Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 31, 1953

              juomaan sitä
ihlallinen oU kaiivipS^I
kukkaset helottivat
akoissa ja vehnäset too^
uUisUtä. Svea mietjp
i a juodessaan, että ii^i
röijyn hän kutoo
i i i i villaisia
.KLAARA
myssyjä, laj
jä pikkulapsille ja
5illä tavalla pienföli^t,
ä lisäksi.
hvin juotuaan mumiiö j
/a^n ]a, lähti onnelHseiaj
• • %
nä olikin viimeinen SQDII
elämässään, sillä jo
i hänet saatettiin U™
an, hänet, joka itse o l i ^
Istaan saanut saattaa
i hänen lapsensa ski^
ja surujuhla pidettiin
.n poikansa, Rikharin
perhe oli myöskin
mmmo oli saanut heidini
välit hyviksi jälleen,
l toinenkin yllättävä \ ^
ä kesänä. Eräänä pivi
en emäntä lupauksast
[arkun äidin poikansa 1
juuri laittanut lihapt_
si päivällistä varten ja u
läheiseen maitokauppaa^
tulivat.
ää, päivää, mitäs Ä
lyhäili Mustosen Aliina 1
tuaan ja kävi kättdeniai
la vain kuin ejinenkin",i
katsahti toiseen vier
oli hintelä ja pieni nain .
t, kenen ne olivat? ^'ej
ut, vaikka vanhat,
atuksissa vilahti jotain|
Mustosen emäntään,
nauraen, _
ette varmaan Markoni
mannäköisyyden per
ra, ja tarttui eteensä t
il käteen, puristi sitä S
Olette sydämellisesti
) minä nyt sitten poil
vsyi Pellon Saara ja i
naisia ihmeissään,
tuli Salme äitinsä
s sinä kanssa mummo?'
Utti tyttö.
Pellon Saaralla enää (
sä hän oli tytön nähi]
i enemmän itsekseen:
n kuin Markku ennen j
Olen minä mummo,
leperteli hän tytolk jVi
dnhienoista vaaleata!'
t, Aliina, sentään vc
;otona, mihin sitä lä
;lut jotain tuomista,
»iti vain Ja kun kaup
in sitten piti Aliinan
•vehtimässä ensin ja
(aan", puheli Markun
miniäänsä nyt ensi'
ttä tuon naisen takia;
Uman. Hyvä tyti^l
a hänelle kävi hyviS)'/
Lepolan suuressa
iattdi hän.
)i kahvia. Hän oli
, mutta samalla iloii
minen Markun äidin 1
t näinkin Iuontew5ti|
remmaksi osaksi
ityttönsä ansiota,
'oima hpsilh onkaan
idellaan Ja välitt
Järkeviksi, ij^^i'^
imäkin mummo U
ystävystyneet
Jatkuu
IS on parempi tuis-taa
niin naurattaa, a
. niin itkettää,
on kuin katoton i
päivää hän, John Williams,
dottanut viisitoista vuotta, juuri
• •ää että hän, Andy Mooren
sa ottama köyhä suonxalaispoi^
l\ astua korskean entisen isän-teen
ja vaatia Mooren tyttären,
j kättä Mutta ankara lumi-
; hiukan muuttanut hänen suun-
[an. Kirottua, alkaisiko nyt
ituksia hänelle, jolla oli ollut
jhain onni näiden viidentoista
aikana, sillä kaikki, mitä M n
nnitellut, oli onnistunut,
harppoi pitkin askelin Imnen
aa kylätietä. Pyry oli lakannut,
tuulenpuuska juoksutti vielä
|li kolmen jalan korkuisten kinos-roisenlaiseksi
hän oli kuvitellut
farmille paluunsa. Mutta tuo
\ry muutti hänen alkuperäisiä
fteimiaan. Hän kuvitteli ajavan-bdella
komealla Cadiliacillaan
talon pihaan, jolloin uteliaita
areja olisi ilmestynyt talon ikku-ihmettelemään
tulijaa. Mies tie-ansa
itserakas, mutta hän ei vä-t,
miten karsimansa vääryyden
|lle maksaisi, sillä vielä muistui
niin elävästi hänen Moorella
Hän ei olisi kestänyt sitä kidu-
I minkä sai osakseen isännältä sen
ksan vuoden aikana, ellei häntä
fllut kannustamassa hyväsydämi-
Iti Moore, sekä sydämensä rakas-
I mutta tavoittamaton tytär, L i l -
nka ilkeämielisesti Andy Moore
nuistutti häntä, että millainen on-
Joika hän sentään oli; kun pääsi hy-
Ihmisten tuntiin. Asia nimittäin
en, että hänen, Johnin, vanhem-loli
ollut karjafarmi sillä alueella,
cli useita kuivia vuosia peräkkäin. (ukset niistä olivat kauheat. Kar-sinkertaisesti
kuoli nälkään ja ja-harhailtuaan
kuivalla auringon-nalla
preerialla, josta ei löytynyt
{ruohoa eikä vettä. Menetykset
m karjanomistajille olivat raskaat,
ikin hänen vanhemmilleen, jotka
t ehtineet olla seudulla vasta muu-
Mioden, kiinnittäen kaikki enti-skä
karjan myynnistä saadut ra-
1 nuoren karjan ostoon. Viljamaat
>!i John Williamsin entinen nimi)
ivat ihan puille paljaille, sillä kar-i
kokonaan väkuuttaniaton. -
äiti ja neljä lasta — Johnin ol-toinen
järjestyksessä — kokosivat
•n omaisuutensa kuorma-autoon ja
livat vaelluksensa takaisin Atlan-likoUe,
tarkemmin sanoen Mont-
John oli silloin kymmenvuo-
Elävästi vielä muistuivat tapahtu-fanen
mieleensä. Isä aikoi ampua
3n Vahti-nimisen koiransa, mutta
\^ kyynelsilmin pyytäessä Vahti
'^itiin lopuksi ketjulla kiinnitetty­iin
perään. Kukaan ei voinut är-
^ ä onnen tunteen tuo tapahtu-
" pienen pojan sydämeen. Olihan.
itänyt pojan parhaan ystävän
N. Hänen isänsä olikin jalo mies.
^ hän ei lyönyt eläintä, jos kar-Ä
mullikka vikuroi, vaan hä-
J>^Jvat omat konstinsa opettaa eläin
'«tavoille. - /V ;
matka alkoi takaisin sinne,
aanen vanhempansa kymmenen
olivat lähteneet toiverik-
Vanhalla autorämällä ei
! »«Peasti taittunut. Teltta pys-
"° suhen, mistä löytyi jonkinlai-
^^paikka. He olivat jo olleet mat-
^'ja päivää ja oli jo päästy kui-
'jeen ulkopuolella. 'Karjaa näkyi
\ihreää ruohoa, tuota eläi-välttämätöntä
elannon anta-kaikkialla
ja suuret karjalau-l^-
riri r- 'V^''^ 7 f f» enne» jokh meUä Arfnour Stationia, Missourissa.
hn!J^ ' We» runtelema. Toisissa kesMlänmn valtioissa, kuten JUinoisissa, Okla^
tuho ^""^^"^^^sa on myöskin kuivuus erittäin ankara jakarjafarmareitta on edessään
mat käyskentelivät laitumella tyytyväi­sinä.
Teltta oli taas pystytetty kirkasveti­sen
puron .reunalle. Capset olivat pääs­seet
arestistaan kuormä-auton perältä.
Vahti heilutti onnellisena häntäänsä,
katsoen kysyvästi isäntäänsä. Se oli
huomannut karjalauman puron takana.
John ymmärsi ystävänsä ajatukset. Ta­puttaen
koiraa päähän hän virkkoi loh­duttaen:
-Vahti,, emme me mene vierasta kar­jaa
ajamaan. Poika ostaa sinulle ison,
ison lauman karjaa, Jota sinä saat ajaa
jä paimentaa. Me menemme kauas,
tuonne, johon aurinko laskee. Paikan
nimitän Auringonlaskun Solaksi. Eikö
niin, paras ystäväni?"
Koira hyppeli riemuissaan aivankuin
se olisi ymmärtänyt pojan lupauksen.
John alkoi kävellä puron rantaa ta­luttaen
koiraa ketjussa. Kumma aja­tus
alkoi kypsyä hänen mielessään.
"Mitähän, Jos karkaisin, enkä palaisi­kaan
enää leiripaikalle? Mutta miten
se olisi mahdollista, en pääsisi pitkälle-kään,
ennenkuin isä Ja äiti lähtisivät
etsimään ,tai ilmoittaisivat poliiseille.
Ja ne heput kyllä löytäisivät . . ." Sen
hän oli tullut huomaamaan pienen elä­mänsä
aikana. Jos karjaa katosi hei­dän
entisellä kotiperukallaan, niin kyllä
poliisit lehmäpoikien avustamina var­kaiden
Jäljille pääsivät.
Istahtaen puron reunalle aprikoi poi­ka,
miten pakonsa Järjestäisi. Tulinen
halu Jäädä tänne aavikolle teki hänet
aivan kuin sairaaksi. Hän tiesi myös­kin
koiransa hartaan halun päästä kar­jan
pariin. Kaikki tämä kaimusti hän­tä
tekemään tähänastisen elämänsä suu­rimman
päätöksen. Katsoen ympäril-
^leen ikäänkuin apua etsien, hän sen vih­doin
keksi. Ylös hypähtäen poika nap­sautti
sormiaan Ja vieressä istuva koira
ymmärsi, että Jotain Jännittävää oli tu­lossa.
'Häntäänsä heiluttaen se katseli
isäntäänsä.
Poika lähti juosten puron yläjuok­sulle,
tullen lopulta pienen koskipahai-sen
luokse. Kosken päälle oli asetettu
kaksi pyöreää puuta ylikulkua varten.
John tarkasti puita. Kuori oli vähän ir­taantunut,
tehden pinnan liukkaaksi.
Ajatus tuntui typerältä, mutta parem­paakaan
keksimättä hän vielä repi lisää
kuorta irti, että näyttäisi niinkuin hän
olisi liukastunut Ja pudonnut koskeen.
Vahdin katoamisen saisivat selittää
omalla tavallaan, mutta ainahan uskol­linen
koira seuraa isäntäänsä. Luul­koot,
että Vahti, yrittäessään pelastaa
häntä,; hukkui myöskin.
John kiirehti puronvartta ylöspäin.
Hän tuli paikalle, josta johti polku pois­päin
purolta, ylöspäin. Mäen päällä oli
Jonkinlainen hökkeli, liekö karjapai­menten
suoja. Poika läheni mökkiä
varovaisesti hiipien. Hän pani sormen
suulleen, josta koira ymmärsi, että nyt
täytyi olla hUJaa. Ovella oli muna-lukko
Ja näytti siltä, etta siitä ei ollut
kuljettu sisälle koko kesänä, sillä heinä
oven luona oli kasvanut poikaa vyötä­röön
saakka. Olisi liian uhkarohkeaa
mennä sisään ikkunasta, sillä silloin hä­net
ja koira heti löydettäisiin.
Poika kiersi hökkelin takapuolelle, ja,
siellä hän huomasi aukon maanrajas-sa.
iHuoneen alla oli kai asustanut Jo­kin
eläin. Reikä oli niin suuri, että sin­ne
Juuri sopisi menemään. Hän kehoit-ti
Vahtia menemään sinne ensin. Koira
epäröi ensin, mutta kun poika käski
tiukemmassa äänilajissa, niin koira
kömpi vastahakoisesti aukosta sisään.
John kutsui koiran takaisin. Tällä ta­valla
kokeiltiin piilopaikka turvallisek­si.
^ '
Molemmat kömpivät aukosta sisään.
Paikka tuntui kostealta Ja tunkkaiselta,
mutta pakenemisen halu antoi pojalle
voimaa kestää piilopaikan tukalan olon.
Koira kömpi vikisten toverinsa kylkeen
kuin turvaa etsien. Poika kehoitti Vah­tia
olemaan hiljaa. Huoaten Vahti pai­noi
kuononsa kapallensa väliin, varisten
jännityksestä. Poika silitti rauhoitta­vasti
ystävänsä päätä, puhellen hiljaa:
"Huomenna me lähdemme kohti Au­ringonlaskun
Solaa. Siellä on suuri
karjalauma. Minusta tulee oikea leh;-
mäpoika, suopungilla minä otan kiinni
villejä härkiä. Sinä kokoat haukkuen
karjan merkittäväksi . . ." Poika pai­noi
huulensa koiran korvaan, kuiskien
koiralle mielettömiä tulevaisuudensuun-nitelmiaan.
mentäkolme vuotta sitten oli tapahtu­nut
Jokseenkin samanlainen taloontulo
erotuksella, että nyt hän oli mies par­haassa
iässä. Silloin hän oli ollut kym­menvuotias,
kun hän nälkäisenä eräänä
kesäiltana koirassa Vahdin kanssa tuli
taloon ruokaa pyytämään.
Koputus taas samaan oveen. Nyt ei
ovelle tullut pikkutyttö, vaan elähtä­nyt
nainen, joka tarkasti tulijaa tun­teakseen.
"Hyvää iltaa taloon, Ja teille, äiti
Moore", sanoi John tuttavallisesti.
Nainen säpsähti. "Mitä minä näen!
Eihän siinä ole John Viljamaa ilmielä­vänä!
'
John katsoi uudelleen naiseen. Niin
äiti Mooren näköinen, mutta kuitenkin
niin erilainen. »Ottaen huomioon nämä
vuodet, ei äfti Moore ollut muuttunut
ollenkaan, totesi John kun hän naisen
kehoituksesta astui sisään. Nainen ke­hoitti
vierasta istumaan. John tarkasti
häntä paremmin. Nainen huomasi mie­hen
tuijotuksen ja yskäisten hän alkoi
hiljaa puhua:
"Arvaan, että olet erehtynyt luulles-sasi
minua äidiksi. Vuodet ovat teh­neet
tehtävänsä minussa. Olen van­hentunut
ja muuttunut."
'•Erehdyin todella. Anna anteeksi,
Jos loukkasin sinua. Kuinka täällä
muuten Jaksetaan? Entä äiti Moore,
missähän on, kun ei näy?" kiirehti
Koira ja poika nukahtivat pian. Poi- John saamaan keskustelun turvallisem-ka
ei kuullut kaukaisia huhuilemisia,
kun isä kutsui Johnia Ja väliin Vahtia.
Koira heristi korviaan, mutta ei ilmoit­tanut
heidän piilopaikkaansa aivan kuin
ymmärtäen, että heidän vapautensa lop­puisi
kuorma-auton perälle. Aavikon
vapaus kutsui vastustamattomasti kohti
länttä.
Seuraavaan iltana pimeän Jo maille
saavuttua John ja Vahti kömpivät esiin
piilopaikastaan. Kova näläntunne val­tasi
pojan, itkukaan ei ollut kaukana.
Poika Ja koira lähtivät harhaileman
suunnasta tietämättä. Mutta yhdestä
asiasta poika oli varma: isä, äiti, sisko
Ja veljet olivat Jatkaneet matkaa. Näh­tyään
puron yli vievän portaan he oli­vat
luopuneet etsiskelyistä ja Jatkaneet
matkaansa.
Syvä suru täytti pojan mielen. Hänen
rakkaat vanhempansa, niillaisin tun­tein
he Joutuivat jatkamaan taivaltaan?
Mutta aavikon kutsu antoi hänelle voi­maa
kestämään ensimmäisen katumuk­sen
tunteen.
Kuin huomaamattaan hän saapui
farmitalon pihamaalle. Tuli tuikki ik­kunoista
kutsuen nälkäisiä matkalaisia
sisälle. Arka koputus ovelle. Kohta
ovi avautui Ja sievä, hänen ikäisensä
tyttö ilmestyi oviaukkoon. Vanhempi
nainen tuli myöskin ovelle. John toi­votti
ensin reippaasti hyvää iltaa ja sit­ten
pyysi ruokaa ja suojaa sekä itselleen
että koiralleen . . .
John Williams oli niin ajatuksiinsa
vaipunut, ettei huomannutkaan, en­nenkuin
vihainen koiran haukunta he-malle
pohjalle. ^
''Niin, äiti . . . Näyttää, että et tie­dä,
kuinka paljon täällä on tapahtunut
näiden vuosien ail>:ana. Hän on ollut
kuolleena jo yhdeksän vuotta." Lil-lian
huokasi, sillä suru äidin-kuolemasta
ei ollut vieläkään täydellisesti haihtu­nut.
Eteisestä kuuluva kolina tiesi, että
Joku perheen jäsen oli vielä myöhäisillä
asioilla. Andy Moore astui sisään. Tu­lija
tarkasti \'ierasta. John nousi ter­vehtimään
entistä isäntäänsä.
"Terveeksi, Andy Moore, ette taida
enää tuntea, vai kuinka?"
"No voi sun vietävä, sehän on John
Viljamaa! Mikä sinut tänne lennätti,
tämä lumipyrykö, vai?"
'•Eipä juuri sekään. Tulin vain kat­somaan,
kuinka täällä voidaan. Hyvin
kai, kuinkas muuten?"
"Hyvin, hyvinpä tietenkin, ainahan
Moorella hyvin pärjätään. Kuinka it­se
olet \'oinut, kun ei ole näillä mailla
näkjmyt sen jälkeen kuin äkäpäissäsi
taloni oven kiinni painoit?"
John huomioi heti ,että Andy Moore
oli samanlainen siiuri kerskailija kuin
ennenkin. Vuodet eivät olleet tehneet
mieheen suurtakaan muutosta.
"Mutta isä", kiirehti Lillian sovitta­maan,
"älä heti muistele menneitä. John
on. tullut meille vieraaksi riäih pitkän
ajan perästä- Oli oikein hauskaa, että
tulit meitä katsomaan."
"Mitäpä noista menneistä, olkoot!
Kai tässä muutama päivä sovitaan.
Missä sinä muuten olet ollut kaikki nä-i
•i i
r
rätti hänet todellisuuteen., Kaksikym- " mä vuodet?"
i i .i V ! 1.' X 1»li >: u i i J: &:t i. i. 5 I
Lauanlaina* lokakuun 31 päivänä. 1953 r Sfvu 5