Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 12, 1948

              ««aiatux-assa ja join Kljdlecii saijoa.
Kflulin sfflom tarinait myDytuvän kä-
-jsia joffle minäkin siifenastiir fa^
^ i^omus ehti kohtaan, inis^ et
riittiloiiien korokkeella seisoe^ ^
tjetänyt oma nimeää. OU siihen kuiiTe-
MyUäri-Juones silloin htiudahtanut,
myflyaitan seinään oli kirjoitettu
^cksesi Aapram Havvee;.Oi&ö totta?
VanBa Tuttu, jonka niskat olivat al-
^tet oudosti järistä, nousi^ sytytti
otti aitanavaimen kätköstään
ja viitösr uutistorpan miehen mukaan-he
olivat tulleet suolaiselle voil­le
ja hyötyisUle jauhoille sakeasU lemua-aiuaan,
kohotti Vanha Tuttu lyh^
tjian ja osoitti toista hirttä ovenkama-nan
yit^ Sitten ojensi hän lyhdyn mu-talaiselleen
sekä murahti: ^
—Lue. Itse en näe enkä osaakaan —
Hallapellon mies luka tarkasti, kirjain
toiselta äännähdellen, hirteen naulalla
jaapitun lauseen: '*Myllyrenki Vanha
Tuttu on .\äpram Havvee, joka menet­ti
muistmsa suuressa, lavankuumeessa
samana syksynä, jolloin keisarin kolmas
poika syntyi." ^
Hetken vaitiolon jälkeen^laski uutis-toipan
mies lyhdyii lattialle, hiin että
se valaisi vain seisojien halvat jalkineet
ja virkahti:
— Isäni nimi oli Aaprami Havia ja
hän hävisi lavankuumeen aikana raja­kylästä,
jolloin koko kylä katosi ih­miseen
ties minne — lienevät poltta­neet
sen tautipesänä. Muistan vain pie­nenä
poikana, jolloia ajelehdin ihmis­ten
armoilla, hokeneeni kaikille: "Isäni
on Äapram Havvee-ja itse olen Iisak­ki
. . Tuo hoku jäi niin mieleeni,
että kun nyt kuulin kirkonkylän maja-tuvassa
saman nimen, leimahti se sil­miini
kuin Jumalan osyiittasalama. Sik­si
ajomkin nyt tänne sanomaan: ".Aa-pram
Havvee, taidat olla isäni . .
Seisoessaan siinä- puolipimeässä jau­hoaitassa
,lyhdyn valaistessa vain huo-pikkaitaan
,tempautuivat he ikäänkuin
pimeän telpoittamina ja avustamina
toistensa syliin sekä pusersivat niin, että
nisahli.
Vanha Tuttu alkoi nikotella oudosti,
kun yhtäaikainen itku ja nauru yritti­vät
kummuta esiin sydäntunteen vir­toina.
Hän sopotteli:
— Lähdetään tupaan, lähdetään tu­paan
. . .
KAVIOISTAAN VARSA
TUNNETAAN
Kun he olivat palanneet sisälämpi-
• '•*
ja Vanha Tuttu vlkevää mielen-liikutustaan
salatakseen alkanut täyt-
^ ^-aiteliaana paistouunia, kysyi uu-tistorpan
mies:
— Uskotko todeksi, että olemme isä
ja poika?
Vanha Tuttu vaipui jakulle uuotji
^teen ja alkoi puhua väliin itkuun her­vahtavalla,
väliin nauruun helähtävällä
äänellä:
— Uskonko . . . uskon . . . sillä
«nhän voi tietää, koska muistissani va­ihtelee
vain hajuja ja välisti tosin kuva
tu\-a5ta. pelloista, perheestä pienestä
"arjasta . . . en tiedä onko tuokaan edes
totta, vaiko vain uneksittua . . . mutta
f"^?" ama halunnut uskoa sen olevan
totta . . . Siksi hymähtelin syksyllä niin
"iyötämieli.^sli sinulle, koska olin mu-
^amas mui.stavinani itsellänikin olleen
Mus menneisyydessä samanlaista . . .
j^mta sen. että olen isäsi, tunnen! Tcin-
-'^ jo aavismiclin sinä yönä, jolloin
P-uhoimmo yhdessä jyvät, aamuna, jol-o'n
en5i kerran muistini aikana olen
I^Jvostunut ja jolloin pelastin .sinut myl-yvalasta
5ekä li.säksi sinä pyhänä, kun
Poika5i — siis vunukkani — toi kau-
"^fl'>nala^n nyytin ja sanoi . . . niin,
!^jta nyt .sanoikaan — onncntervci.siii
tapauksessa. Aavismiclin tunsin
tosiaankih jo alloin täiaätt todeksi.
Mutta varsan ^kaviothan ovat; samanlai­set
kuin isänsä! Katsokaamme!
Vanha Tuttu nyhti samassa huovik-kami
kintustaan, purki säkkirievun jal­kateränsä
ympäriltä ja nosti penkille,
ikkunan alle, vanhan astimensa, jonka
v^ri muistutti pimeäsä kuopassa puh­jennutta
pötatin itua.
Uutistorpan mies paljasti ukon mie­liksi
niyöskih jalkansa ja käveli ikkunan
eteen.
Siinä seisoivat he nyt ja vertailivat
jalkateriään. Vanha Tuttu huudahteli:
— Katso! Kuin ilmetyt isä ja poika
nämä jalatkin! Näetkö toiset var­paat
ovat isoja pitemmät! Ja jalkaterät
ovat yhtä laUiat! Nilkat samassa koh­taa!
Terät yhtä rintavat!
Uutistorpan miehelle kihosivat itku-vedet
silmiin kuunnellessaan vanhuksen
huudahteluja, silla hänen tarkasti näke­vissä
silmissään olivat jalkaterät aivan
erilaiset. ^Mutta eihän se muuttanut
asiaa. Hän myönnytteli:
— Totta, totta . . . kuin isä ja poi­ka
. . .
Samassa ukko tarrautui hänen kä­teensä
ja nosti sen aivan ikkunavalon
alle oman ojennettunsa viereen sekä
jatkoi innoissaan huudahtelujaan:
— Näytähän kynsimallisi! Kavioita
ne o\'at kynnetkin! Näetkö, katso! Ai­van
sama leveys kynsissäkin! Kuin isät
ja pojat nämäkin!
Nyt ei uutistorpan mies voinut enää
pidättää nyyhkytystään, vaan tempasi
kätensä irti ukon otteesta ja meni kie­tomaan
rättiä jalkateränsä 3rmpärille se­kä
vetämään huovikasta paikoilleen.
Kumarruksissa ollessaan itki hän ää­nettömästi
niin että vesi sirisi silmistä.
Lopulta sai hän rauhoitetuksi itsensä ja
sanoi:
— .\rmottoman kovaa on elämäni
ollut. Mutta nyt paranee aina. Löysin
vielä sinutkin!
Vanha Tuttu ryöpsähti nyt kävele­mään
mieleniloissaan kuten Lenkkerin
Sakari sieluntuskissaan eilisiltana, ja
hänen ryhtinsä oli kokonaan uusi. Hän
selitteli, yritteli Javoitella ummehtunei­ta
muistonäkyjä, mutt'ei pystynyt, ylis­teli,
kiitteli Jumalaa ja kyseli yhtenä
ryöppynään.
Uutistorpan mies ei yrittänytkään
vastata, vaan antoi ukon puhua.
Kun tämä pysähtyi hetkeksi päivit­telemään
onneaan hymyilevin, tuhat-rvppyisin
ilmeilyin sekä nauravin pään-pyörityksin,
virkahti hän:
— Kuten kuulit, on nimeni Iisakki.
Eikö se muistuta mitään?
— Ei, ei . . ., pyöritteli ukko vain
päätään.
Siinä he sitten tarinoivat pitkän ai­kaa
ja katselivat paiston unin tulen rau- .
keamista hulmikoinneistaan levolliseksi
hiillokseksi. Tuo näky rauhoitti heidät­kin.
-
Iisakki kertoili raskaan lapsuutensa
vaiheita armolattioilta, ja Vanha Tuttu
herähteli tuon tuosta niiskuttelemaan
itkuvettä nenästään.
• Lopulta kuitenkin, kun ukko veti
hiilet uunista lieteen ja työnsi läpi-märkään
säkkiin käärityt vanneoksat
hautumaan, naureskelivat he jo kumpi­kin
onnellisesti ja tunsivat vapautuneen­sa
yllätyksensä ensi juhlallisuuden kan­keudesta.
He sopivat, että Vanha Tuttu
tulisi jo hyvi!vsä päivin ennen joulua
Kuut.selkicn taak.se, niissä Iisakin torp­pa
sijaitsi ja ukko vannoi sen tapah­tuvan.
Kun Iisakki oli lähtenyt, istuskeli
Vanha Tultu pitkän aikaa aivan voi­mattomana
ja vain uneksi .sekä suun­nitteli.
Erikoi-sesti ilahdutti jaijjjoukkoa kai­ken
muun ohessa sc. että oli syksyllä
antanut vunukallccn lepänkuorcsta kier­retyn
toiton, kun tämä oli lähtenyt myl-
ANTON TSHEHOV:
Yhdeksäs tunti aamulla*
Tumma, lyijymäinen pilvenmöhkäle
ryömii aurinkoa vastaan. Sitä piUiin
välkähtelevät silloin tällöin kiemurtele­vat
salamat. Kuuluu kaukaista ukkosen
jyrinää. Lämmin tuuli huojuttaa ruo­hoa,
taivuttaa puita ja lennättää pölyä
ilmaan. Kohti pisaroi toukokuinen sade
ja alkaa todellinen ukonilma.
Kylätietä pitkin juoksentelee kuusi­vuotias
kerjäläistyttö Fekla ja etsii suu­tari
Terentia, Valkohiuksinen, paljasjal­kainen
tyttönen on kalpea. Hänen sil­mänsä
ovat laajentuneet, huulet vapi­sevat.
— Setä, missä on Terenti? — kyselee
hän jokaiselta vastaantulijalta. Ei ku­kaan
vastaa mitään. Kaikkien ajatus
on lähestyvässä ukonilmassa ja he pii­loutuvat
mökkeihinsä. Lopulta hänen
vastaansa tulee suntio Silanti Silitsh,
Terentin toveri ja ystävä. Tuuli heilut­telee
Silantia hänen kulkiessaan.
— Setä, niissä Terenti on?
— Kasvimaalla, — vastaa Silanti.
Kerjäläinen juoksee kasvimaalle talo­jen
taa ja löytää suutari Terentin. Suu­tari
Terenti on pitkä, paljasjalkainen,
rokonarpinen, hontelokoipinen, risaiseen
naisten puseroon puettu ukko. Hän sei­soo
kasvipenkkien ojassa ja töllistelee
juopuneilla ,sameilla silmillään mus­taa
ukkospilveä. Pitkät, kurkimaiset
jalat tutisevat tuulessa kuin yksinäinen
puu.
— Setä Terenti! — virkkaa hänelle
valkotukkainen kerjäläii^n. — Setä
kulta!
Terenti kumartuu Feklan puoleen ja
hänen juopuneille totisille kasvoilleen
häivähtää sellainen hymy, joka on ha­vaittavissa
ihmisillä silloin, kun heidän
edessään on jotakin pientä, lyhmähköä,
naurettavaa, niutta samalla rakasta.
— A-aa .y. . Jumalan piika, Fekla!
— virkkaa hän hellästi, r— Mistä Ju­mala
sinut toi?
— Setä Terenti, — nyyhkyttää Fekla
ja nykii suutaria paidan helmasta. —
Veli Danilkaa kohtasi onnettomuus!
Mennään!
— Mikä onnettomuus? Uh, millainen
ukkonen! Pyhä, pyhä, pyhä on Herra
. . . Millainen onnettomuus?
— Kreivin haassa Danilko pisti kä­tensä
puun koloon ja nyt ei saa sitä pois.
Lähde, setä, ota käsi pois, ole hyvä!
— Mitenkäpä hän kätensä sillä ta­voin
pisti? Miksi?
— .Aikoi ottaa minulle kolosta käen
munan.
— Päivä ei ole kunnolla ehtinyt al-lyltä;
hän oli kuulevinaan vieläkin sen
kumeat puhallukset sillan vaiheilta.
Nyt päätti hän viedä pojanpojalleen
joululahjaksi oman nefiäpUlinsä, jolla
soittaisi tämäniltaisissa hääsaavin vala-jaisissa
viimeisen kerran: kertoisi Jcy-länmiehille,
miltä myllytupa hänestä
näytti ja tuntui. Samoin oli hän hyvillä
mielin siitä, ettei ollut kertonut vielä
kenellekään Taivaan Myllystään, vaan
saisi tehdä sen ensi kerran jouluna
omassa perheessään.
Ja hän- tunsi istuvansa jo nyt Tai­vaan
Myllyssään sekä kuuntelevansa
sen pehmyttä, villaista vapinaa . . .
Tuon tuosta virkahti häij:
—: .Aijjai vaan . . .
Olisi tehnyt mieli lähteä juoksutta­maan
JuonekscUc sanaa tästä onnen­päivästä,
mutfci voinut vanteiden vah­ti
mi.scl ta — ja kohtapuolinhan mylläri
.saapuisi.
\'anha Tuttu silitteli sitten Hiiriher-raan
koko sydämen.sä ilon, niin että
kissa hurisi kuin keväinen sammakko-niitty.
kaakaan, mutta teillä on jo suru . . . —
Terenhi ravistelee päätään ja sylkeä
roiskauttelee. — No minkäj^ minä tei­dän
kanssanne teen? Täytyy lähteä . . .
Täytyy, täytyy,, muuten susi syö teidät,
vallattomat! Mennään, orporaiikka!
Terentti poistuu kasvitarhasta pitkiä
jalkojaan korkealla nostellen ja alkaa
kävellä katua pitkin. Hän astuu nope­asti,
sivuilleen katselematta ja pysäh-telemättU,
aivan kuin työnnettäisiin ta­kaa
tahi peloiteltaisiin takaa-ajolla. Fek­la
riepu häthätää pysyy mukana.
Matkalaiset tulevat kylän ulkopuo­lellepa
suuntaavat askeleensa pölyistä
tietä pitkin kaukana sinertävään krei­vin
hakaan. Sinne on kahden virstan
matka.-Pilvet ovat jo peittäneet aurin­gon,
ja taivaalla ei näy sinistä pilkkua­kaan.
Pimenee.
— Pyhä, pyhä, pyhä on Herra . . .
—supattaa Fekla kiirehtien Terentin
jäljessä.
Ensimmäiset suuret ja painavat sade­pisarat
leviävät mustina pisteinä pölyi­seen
tiehen. Suuri pisara putoaa Feklan
poskelle, vierii kyyneleenä ala leualle.
— Sade alkoi! — mutisee suutari
levitellen tomua paljailla luisilla jaloil­laan.
— Luojalle siitä kiitos, sisar Fek­la.
Sade ravitsee ruohon ja puut, kuten
leipä meidät. Ukkosta älä pelkää, ras­sukka.
Miksipä se sinut piskuisen tap­paisi?
Tuuli tyyntyi sateen alkaessa. Vain
pallomaiset sadepisarat suhisevat nuo­reen
rukiiseen ja kuivaan tiehen.
— Kastumme me sinun kanssasi, Fek-lushka!
— mutisee Terenti. — Ei jää
kuivaa paikkaa . . . Hohoo, veliseni!
Niskaan tippuu! Mutta, älä pelkää, hup­su
. . . Ruoho kuivuu, maa kuivuu ja
me kuivumme. Aurinko on sama kai­kille.
Matkalaisten pään päällä välkähtää
kahden kyynärän pituinen salama Kuu­luu
kumea jyräys ja FeklasU tuntuu,
että jotakin suurta, raskasta ja ympjrri-äistä
vyöryy taivaalla, että taivas puh­keaa
juuri hänen päänsä päällä.
— Pyhä, pyhä, pyhä . . . — Terenti
ristii silmänsä — Älä pelkää, ressukka!
Ei se vihoissaan jyrise.
Suutarin ja Feklan jalat uppoavat
märkään saveen. Kulkeminen on ras­kasta
ja liukasta, mutta Terenti as­tuu
yhä nopeammin ja nopeammin . . .
Pieni, heikkovoimainen kerjäläinen hen­gästyy
ja on \^hällä kaatua.
Mutta vihdoin he saapuvat kreivin
hakaan. Pestyt, tuulispään tuivertamat
puut pudottavat heidän päälleen koko­naisia
"vesivirtoja. Terenti kompastelee
kantoihin"7a hiljentää vauhtiaan.
— Missäpä täällä on Danilka? —
kysyy hän. — Ohjaa hänen luokseenI
Fekla ohjaa hänet lehtoon ja näyt­tää
hänelle neljännes kilometrin päässä
veli Danilkan. Hänen veljensä, pieni
kahdeksanvuotias, punatukkainen ja
kalpeakasvoinen poika seisoo puuhun
nojaten ja katselee pää kallellaan tai­vaalle.
Toisessa kädessään hän pitää ku­lunutta
lakkiaan ,toinen on vanhan leh­muksen
ontelossa piilossa. Poika tähyi­lee
jyrisevälle taivaalle, eikä nähtävästi
huomaa omaa hätäänsä. Kuultuaan as­keleet
ja nähtyään suutarin hän hymäh­tää
surumielisesti ja virkkaa:
— Hirmu, millainen ukkonen, Teren­ti!
Ei ikinä ole vielä tällaista ukonilmaa
ollut . . .
— Missä sinun käte.si on?
— Ontelossa . . . Ota pois, ole hyvä,
Terenti!
Ontelon laita on murtunut ja likistä­nyt
Danilkan käden; syvemmälle päin
sitä voi työntää, mutta takaisin ci saa-
LAU.%NTAINA, KESÄKUUk i i PXIVÄNX 1^948 SIVU 9