailla sen vihaa.
Sen suuruutta saattoi ihailla, mutta
rakastaa sitä ei voinut. •* • * • *
Häh hypähti pystyyn, keräsi tava­ransa
kokoon ja asetti lumilasit sil­milleen.
Hämäryys ympäröitsi hän­tä.
Tummien lasien takaa ja rauta-ristikon
läpi, jako suojasi laseja si­vulta,
vaimeni häikäisevän valkoinen,
sininen, vihreä väriloiste synkäksi
harmaudeksi, ikäänkuin aurinko, olisi
äkkiä kadonnut taivaalta. Maisema
näytti kaamean uhkaavalta.
Hän katseli ympärilleen. Ensi
kertaa pitkästä naikaa hän tunsi it­sensä
vieraaksi tässä kalpeassa ,kum-mitusmaisessa
maailmassa, tunsi yk­sinäisyyttä
yksinäisyydessä. Ensi
kertaa pitkästä a;ikaa hän kaipasi ih­misolentoa
rinnallansa, halusi kuulla
ihmisääntä tietääkseen, että tässä jää­erämaassa
oli joku muukin elävä
olento kuin hän itse.
• Hitaasti . . . varovaisesti hän-al­koi
retkensä tämän vaarojen maail­man
läpi, jotka uhkasivat yksinäistä
jäätikkökulkijaa.
. Hän oli tottunut. Jo kaukaa hän
keksi paikat, minne vuoristo oli ih­misille
virittänyt ansansa, lumenpeit-tämät
jäätikköhalkeamat. Salaiset,
kiemurtelevat juovat, joiden kohdalla
lumi kimmelsi erikoisen valkoisena,
ilmaisivat vaaralliset kohdat. Jos sel-loisessa
paikassa pari kertaa iski. jää-kirveellä
maahan, niin antoi sen myö­ten,
ja suuret lumikappaleet syc^csyi-vät
syvyyteen ja inhottava, pohjaton
aukko ammotti jalkojen juuressa.
Myöskin hakatessaan portaita jää­hän
täytyi hänen hillitä ruumiinsa
pieninkin väristys. Sielläkin uhkasi­vat
halkeamat ja lovet. Ja onneton
se, jonka jalka hiukankin luiskahti!
Noista vihreältä kimmeltävistä
kattiloista ei ollut minkäänlaista pe­lastusta.
Yhdessä silmänräpäyksessä
ruumis kangistui jäisessä vedessä va­joten
yhä syvemmälle ja mahdotonta
BrittilJinen taistclulaiva Hotvc ja egyptiläinen fclucca (purje- ja
soutuvene) Suezin kanavan suulla.