Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 11, 1948

              iJaarattim vangittavaljT^
tui.omas3a huoneessaan;^^
. i s s a käsissään la ulU.asi'"t n, Jaka yritti sisälle. ^
pelasti lopulta hänet, selkT
>levan Ranskan kansala^^:^:^
>laan ei hän enää sen j ä l ^^
astua jalallaankaan.
ä tapaus on Lolan elämänkaard-tn
tyypillinen. Berliinissä häa
skandaalin lainaamalla ratsm
luttamalla kuninkaallisten va».
teen Venäjän tsaarin maiUessa
5sa. Kohtaus lienee ollut lilaa
otta hän olisi ehtinyt murtaa b
liset sydämet. Jonkin aikaa hän
:eli pitkin Eurooppaa itsensä pla-stzin
kanssa, kunnes tämä vj-itsi
Lolan huoneeseensa, ]a jat.
matkaansa. List2 oli ollut jopa
olehtivainen, että oh jättänyt
omistajalle etukäteen pyöreän
i huoneessa ole\nen huonekalu-raatmiseksi
— mikä ennakkotoi-osoittautuikin
aivan oikeaksi
t Lola löysi kuitenkin nopeasti
iudfeh miehen; • jolle-kiiuHaU
la'rakkauttaan .Tämä oli £uö:
lilaineri sanomalehtunies. Lola
inut esiintymään Suuressa Oop-ja
koko miespuolinen Pariisi
länen suosiostaan. Mutta ha­kukaan
muu kuin nuori lehti-rkinnyt
mitään. Tarkoitus oli,
olisivat solminneet avioliitoa,
ohtalo määräsi jälleen toisin,
shenkilö oli lausunut loukkaa-a
Lolasta ja seuranneessa kak­ussa
sai lehtimies luodin ohi-
Sellaista se lempi teettää!
traagillisen rakkaustarinan
ähti Lola sitten Baijeriin ja
cuningasvanhuksen jalkojensa
Hinta, jonka Ludvig joutui
an- rakastetustaan, oli hyvin
enempää eikä vähempää kuin
ngaskruunu.
I oli hänen orjanaan kaksi
Luningas vakuutti lähimmille
1,. e t t ä kysymyksessä oli aino-ysin
platoninen suhde, mutta
uskonut häntä. Lolan lähet-iLukaan
pystynyt olemaan pla-atohimo
hehkui kuninkaan jo-ilmäyksessä
ja jokaisessa sa-
Uiankin selvää, että kijnin-tnis
uhraamaan kaiken espan-mssijattarelleen
— joka tosä
spanjalainen enemmän kuin
kaani
n tulemaaa takamaan viljaa-peljänneet
työtä Suonperän
Heikki. -Yk^isiä tuumin hc
itoivat puita, sekä järjesti-län
vaatimusten mukaan en
nat puut pilkottiin talviksi
kaupunkiin vientiä varlfli-
: tehtiin omiksi polttopua-uiden
oksatkin laitettiin ki-
Itse he saivat ylimääräisci-in
ottaa huonompia puiU,
ei tarvinnut salaa kotiin»
länsi mies kuokallaan abk£-
.j^suoraaaU. Hänen val­l
i k i n , voimin auttaa mks-raitt
saattoi.
iskasU ja iJlämä yksito*'
osanneet- he toivoakaan
mtartoosa. oli työn sa^
ihtacQ.lialvcfaiksessa. «H#
>-lKuii^taaeet.
«jlssa yksinäisessä ibetsaWipassa oli
lupiensa ilona heidän ainc^ lap-
Karoliina tyttärensä, Heicjän
b^amatiaan olivat vuodet vierineet
ja läpsiviin kasvanut.
Tytär oli vanhemmiltaan perinyt vah-fPTA-
een ruumiinrakenteen. Öltu-
^ vanhempiensa apuna jo hyvm nuo-
Lta lähtien, karastuivat hänen jäse­nensä
tekemään raskasta työtä,
j Sydänmaan korvessa oli hänen nuori
niielensä oppinut tulemaan -toimeen i i -
minkäänlaisia huvituksia.
! Työ oli hänellä ainoana ajankulutta-
\ jajia, hyvä ruokahalu raskaan työn ja
«rrattoman terveyden edellyttäjänä.
Konen pienoinen perhe suoritti elä-
I nänkutsumustaan mitä vaatimattomim-
Piissa olosuhteissa.
Sutä on jo paljon vuosia kulunut, kun
tuo sekä työlleen että toisilleen uskolli­nen
Suonperän pariskunta on saanut
jättää hikeä pusertavan työmaansa jra-tastamassaan
korvessa. •
Heidät on saatettu pitäjän hautaus­maahan
nauttimaan hyvin ansaittua le­poa
. . •
Pian sen jälkeen on heidän pieni ko­tinsa
myyty ja hajoitettu.
Eihän talon omistaja, jonka maalla
asunto sijaitsi, enää tahtonut, sen ole­vankaan
paikallaan. Kukapa myös-
]j2än niin alkuasteisessa asunnossa ja
yksinäisessä ilmapiirissä olisi viihtynyt­kään.
Eipä olisi sinne jään5rt edes torpan
tytärkään, joka lapsuutensa ajan ja
nuoruusvuosiansa oli viettänyt tuossa
takaliston torpassa.
• itc •
Vuosia on jälleen monta vierinyt ajas­sa
eteenpäin . . .
Suonperän torpasta on enää jäljellä
vain Tiurkkakiviä osoittamassa, että sil­lä
paikalla on joskus ollut jokin pieni
rakennus.
Vanhemmat ihmiset muistavab vielä
sillä paikalla asuneen korvenraivaajapa-riskunnan,
Justiinaii ja Heikin.
Kirj. N ,
— Mennääpä*häntä katsomaan! sanoi
äiti. Olga tiesi, ketä äiti Urkoitti;
" h ä p " oli Olgan veli, Borja vapaaehtoi­nen.
Borja oli sanonut menevänsä so­taväkeen
yhdessä kaikkien saman kurs­sin
poikien kanssa. Äiti oli seisonut
hänen edessään pienenä, suoraryhtisenä
j a huolestuneen näköisenä.
— Olet likinäköinen ja terveytesi on
heikko, oli hän sanonut. Etkö pelkää?
— Minä en pelkää mitään, äiti, oli
Borja sanonut.
— Sinä et ole «milloinkan aikaisem­min
ollut sodassa; sinun tulee olemaan
hyvin vaikeata.
— Ei se mitään merkitse, äiti, oli
Borja sanonut sulloen reppuaan.
Karoliina on viettänyt vanhempiensa
kuoleman jälkeen vuosiansa suuren ky­län
talollisten apuUimisenä. Ei häntä
sentään käytetty tavallisissa naisten teh­tävissä.
Olihan hän lapsesta asti tot­tunut
raskaampiin töihin.
Metsässä teki hän halkoja talvisin,
kuten miehetkin. Keväällä hän kuori ja
sahasi pärepölkkyjä. Kesällä taas niit-teli
heinää sekä viljoja, kuten oiva mies.
Riittihän hänellä voimia suuren ko­konsa
ja lujan sisunsa takia kaikkeen
tällaiseen . . .
» * «
Karoliina Suonperän elämäntaipaleel­la
on alkanut elämänjakso uusine vai­heineen
. . .
Hänkin on purjehtinut yksinäisenä
harhailevalta mereltä avioliiton onnel­liseksi
kuviteltuun "satamaan".
Leskimiehen, jolla on kaksi poikaa
«^ellL-estä avioliitosta, on hän saanut
puolL^okseen.
^'yt saavat jäädä hänen miehekkäät
tehtävänsä.
I^ienen kotinsa hoito avaa hänelle
Men työmaan. Hänellä on nyt oma
^oti kylän keskustassa. Onhan jo muu-j^^
tin rakasta omaisuutta: Oma poika-
^•n^ velipuoliensa seurana.
Kaikesta huolimatta muistelee enti-
Suonperän Karoliina vieläkin kai-
"oten vanhempiansa, sekä pientä sydän-torppaa,
missä hän oli ensi kerran
»^^yt piiivänvalon.
. HIOM.MTU, että puolivalmis
^ epäpuhdas peniciUini sisältää ainct-
' jo^a eräissä tapauksissa on tehok-
^J"Pi eräitten bakteerien vaikutuksen
^tämises.M kuin puhdbtcttu pcnicilHni.
*tc«llä on tässä kdidassa vielä tutkit-Äiti
oli yhdessä Olgan kanssa usein
käynyt tapaamassa häntä siinä kylässä,
missä häntä koulutettiin. Borja oli tul­lut
harjoituksista kotiin kiihtyneenä,
väsyneenä, pölyisenä ja päivettyneenä,
istahtanut ja ruvennut puhumaan äidin
ja Olgan kanssa kaupungista, tuttavista,
ystävistä Sodasta ei puhuttu mitään,
sillä kaikki heidän ympärillään oli muu­tenkin
täynnä sotaa.
Olgasta tuntuivat heidän retkensä vel­jen
luo, kaupungin ulkopuolelle, kesäi­siltä
kävelyretkiltä, aivan tavallisilta
sunnuntaisilta kävelysretkiltä tutuilla
esikaupunkipaikoilla. He palasivat ta­vallisesti
kedolla kukkia poimittuaan
sähköjunalle ja saapuivat illalla kau­punkiin,
joka oli täynnä hyörinää ja
sodanaikaista huolestuneisuutta.
Mutta viime aikoina oli kaikki men­nyt
sekaisin. Rintamalinja kulki nyt
jo jossakin aivan lähellä ja Olgaa huo­lestutti
se, miten he tänään kykenisivät
löytämään Borjan, -kun kaikki oli n3't
niin erilaista kuin noina entisinä, hiljai­sina,
maaseudun rauhaa huokuvina sun­nuntaipäivinä,
jolloin he olivat käyneet
Borjaa tapaamassa.
He kulkivat pitkin peltoja, jotka, oli­vat
jo syksyisen autiot: huvilat olivat
tyhjät ja umpeennaulatut, heitä vas­taan
tuli kuormia ja autoja; tien var­rella
hääri siirtolaisia lapsineen ja pa­ketteineen,
säkit selässä: ojassa näkyi
kuollut hevonen, jonka puumaisen jäy­kät
jalat töröttivät taivasta kohti: hei­dän
ohitseen kulki sotilaita keittoastioi­taan
kilistäen, jostakin läheltä kuului
TIHOXOV.
kor\'iahuumaavaa ammuntaa . . .
He olivat jo kaukana meluisalta
maantieltä ja kulkivat nyt tuttua pol­kua,
mutta kaikki junpäriUä oli aivan
toisenlaista, kuin mihin he olivat tottu­neet:
kumoonkaadettuja aitoja, ihmis­ten
poissaolo, jonkinlainen jännittynei-s>*
ys, rauhattomuus, jonkin kauhistutta­van
odotus. Niityllä, pensaiden taka­na
oli puna-armeijalaisia konekiväärien
luona: he olivat suojautuneet telineiden
taakse. Heidän saavuttuaan ensinmiäi-
^seen kylään oli tämä autio, aivan koko­naan
autio. Eivät edes ^x^arpusetkaan
kylpeneet pölyssä; ei siellä näkyn>t jah­taan
kanaa etkä yhtään koiraa. Savu­piipuista
ei noussut sa\^a. Hyljätyn
näköisinä seisoivat talojen edessä tj'h-jät,
kallelleen vääntjTieen penkit. Ky­lä
oli ollut tuon näköinen \'ain valoisina
kesäöinä, juuri ennen auringon nousua,
kun kaikki vielä nukkuivat. Mutta
nyi ei siellä nukkunut ketään: kylä oli
autio kuin erämaa.
Olga kulki rohkeasti tämän erämaan
hiljaisuudessa äitinsä jäljessä, joka as­teli
yhtä eteenpäin hitaasti, mutta var­masti.
Toinen kylä paloi. Kiivettyään sen
läheisyydessä olevalle kukkulalle he
tahtomattaan jäivät seisomaan. Rus­keita
hevosen harjoja muistuttavat lie­kit
kohosivat kattojen yläpuolelle eikä
ketään ollut niitä sammuttamassa.
Muutamista tuvista oli jäljellä vain ka­sa
kekäleitä; se oli ihmeellinen näky.
Olga nykäisi äitiään hihasta, mutta
tämä sanoi rauhalisesti: "Meidän on
päästävä tuolle lehdolla", ja he läksi­vät
kulkemaan pitkin tietä, palavien ta­lojen
välistä.
Kun he olivat kulkeneet kylän läpi
ja laskeutuneet pieneen laaksontapai-seen,
kuului yht'äkkiä jokin vinkuva
ääni, joka yhä kasvoi. Se lähestyi niin
itsepintaisesti ja väistäimättömästi, että
korvissa alkoi tuntua . ilkeältä. Äiti
seisahtui ja painoi päänsä alas Olga
teki samoin. Hän tiesi, ettei kumpi-kan
heistä tehnyt sitä, imitä pitäisi teh­dä:
rientää poh tieltä ja heittäytyä kas­voilleen
maahan. Mutta heidänhän oli
kuljettava eteenpäin ja löydettävä Bor­ja
ja jos he nyt tulisivat heittäytymään
maahan joka ammuksen edessä, eivät he
milloinkaan tulisi pääsemään perille ja
Ammus räjähti kukkulan tädcana. Sen
nostattama multaryöppy laskeutui hU
laasti maahan. Tuskin se oli laskeutu­nut,
kun toinen ammus räjähti. Tä­män
jälkeen he komapstellen juoksivat
pensaiden suojassa, koska tiellä nousi
tupntuostakin ilmaan mustia tomupil-viä,
joiden lomitse välähteli punaisia
salamoita. Olgan koko ruumis värisi,
hänen huulensa olivat kuivat, multa äiti
kulki tarmokkaasti eteenpäin ja Olgan
oli pakko seurata häntä. Hänen aivois­saan
pyöri mieletön ajatus: "Meihin
he eivät osu, meihin he eixiit saa osua,
eivät saa .
Sitä kylää, missä Borja asui ja mis­sä
hän sai sotilaskoulutuksensa, ei yk­sinkertaisesti
ollut olemassa. Sen ase­mesta
törrötti mustia pylväitä ja hiil-
* tyneet laudat muodostivat siellä täällä
eriskummallisen näköisiä röykkiöitä.
Puutkin olivat palaneet tai revitty juu­rineen
irti miaasta ja makasivat nyt
suunnattoanan suurina, samean, vihertä-
\'än veden täyttämissä kuteissa.
Äiti, sanoi Olga, minne me nyt
menemme?
Aili oli vaiti. Olgan tuli häntä sää­l
i ; hän näjtti niin pieneltä ja viisyneel-tä,
Tiiutta lannistiimattohian itsepäisel­tä.
— Äiti, sanoi hän jälleen, mennään
kotiin! Emmehän me täältä enää eteen­päin
pääse.
— Mennäänpä vielä vähän matkaa
eteenpäin, sanoi äiti. Kys>nään sieltä
sitten . . .
Ja he jatkoivat jälleen matkaansa.
Kaikkialla näkyi nyt ruohossa ja ojis­sa
makaavia puna-armeijalaisia, jotka
tähystelivät vasemmalle. Yht'äkkiä hei­dän
eteensä ilmestyi kolme sotamiestä,
jotka olivat astuneet ulos pienestä sau­nasta.
.\rti suuntasi askeleensa heitä
kohti ja sanoi iloisesti yhdelle heistä,
pitkälle, laihalle, pisamal^savoiselle nuo­rukaiselle:
— Ellen erehdy, on teidän nimenne
Pavlik?
Sotamiehen silmät laajenivat häm­mästyksestä.
Hän katseli tuokion ver­ran
tuota edessään seisovaa pientä nais­ta
ja sanoi:
— Ja te olette Borjan äiti. eikö niin?
— Kyllä, sanoi tämä. — Haluan näh­dä
hänet. Mistä voin hänet löytää?
— Löytääkö? sanoi Pavlik hieman
hämmentyneenä. Kulkekaa samaan
suuntaan kuin tähänkin asti, suoraan
tuota kukkulaa kohti tuossa. Mutta
teidän olisi kyllä paras olla menemättä
1 -..f
"Bonnvn" kurkkua myös kuhasi äskettäisessä New Yorkin kuumuudessa ja se tahtoi juoda
vesisuihkusta.
LAUANTAINA, S Y Y S K U U N 11 PÄIVÄNÄ, 1948
••'•'3\
f* V '••4
m
i i
t m
siva 9