Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 17, 1955

              (Jatkoa)
AX T E R O olj saanut jo koko talon
siistinV näköiseksi ja n>-t hän meni
Kirstin asuntoon, joka oli Sörnäisissä
ja p\ysi häntä tulemaan luokseen asu­maan.
Sieltä olisi tosin vähän pidempi
matka kaupunkiin töihin, rtiutta kun
'hänen kuitenkin pitää kävltää raitior
" vaunua, niin eihän sillä väliä, vaikka
viisi minuuttia kauemmin istuukin rai­tiovaunussa..
Kirsti ottikin tarjouksen
imielihyvällä vastaan, sillä hänellä oli
ko\'in pieni huone ja aivan vinttiker­roksessa.
Yksi pienen pieni huone va­rustettuna
pikkuisella hellalla ja ikku­nasta
näkyi suuri kivimuuri ja taiistal-la
kivimuurin sivusta Kallionkirkon
torni. Kesällä tuo huone oli tukahdut­tavan
kuuma jä talvella siellä oli pa­leltua.
Alkuviikosta Antero sai kirjeen, jos­sa
vanhenmiat lupasivat tulla lauantai­aamuna,
sillä he ottavat Kotkasta ilta­junan
ja kai Antero tietää mihin ai­kaan
se on Helsingissä? Antero tunsi
sydämessään sanomatonta iloa siitä, et­t
ä kasvatusvanhemmat tulevat hänen
luokseen.
Hän oli valmiina' asemalla junan
saavuttua. Hän tarkasteli tarkkaan
vaunuista ulöstulijoita, kunnes keksi
Sandran ja Kallen.
— Siinähän te olettekin, äiti ja isä!
Tervetuloa Helsinkiin! Nyt pitää mei­dän
jmennä paikallisjunalla, joka pysäh­tyy
siinä paikassa jossa on kotini. Se
kestää vain viisitoista minuuttia men­nä,
mutta sieltä asemalta on kymmenen
•minuutin kävelymatka.
—- No voi herra sentään, kuinka mo­nimutkainen
matka!, sanoi Sandra.
— No ei se ole "monimutkainen, sillä
nämä paikallisjunat lähtevät joka puo­len
tunnin kuluttua.
-Vntero tarkasteli Sandraa, joka oli
niin kovin virallisen näköinen mustassa
vihtoriinipuvussaan ja ruskeas>a, ajan
kuluttaniassa takissaan. On aivan kuin
ne riitelisivät keskenään ja huivi on
niin lujalle solmittu leuan alle, että pos-iket
aivan pullottavat. Huivi on hiukan
valahtanut takaraivolle., niin eitä näkyy
suora jakaus tukassa, joka on kasteltu
ja vaikuttaa liimatulta.
Juna on vihdoin saapunut a^cmalle
ja Antero vie heidät siihen. Sandra ja
Kalle katselevat mielenkiinnolla ohi­kiitäviä
maisemia, sillä Kotkasta tul­lessaan
he eivät mitalin nähneetkään
markalla, kun oli Juna saapuu pie­nelle
asemalle ja .Antero vie heidät ulos
josta jatkavat-matkaansa kaunista le­veätä
tietä pitkin. Antero sanoo:
Katsokaa tuohon suuntaan, mis-
SuruIIa ilmoitan, että mieheni
NESTOR SUNDELL
kuoli m:u-raskuiin 18 p:nä 1955 Mus-kokan
parantolassa Gravenhurstissa
ja haudattiin Bruce Minen hautaus­maahan
marraskuun 21 p:nä. Hän
sairasti keuhkosyöpää. Mieheni oli
syntynyt Ruovedellä, Hämeen lää­nissä
ja oli kuollessaan 70 v. ja 6 kk.
ikäinen.
Ikävällä häntä jäivät kaipaamaan
vaimonsui Fanny Bruce Minella, Ont.
ja tyttärensä Viola Torontossa sekä
veljensä Väinö ja tytärpuolema
. Laina Bruce Minella.
Kantajina olivat Nestorin lähei­set
tuttavat. Lausun heille suuret
kiitokset tästä viime palveluksesta.
— Fanny.
- En olisi uskotii/t,
• että kuolevia oli niin lähellä,
kun kävin Sinua katsomassa,
sm oin olit niin hyvinvoipa,
• etkä sanonut tunteinasi kovia
kipuja.
Lepää rauhassa.
Vaimosi Fanny
<uin kaksi marjdä
I (KUpaklrjoUus)
iQRJ. HELINÄ
sä on tuollainen harmahtava talo, ja
Antero osoittaa kädellään. Tuo on n>-t
minun kotini.
Sandra ja Kalle eivät puhu mitään,
mutta katselevat ihmetellen ympäril­leen,
sillä kaikki on aivati erilaista kuin
siellä saaressa. Pian saavuttiinkin talon
luokse ja Antero avasi oven. Vanhukset
jäivät aivan mykkinä ja ihastuneina
katsomaan, sillä niin erikoisen kaunista
se kaikki oli lieidän mielestään. Sandra
meni keittiöön ja näki pienen valkoisen
kaapin nurkassa. Hän kysyi:
— Mikäs se tämä vehje on?
— Se on hella, sähköhella..
— X o voi minun päiviäni sentään!
Mitenkä se sitten lämpiää?
Antero kiertää nappulasta ja ren­kaat
alkavat punoittaa. Sandra ja
Kalle katselivat ihmeissään, sillä heillä
kun ei ollut sähköä, niin se oli aivan
ihmeellinen yllätys. Sähkövaloja he oli­vat
kyllä jo nähneet, mutta ei helloja
Antero sanoi teidän tänään tule\-au.
Minulla on tänään myöskin vapaapäi­vä
paikastani. Ja e t t ä mistäkö- minä
tunnen Anteron? Katsokaa oikein
tarkkaan, niin näette, että Anterolla
on pieni ruskea pilkku poskessa, mutta
\Vanjalla sitä ei ole.
Sandra koetti 'katsoa hyvin tark­kaan,
mutta ei vanhoilla silmillään
nähnyt minkäänlaista pilkkua eikä K a l -
lekaan sitä 'huomannut. He sanoivat
kuin yhdestä suusta:
— Kyllä te olette 'kuin kaksi .marjaa.
Kirsti ja Lilja alkavat laittaa yh­dessä
ruokaa, sillä pitäähän saada jo­takin
suuhunpantaV^aa, kun kellokin jo
lähenteli puoltapäivää. Kukaan ei edes
muistanut ruoka-aikaa, sillä niin paljon
oli kaikenlaista puhuttavaa.
Sandra j a Kalle katselevat sillä a i ­kaa
kaikkea mitä on talossa, sillä he ei­vät
voineet kuvitellakaan tällaisia imu-kavTiuksia.
Vesikin tulee sisälle, niin
aikaisemmin. Sitten he ihmetellen kat­ettei
tarvitse sitä kaivosta kantaa äm-soivat
joka ainoan ^huoneen, sillä ne _ parilla ja kaikki likavedetkin menevät
olivat kaikki niin erilaisia etteivät he ulos ilman kantamatta. Sandra ajatte-ole
osanneet kuvitellakaan. Tuota (kaik­kea
ihmetellessään he eivät olleet riisu­neet
päällysvaatteitaan pois päältään.
Vasta Anterokin huomasi ja sanoi:
— Mutta äiti ja isä, ottakaa toki
päällysv^aatteenne pois päältäime j a ol­kaa
kuin kotonanne, sillä^ nythän te
jäätte tänne. Eikö?
— X o emme tuota oikein osaa' sanoa
vielä, kun siellä kotonakaan emme lait­taneet
mitään siihen kuntoon, e t t ä tän­ne
jäisimme. Mutta kun tuolla Sand­ralla
oli niin kovin kiire tulla tänne, niin
olemme nyt ainakin vähän aikaa, sanoi
Kalle.
Nuori nainen on myöskin tullut si­sälle
ja Antero esittää hänet sisarek-seen.
Sandra ia Kalle katsovat katian
aikaa j a sanoivat sitten:
— X o jopa tekin olette paljon saman
näköiset, että kyllä varmasti tuntee si­saren
ja veljen.
— alutta, odottakaapas kun näette
veljeni, niin olen varma, ettette voi
meitä eroittaa, sillä kukaan muukaan ei
meitä 'Voi eroittaa, paitsi Lilja.
— X o kuinkas Lilja sitten teidät
eroittaa? kysyi Sandra..
— Minä en sano sitä teille, mutta
odottakaahan. kun näette ensin Wan-
• jan.
Heidän puhellessaan ovat Lilja ja
Wanja tulleet sisälle keittiön kautta
ja Sandra tarkastelee jotakin kuvaa
pöydällä. Sillä aikaa on Antero hiljal­leen
menn}-t toiseen huoneeseen ja
\Vanja on tullut hänen tilalleen. Sand­ra
kääntyy ja sanoo:
— Kuulehan Antero! Alahan nyt
kertoa kaikkea sitä miiä kirjoitit meil­le,
sillä olisimme hyvin uteliaat kuule­maan
sen aivan juurta jaksain.
— Anteeksi emäntä! :Minä olen \Van-ja.
Anteron veli.
Sandra hieroo silmiään ja katsoo,
sillä Anterohan oli juuri siinä seisonut.
Hän käänsi päätään toisaalle ja siellä
' oli aivan samanlainen mies ja samalla
XAxom pukeutunut ja nyt hän ei voinut
eroittaa kuka on kuka. Mutta hän kuu-iee
äänen sanovan, jonka hän on aina
tuntenut Anteron ääneksi:
— Äiti ja isä, tässä on minun kak-soisveljeni
ja te ette voi meitä miten­kään
eroittaa. ei edes äänestä, sillä se-k
i ; i meillä on samanlainen. Lilja, tule­han
tänne ja sano mistä sinä meidät
eroitat?
ko? Oletko sinäkin täällä?
lee itsekseen: mitenkähän nämä täällä
saavat aikansa kulumaan, kun ei ole' oi­keastaan
mitään työtä.
kinovat vanhirksct yhtäaikaa.
— Päivää! Olenhan minä täällä. M i ­nä
tulin tänne teitä katsomaan, kun
Hääpäivä alkoi jo lähetä, niin että
se oli jo muutaman päivän "päässä. L i l ­ja
oli vielä palveluspaikassaan ja A n ­tero
Ja Kirsti olivat päivät kaupun­gissa
töissä. Sandralle j a Kallelle tuli jo
koti-ikävä, kun ei ollut mitään tehtä-v^
ää, mutta päättivät kuitenkin olla y li
häiden j a sitten mennä takaisin kotiin,
sillä'siellä kuitenkin on aina jotakin
tehtävää.
Juholat, Liljan vanhemmat, saapui­vat
päivää ennen häitä, sillä eihän J u ­hola
voi olla kauan poissa kotoaan, kun
on luotsin virassa, mutta oli kuitenkin
saanut muutaman päivän ioman. Vaik­ka
Anterolla olikin koko tilava talo,
niin se oli nyt jo aivan 'tupaten täynnä,
niin että jo makuupaikkojakin piti hiu-^
kan järjestellä.
Odotettu hääpäivä valkeni suloisen
kirkkaana. Kirsti ja Sandra nousivat
aikaiseen ylös ja alkoivat koristamaan
salia virheillä lehvillä ja kukilla. Kirsti
haki metsästä kissankelloja ja päi-vänkukkia
ja ne näyttivätkin oikein
kauniilta maljakoissa. Puutarhassa oli
vielä joitakin keltaisia ruusuja, jotka
hän laittoi eri maljakkoon. Juholan
emäntäkin katseli silmät pyöreinä Kirs­tin
taiteellista' miakua, kun hän osaa
kaikki niin kauniisti järjestää.
Antero oli jo aikaiseen lähtenyt kau­punkiin
hakemaan Liljaa ja sieltä he jo
tulivatkin paikallisjunalta. Wanja, Do­ra
ja Doran vanhemmat. Myöskin muu­tamia
kutsutulta häävieraita. He olivat
kutsuneet vain pienen joukon vihkimis­tilaisuuteen.
S::ndra ja Kalle katselivat ujostellen
tuota herrsväkeä. sillä he eivät olleet
tottuneet näkemään minkäänlaista hie­noutta.
Antero esitti heidät ja Sandra
niiasi oikein syvään, niin että toisia
hiukan tuppasi naurattamaan, mutta
kuitenkin tukahduttivat sen.
Dora ja Lilja riensivät yläkertaan
pukeutumaan ja K i r s t i meni heitä aut­tamaan,
« e i l l ä kumpaisellakin oli ai­van
samanlainen 3-ksinkertainen A'al-koinen
puku ja pieni kukkaseppele
päänsä, mutta ei mitään huntua, Kirs­ti
laittoi ylleen vaaleanpunaisen voili-pm-
im, sillä häh oli ainoana kukkatyt-tönä.
X y t vielä katsaus peiliin ja kaik­ki
näytti h ^ ä l t ä.
Xyt vielä käteen pieni kukkakimppu.
Xe olivat vaaleanpunaisia ruusuja.
Liljasta tuntui ihmeelliseltä ajatella,
että lianen, joka on vain palvelijatar
ja hänen neitinsä häät, ovat samalla ker
taa. Mutta Dora-neiti ej koskaan kob
dellut häntä palvelijattarena eikä liioh
roin«a. He pitivät Liljaa kuin samaa
talon väkeen kuuluvana. Ja sitäpaitsi
he olivat Doran kanssa melkein sam^
ikäisetkin.
Vieraat odottivat salissa, Sandra
kaikkein jännittyneimpänä istui mus­tassa
vihtoriinissaan kuin hautajabi«a
niin ettei h>?myn värettäkään ollut suu­pielessä.
Pappi oli myöskin juuri saapunut ja
veljekset seisoivat rinnatusten vaalean-
•harmaassa puvussa j a ^valkoinen neilik­ka
rinnassaanJ.
Morsiamet tulivat hiljaisin askelin
rappusia alas, Kirstin «kulkiessa edellä.
He asettuivat sulhastensa -viereen ja
vihkimäseremonia alkoi. :Mutta se oli
niin ly^hyt j a uudenaikainen, ettei San-dra
vielä päässyt kuuntelemiseen al­kuunkaan,
kun se jo o l i loppunut. San­dra
ajatteli itse^kseen: onkohan tuokin
nyt oikein laillinen?
Jokainen riensi onnittelemaan, mutta
Kalle j a Sandra olivat aivan v-mmällä,
kun eivät taaskaan eroita kuka on
kuka. ^
Nyt riennettiin ikähville, joka oli jo
etukäteen jäljestetty ruokasalin pöy.
dälle. Kyllä siellä oli ihmeellisiä salaat­teja
j a kaikenlaisia voileipiä, niin ettei­vät
Kalle j a Sandra- tahtoneet uskal­taa
edes maistaa. Kun kahvit oli saatu
juoduksi, niin ystävät lähtivät pois.
Ainoastaan omaiset vain jäivät. Ilta oli
jo alkanut pimenemään joten Antero
laittoi valot. Silloin vasta alettiin oikein
riemuitsemaan. Antero aloitti laulun,
johon toiset yhtyivät:
"Honkain keskellä mökkini seisoo
Suometit soreassa salossa.
Honkain välistä siintävä selkä
vilkkuvi koittehen valossa.
Hoi laari laari laa!
Hei laari laari laa!
Kaikuu mun suloinen Suomeni maa".
Syvällä surulla ilmoitan, että
rakas mieheni
JOHN HJALMAR
poistui luotani äkillisen kuoleman kaut­ta
lokakuun 28 p:nä.l955. Hän oU syn­tynyt
Suomessa Pyhtäällä, lokakuun 27
p. isoi.
Lähinnä suremaan jäin minä, hänen
vaimonsa Eva sekä vanha äiti ja sisko
perheineen Suomessa, täti ja serkku
perheineen Sudburyssa, täti ja eno As-toriassa.
Yhdysvalloissa sekä muita su­kulaisia
ja tuttavia tässä maassa ja
Suomessa.
Vaik' minne mä kuljen,
oot mielessäin ain,
kanssas' tahtoisin olla mä vain.
On viiltävä, kaipaus ain rinnassain,
sua iäti muistan mä ain.
Olit puoliso kallehin aarre sä mun.
miksi luotani läksit sä pois?
^iin synkältä tuntuu elo mun,
en täällä mä viihtyä voi.
Lepää rauhassa rakkaani.
Vaimosi Eva
Me kotimaahan vanhaan
ain sua odotimme,
mutf viesti suruinen meille saapui vam,
et kuolo äkkiä, niin arvaamatta,
oli silmäsi iäksi sulkenut.
Nyt jälellä on muisto ja kyyneleet.
Äiti ja sisko
K I I T OS
Haluan kiittää kaikkia jotka tavalla
tki toisella ottivat osaa suruuni taua
raskaaUa hetkellä. Kiitos kukista ja
seppeleistä, joiUa koristitte hänen ju-meisen
leposiansa. Kiitos kantajme.
EVA WILJCVL%N
General Delivery
Kirkland Lake, Ontano
Sivu 8 Lauantaina* ioulukuun 17 päivänä. 1955