Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 17, 1948

              '^^r* tiukkasi ^omisanö;
Ukää kiemurrelkoi Vastatkaa!'' ^
i• läKdetyföi.'Niin öo, sanoakseni
fi Ij^yesti, oliii lyönyt vetoa!"
Tetoa?" ^Komisario katsoi Lehniin
ssti vakuuttuneena siitä, että bä-
|edessään'-oli pdatunut aiamaailinan
ittipeluri. "Olitte lyönyt' vetoa!"
irin' kaverin kanssa väin siitä, et-skaltaisin
kiertää korttelin putualoil-ivellen.
Elikä olisi ollut parempi,
olisi tehnyt sitä, sillä nyt taitaa
lä koko voitto safkoihin .Pari tuu-l-
Vain a n s a i t s i n ."
|Sen te kyllä "saatte pulittaa kaksin-
|kolmiftkertaisena", lohdutti poliisi-tamies.
*'Iknän muuta. Mutta sano-ias
. . ?'
. . . • . l v . , Kirj. A. M. R,
'^Sairaanhoitajatar kääri lapsen^ o t ti
nimilapun ja poistui lastenkodista, pu­hellen
pienokaiselle: *-Toivon että saat
h3rväri kodin; äitisi oU hyvin dvistynyt'*-
— ja muuta sellaista. Samassa saapui
vaunu, johon hän - lapsen kanssa •. astui
ja antoi ajurille osoitteen.
Pian hän koputti Brownien ovelle, ja
Mrs. Brown tuli siihen. - '
Vihdoin ttili aika että Julia sai alkaa
koulun. Siinä oli paljon uutta Ja haus­kaa.
-Opettaja, ja kaikki olivat hyviä.
hänelle. Julia ei ollut kovin ete\'ä muissa
aineissa, mutta aivan harvinainen lau­lussa
ja soitossa. Jos hän kuuli uuden
laulun,»niin hän voi sen kohta mukailla
pianolla. Ylemmille luokille tultuaan
hän sai osakseen paljon huomiota näi-
"Tulm tuomaan nyt teille tämän pie- - den taiteellisten lahjojensa vuoksi. Muu-
' 1
foita voinm ,i\
ttä ainahai.-i
Saamme»
metrin jmk
huoraaamiK
raitiovauni
määrin lä
iin muistaa^ I
amme (na^
naaninku(K^>j"
mie naurjLJI
saaoimepiK^'
ivarjonpiiki-Ä
tkeus vipati j
satanen, rii-rje
kanssa ji
5tan porsi
lusia uimi-i
savtikket:-
ä se beräti
ei ole mie-;
f Kyliä minä vain sanon .
^Älkää keskeyttäkö! Sanokaa, oliko
tyttö joHakin lailla kanssarikoUi-
I ? "
Tyttö! Juu. Tyttö! Sanokaas, ko-irioolett^
o te koskaan rakastanut
niinkuin romaaneissa sanotaan
lisilmäyksellä?"
'Minä en ole rakastanut koskaan!"
rahti komisario. "Niin no, ehkä on
laa sanottu'*, peräytti hän sitten huo-ften,
että hänen viisi lastaan olisivat
in näin ollessa saaneet ikäänkuin
ilustelemättoman tulon tähän maa­laan.
"Bm, tuota, olenhan minäkin
it nuori — vaikka mitä se yiimal-m
teihin kuuluu! Tämä on poliisi-stelu
eikä mikään yleisinhimillinen
^kustelutilaisuus. ^Iikä tyttö se oli?"
pNiin, sanokaas se! Mikä tyttö! M i -
>ta tuntuu oikein hauskalta keskus-la
teidän kanssanne, kun aihe kään-näin
mie!y ttä vaksi. En minä kovin
lan enfiättänyt hänen kanssaan pu-t,
ktih= nuo teidän, hra, ifevästi sano-
• kovakouraiset konstaapelinne tuli­ja
riistivät meidät irti toisistam-
^Komisario muljautti vihaisesti, mutta
I tällä kertaa sanonut mitään, vaan
fhoitti kädenliikkeellä jatlcamaan.
"Se tyttö oli sellainen, joista entisajan
fubatuurit niin kauniisti lauloivat", sa-
»i Lenni' haaveksien. "Tarkoitan", Ii­si
hän kiireesti, "ne eivät tietenkään
lleet mitään.
'•'Minä näin ne jalat sen takia, että
fyttö heilutteli niitä."
•Heilutteli niitä."
••Aivan oikea sana. Heilutteli. Istui
Jckunalla ja heilutteli .Sen kuin vain.
En osaa asiaa tarkemmin kuvata, kun
)o. ole runoilija. Heilutus kuin heilutus.
Uutta nättiä se oli. Ja ne sahviaaniken-läf.
. . ." "
•'Sah . . ." Komisarion ryhdistä oli
Ifälleen melkoinen määrä kadonnut
naailman tuuliin.
•'Sahviaani. Oikea sana. Tummanpu-j-
öd>'ks€eaL{vSna'set; Pienet. Uskomattoman pienet. E i
i^itään erikoisia koristeita, joka onkin
l>.3'vin minun makuuni Vain kellertä-fvli
raita yli kärjen. Jos sallitte minun
Isanoa, herra komisario.niin tekin olisit-
[te pysähtyneet ihailemaan niitä ja tie-
Itysti. ennen kaikkea sääriä, jotka näis­tä
sahviaanikengistä alkoivat . . . Mut-ita,
herra ko;nisario, mikä teidän on?"
Lenni alkoi olla huolestunut komisarion
[ryhdin häipymisestä. -
"Mikä minun on? Mitä minun pitäisi
[olla?" Komisario kuivasi runsasta hikeä
I otsallaan. "Olenko minä kuulusteltava?
Herra! Voi .sentään teitä! Mutta minkäs
sille voi . . . Tummanpunaiset. Pienet.
Uskomattoman pienet. Kellertävä raita
kärjen yli..Enkös minä sata kertaa ole
sanonut . ."
•Sanonut mitä?" tiedusteli Leijni.
"Mi-raitä hiivattia se teihin kuuluu,
mitä minä olen sanonut. Menkää hem­mettiin
|a äkkiä »ttciikin . . ,!" Komi-nen
tytön, jonka olette luvannut ottaa
omaksenne", esitti hoitajatar, ja ilos­tuneen
Mrs. Brownin kehoitettua sisälle
hän jatkoi: "Tämä on vielä harvinai­nen,
sillä hänestä maksetaan joka kuu­kausi
summa hoitopalkkiotä"siihen asti
kun hän täyttää kahdeksantobta vuot­ta."
,
Mrs. Brown oli hyvfllään ja kun Mrv
Brown saapui kotiin illalla oli hänkin
iloinen, sillä heillä ei ollut enää itselleen
lapsesta toivoa.
Sairaanhoitajatar oli jättäessään i l ­moittanut
lapsen, nimeksi Julia Bell,
kun siihen lisättiin siiktmimi Brown,
tuli siitä kaimis yhdislelmä. Hoisia he
olivat J Heillä oli nyt lapisi, aivan kuin
oma, ja hoitamisesta vielä pieni tulo.
Lapsi kehittyi ja kasvoi ja otti jo
ensi askeleita, mikä oli äidille ja isälle
suuri huvi. Astui askeleen, kaatua töp-sähti.
Multa ei siinä itketty, ylös uudes­taan
ja uudestaan, kunnes pysyi pys­tyssä.
Kun sairaanhoitajatar saapui toisen
kerran Brownien ovelle, juoksi pikku
Julia vastaan, mutta kun ei vielä voi­nut
avata ovea, tuli äiti apuun. Hoitaja­tar
astui sisälle ja hyVäili Juliaa, joka
koetti päästä äidin turviin.
"Ölen iloinen että tyttö on teihin
noin kiintynyt", sanoi ihoitajatar. " M i ­nä
vain tillin tuomaan teille tämän pie­nen
paketin, joka jäi siltä naiselta, joka
Juliar/synnytti. Nyt on kulunut jo kak­kii
vuotta eikä hän ole ilmoittanut osoi­tettaan,
joten luullaan että hän tulr tän­ne
Euroopasta ja meni myös sinne ta­kaisin
— hän oli ehkä joku soittaja tai
tanssija. Jätän siis tämän Julialle äi­tinsä
muistona. Siinä on myös nimikir­jaimet
B. B. joten se sopii hänen jälki-nimiinsä."
Lahja oli kaunis kaulaketju ja pieni
sydämenmuotoinen medalijonki, jonka
sisäpuolella oli nuo kirjaimet B. B.
Mrs. Brown otti ketjut ja ihaillen
asetti ne kaulaansa. "Oi kuir\ka kau­niit!"
huudahteli hän niitä sovitelles­saan.
sarion ryhdin viimeinenkin ripe oli hä­vinnyt.
'•Tarkoitatteko, että voin lähteä täs­tä
kepsuttelemaan?" kysyi Lenni sekä
uteliaasti että osaaottavasti.
•Tar-koi-tan", voihkaisi komisario.
Kun komisario Karkimo, hänen tyt­tärensä
Laura ja Lenni Lounainen kol­me
viikkoa myöhemmin istuivat komi­sarion
huvilan vilpolassa iltaa viettämäs­sä,
ehdotti Lenni, että ajan kuluksi ja
urheilun vuoksi harjoiteltaisiin puuja­loilla
kävelemistä, oli komisario räjäh­tää.
"Ja jos vielä sanankaan puhut
niistä puujaloista, niin kieltäydyn ker­ta
kaikkiaan suostumasta teidän avio­liittoonne
. . . Vaikka oikeastaan, hm,
oikeastaan se olisi mukavaa. Minä olin
nuorempana aika peto siinä hommas­sa
. . ."
Kun yritettiin, niin toinen puujalka
komisarion painon alla heti Icatkesi ja
hän nyrjäytti nilkkansa. Tätä seuran­nutta
keskustelua ei voi verratakaan ai­kaisemmin
poliisikarmarissa tapahtu­neeseen.
ten hän enemmän rakasti surullisia sä­veleitä
ja.lauluja.
Brownit olivat muuttaneet jo useam­man,
kerran asuntoa. Mrs. Brown oli
sairaaloinen, joten Julian täytyi oppia
»aloustehtäviä — keittämään, siivoa­maan
ja pyykkäämään. Ja kim Brown
joutui työttömäksi, niin heillä ei ollut
muita ttiloja kuin niitä Juliasta makset­tiin.
Nyt täytyi Julian lopettaa koulun-sakin.
Isä etsi työtä ja oli iloinen jos sai
joskus joittenkin" päivien työn. Äidin
sairauteen, lääkäreille ja lääkkeisiin oli
jo aikaa kulutettu pienet säästöt, mut­ta
äiti tuli yhä sairaammaksi.
"Mikä äitiä vaivaa, kun ei ^ i nous­ta
sängystä?" kysyi Julia kerran surul­lisena.
Äiti selitti, että hän ei 61e ollut terve
Julian syntymisestä asti. Tämän kuul­tuaan
Julia meni asunnon takana ole­van
puiston rauhalliseen kulmaukseen
ja itki itsensä uuvuksiin. Miksi äiti kär­sii
minun tähteni ? — se oli kysymys,
jota hän ei käsittänyt eikä voinut aina­kaan
nyt äidiltä kysyä. Tultuaan äitin­sä:
luo koetti hän olla entistäänkin pa­rempi,
tehdä mitä osasi ilahduttaak-seen
äitiä. Hän koetti laulaakin, mut­ta
laulut olivat aina surullisia.
• • *
Vihdoin he muuttivat uudelle paik­kakunnalle,
jossa isä toivoi saavansa
työtä, mutta sai sitä vain satunnaises­ti,
päivän siellä toisen tuolla. Nyt hän
alkoi tulla kärtyiseksi ja tuli joskus
päihtyneenäkin kotiin. Silloin kuuli Ju-
,lia hänen äidin kanssa keskustelevan
kovaäänisesti jostakin rahasta ja Julian
työhön menosta. Usein oli Julia näh­nyt
äidin antavan isälle kaulakoristeen-sa,
ja sitten sitä ei ollut äidin kaulassa,
mutta kun isä sai työtä, sai äiti takai­sin
kaulakoristeensa.
Julia tutustui nuoriin t3'ttöihin, jot­ka
tahtoivat häntä tansseihin ja huvei-hiri,
mutta Julia kieltääntyi, sillä hän
ei voinut jättää äitiä yksin.
Julia oli kuullut isän puhuvan hänen
nen mielessään {^^orinyt .siitä lähden^
Nyt: 'Se > ^ u i toddlisuute&aieteen,v^ä
isä ei voinut enää maksaa asunnon
vuokraa.
Julia käveli jakäveli, kävi joka ra-:
vintolassa^inikä vastaan tuli^kys3^nässä
työtä. Viimein sai hän eräässä ravinto­lassa
väliaikaisen työn, mutta siinä hän­tä
ei voitu kauan pitää, sillä hän oli
niin hermostunut, että pudotteli astioita
ruokineen käsistään. Alkoi uusi työn-;
etsintä ja viimein hän pääsi, kotoaan
kulkien, apulaiseksi erääseen perhee­seen.
Hän tuli työhönsä usein myöhäs-tjrueenä
ja silmät itkusta punaisena.
Kerran emäntä häntä tarkkailtuaan ky-sasi:
^
*vMikä sinua tyttö vaivaa, oletko k i ­peä,
kun olet iiiiin surullinen ja näytät
itkeneeltä?»
Silloin Julialta pääsi itku ja hän selit­ti,
että äiti jäi yksin kotiin sairaana ja
että isä on lähtenyt jonkun toisen nai­sen
kanssa teille tietymättömille.
"Mikä^äitiäsi vaivaa?" kysja emän­tä
ystävällisesti. , .
"Jos en minä olisi syntynyt, olisi äi­ti
terve", sanoi Julia ja purskahti hys­teeriseen
itkuun.
Emäntä sääli Juliaa ja laski hänet
kotonaan käymään,,ja niin joka päivä,
ettei äiti joutuisi kovin kauan yksin
olemaan.
Eräänä aamuna Julia ilmoitti emän-nalleen,
että kun hän illalla meni kotiin,
oli äiti lattialla eikä päässyt mihin­kään,
ennenkuin hän auttoi sänky}'n,
laittoi ruokaa^ ja peitteli. Aamulla sit­ten
äiti oli vähän parempi.
Nyt Julian emäntä" halusi käydä kat­somassa
sairasta. He menivät sinne, pu­helivat,
ja lopputulos oli, että emäntä
toimitti äidin sairaalaan.
• * •
Perhe oli särkynyt. Isä oli mennyt
menojaan ja äiti oli sairaalassa. Julia
kävi häntä usein katsomassa ja huoma­si,
että hän heikkeni päivä päivältä.
Eräällä käynnillä äiti tarttui Julian kä­teen
ja yritti sanoa jotakin, mutta Ju­lia
ei heti ymmärtänyt. Viimein hän
käsitti äidin puheesta sen verran, että
se kaulakoriste, jota hän oli pitänyt, to­dellisuudessa
kuuluu Julialle, mutta se
on pantattuna viidestäkymmenestä dol­larista.
Pyysi Juliaa säästämään ja lu­nastamaan
sen pois, antoi hänelle nu­meroidun
paperin ja osoitteen. Sitten
hän sanoi: "Se on äitisi muisto" —
sanat, joita Julia ei oikein ymmärtänyt.
Seuraavalla kerralla Julian käydes­sä
äiti oli vähän parempi, mutta hän
tiesi, dltd hänen oli pian muutettava,
kuolon kylmä käsi oli hänet pian kärsi-
Makaansatempaava kuvaus J A C K LONDONIN, suuren kirjailijan
ja etsijän, elämästä
MERIMIES
HEVOSEN
SELÄSSÄ
on kuuluisan amerikkalaisen clämäkertakirjaiUjan IRVING
STONEN kuvaus JACK LONDONIN elämästä, joka on yhä seik-kailurikas
ja täynnä jännitystä kuin hänen omat jännittävimmät
seilckailaromaaninsa. Lukija seuraa herpaantumattomalla mielen­kiinnolla
kuvausta JACK LONDONIN elämysrikkaista nuoruusvuo­sista,
jolloin h ä n heittäytyy seikkailusta toiseen ja jolloin klrjailija-kutsumas
hänelle vähitellen selviää, sekä kuvausta hänen kamppai­lustaan
taloudcllsten vaikeuksien läpi tullakseen kirjailijaksi, kunnes
hänen vihdoin onnistuu murtaa kustantajia ja aikakauslehtiä ym­päröivä
"noidankehä*' Ja hänestä talee yhdellä iskulla Amerikan
'^jXApllnz". — Tekijä antaa samalla monipaoliscn ja elävän kuvan
Londonin tuotannosta, joka kauttaaltaan kuvastaa hänen yhteis­kunnallisista
ky5>-myksistä Jo aikaisin omaksumaansa iiosiaUstixta
näkemystä.
/ "MERIMIES HEVOSEN SELASSil" on viehättävä elämäkerta-romaazU.
Tilatkaa joko suoraan kirjakaupastamme tai paikkakun­tanne
asiamiehen kautta.
340 sivua Hinla
Vapaus Publishing Company Limited
BOX 69 SUDBURY, ONT.
I-AUANTAINA, TAMMIKUUN 17 PÄIVÄNÄ, 1948 Sivii 9