Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 8, 1936

              o. HENRY
ENKILÖ, joka on tutustunut
nyrkkeilyn historiaan, muistaa
varmaankin viime vuosisadan yhdek-sänkymmenen
luvun alussa sattuneen
tapauksen. Maailmanmestari ja eräs
tuon arvon tavoittelija iskivät yhteen
Rio Granden Meksikon puoleisella
rannalla. Kamppailu kesti vain mi­nuutin
ja joitakin sekunteja. Harvoin
on suurella jännityksellä odotettu ot­telu
ratkaistu näin hävyttömän ly­hyessä
ajassa nyrkkeilyn ystävien
suureksi harmiksi. Maailmanmestari
kaatoi yhdellä ainoalla iskulla epä­onnistuneen
kilpailijansa, käänsi hä­nelle
selkänsä ja mutisi itsekseen:
"Sai tarpeekseen". Senjälkeen hän
ojensi kätensä sekundantilleen, jotta
tämä riisuisi niistä hansikkaat.
Varhain taistelupäivän jälkeisenä
aamuna junan pysähtyessä Amerikan
puoleisella joen rannalla San Anto­niossa
purkautui puUmaninvaunuista
asemasilta täyteen kiihtyneitä, muo­din
mukaisiin liiveihin ja kauluhui-veihin
puettuja gentlemanneja. Edel­lä
mainittu tapaus oli osittain syynä
siihen surkuteltavaan asemaan, jossa
"kääpiö" MacGyre oli. Hän kömpi
vaunusta ja istuutui asemasillalle an­karan
yskäkohtauksen yllättämänä,
yskäkohtauksen, mikä oli ylen tuttu
San Antonion asukkaille, .olivathan_
tuhannet keuhkotautisairaat siellä et­sineet
terveyttään. Samaan aikaan
aamuhämärässä astui asemasillalle
New Essexin maakunnasta kotoisin
oleva karjanhoitaja Curtis Redler.
Suokoot jumalat, ettei hänen varjon­sa
koskaan kutistuisi kuutta jalkaa
kahta tuumaa lyhyemmäksi...
Karjanhoitaja Redler oli näin var­hain
liikkeellä päästäkseen eteläisellä
junalla kotiasemalleen. Hän pysäh­tyi
kovaonnisen nyrkkeilynystävän
eteen, tervehti häntä kohteliaasti ja
sanoi pitkäveteisellä Texasin mur­teella:
— Oletko sairas, poikaseni?
"Kääpiö'' MacGyre, entinen ke­vyen
sarjan mestari nyrkkeilyssä, kil­paratsastaja,
urheilija ja peluri, kat­soa
muljautti äkäisesH puhuttelijaan-sa.
Häntä loukkasi sana ''poikaseni''.
— Jatka vain matkaasi, telefooni-pylväs!
— sanoi hän korahdellen. —
En tarvitse puhelinta.
Uusi yskänpuuska teki hänet ko­konaan
voimattomaksi. Uupuneena
nojasi hän tavarakärryihin. Redler
odotti kärsivällisesti ja katseli valkoi­siin
hattuihin ja lyhyihin päällystak-keihin
puettuja matkustajia, jotka
imeskelivät pitkiä Sikaareja ja pitivät
tav^atonta hälinää.
— Oletteko pohjoisesta, poikaseni?
— kysyi hän kun MacGyre hiukan
toipui. •— Oletteko ollut katsomassa
ottelua?
— Ottelua! —-sähisi MacGyre. —
Mokomakin ottelu! Se ei ollut mi­tään
nyrkkeilyä. Sai hyvän läimäyk­sen
ja asia oli selvä. Vai ottelu!
Hän yskäsi, kakisteli kurkkuaan
ja puheli ikäänkuin purkaakseen omia
huoliaan:
Minä puolestani olen kuitti. En
usko enää mihinkään elämässä. Aja­telkaa!
Panin viisi yhtä vastaan, että
irlantilainen kestää kolme erää. Pa-tm
koko qma^uuteni likoon viimeis­tä
senttiä myöten. Olin jo tuntevani
Kolmannellakymmenennellä Seitse­männellä
kadulla sijaitsevan Jimmie
Delaneyn yökahvilan tuoksun sierai­missani.
. . Jos olisin voittanut, oli­sin
ostanut tuon kahvilan. Ja yhtäk­kiä
. . . N o , sanokaahan, telefoonipyl-väs,
kuinka ihminen Voi olla sellainen
hölmö? Panna koko omaisuutensa
joidenkin nyrkkeilyerien varaan!
— Eihän se ole kovin järkevää, —
myönsi jättiläismäinen karjanhoitaja,
— varsinkaan silloin, kun häviää.
Mutta nyt, poikaseni, lienee parasta,
kun lähdette hotelliin. Pahan puolei­nen
yskä! Onko-sitä kestänyt kauan­kin?
Keuhkoissa on vika, —: sanoi
karin sanojen mukaan vöin elää kuusi
kuukautta, vuodenkin, jos taudin kul­ku
hidastuu. Aijoin ruveta elämään
säännöllisesti ja parantelemaan itSKi^
ni. Siksi pelasih, panin viisi yhtä
vastaan. Jos olisin voittanut, olisin
ostanut Delaneyn kahvilan, ^aatoin­ko
minä arvata, että tuo pölkkypää
oikaisi koipensa ensimmäisessä eräs­sä.
.
— Niin, asianne ovat huonosti,-—
sanoi Redler silmäillen MacGjnren
surkeata hahmoa, joka näytti ikään­kuin
litistyneeltä kärryjä vasten. —
Mutta lähtekää hotelliin lepäämään!
Mengerin hotelli on^hyvä, samoin ho­telli
Maurice j a . . .
Ja Walldorf-Astoria Viidennellä
— Sanoin!^ teille; että olen aivan
putipuhdas. Jäll^Uä ön; vmn kymme.
nen senttiä. Teidän .mielestänne mi.
nulle olisi terveieÖistä matkustaa Eu-ropaan
tai tdidä purjehdusretkiä
omalla alukseUani. Vai mitä?. Sa­nomalehti!
Hän viskasi lehtipojalle kymmenen
senttiänsä, sai "Expressin" numeron
ja viisi senttiä takaisin, nojautui kär­ryihin
ja! S3n^ent5ri lukemaan report­terin
väritettyä sepustusta eilisestä
n)n-kkeilyottelusta.
Curtis Bedler katsoi suurta kulta-kelloaan
ja laski kätensä MacGjTen
olalle.
— Lähdetään, poikaseni, — sanoi
hän. — Juria lähtee kolmen minuutin
kuluttua.
MacGyre oli nähtävästi tottunut
antamaan purevia vastauksia.
— Äsken sanoin teille olevani puti-puhdas.
Luuletteko minun nyt kerin­neen
särkeä pankin baccaratpelissä?
Korjatkaa luunne hyvän sään aika-
MacGyre. — P i a n on asia selvä. Lää- Avenuella, — matki häntä MacGyre. na, arvon herra!
K i r j . A U NE
/ Kilpakirjoitus )
JUNASTA astuu ulos nuori nainen.
Hän johtaa kiireiset askeleensa si-vutidle.
Aivan kuin jotakin paeten,
rientää hän kosken rannalle. Sinne
saavuttuaan istahtaa hän kivelle, luo­den
pelokkaan silmäyksen ympäril­leen.
— Niin, nyt olen täällä, kaukana
sieltä . . . Tuon kosken kuohut sulke­vat
minut pian syleilyynsä — loppuu
tuskat, häpeä tulee pois pestyksi...
Vielä joku aika sitten hän, Katri,
oli niin onnellinen. Ilolla hän suoritti
kaikki työnsä siellä Metsälän talossa,
jossa hän oli ollut palvelijana. Vii­me
keväänä palasi Metsälän poika
Aarrte ulkomailta. Silloin hän, Katri,
rakastui ensikerran. Aargp myöskin
vannoi rakkauttaan hänelle.
Kesän kauniit illat he yhdessä viet­tivät.
Pujahtivat monasti salaa Myl­lymäelle.
Miten hän rakastikaan sil­loin
Aarnea. Hiljaa hän hyväili po­jan
tummaa kiharaa t u k k a a . ..
Sitten tuli loppu kaikesta. Katril­la
oli salaisuus, jonka hän tahtoi po­jalle
sanoa. Salaa hiipi hän Mylly­mäelle.
Siinä toista odottaessaan nu­kahti
hän sammalmättäälle.
Hiljaa saapui poika nukkuvan ty­tön
luo, painoi suudelman hänen huu­lilleen.
— Oo, sinäkö se olet Aarne!
Olen odottanut sinua.
— Katri kulta. Kyllä sinä olet
kaunis. Tule tänne syliini istumaan.
Siinä Aarnen sylissä istuissaan ker­toi
hän salaisuutensa: Minä tiedän
tulevani äidiksi ja sinä rakas olet isä.
Eikö ole . . .
Ei hän ehönyt enempää sartoa, kim
jo tunsi tulevansa heitetyksi pois po­jan
sylistä.
^~ Mene helv— siitä. Luuletko mi­nun
vievän piikoja emännäksi talooni.
Olen leikkin3rt vain kanssasi... Hän
heitti rahapinkan tytön eteen sanoen:
Tuossa on s i n u l l e . . .
Rantakivelle istahtanut tyttö herä­si
mietteistään. Suuret kyynelhdmet
vierivät kimallellen silmäkulmista —
yksi putosi käsilaukulle. Vaistomai­sesti
aukaisi tyttö käsilaukkunsa.
N i i n siinä oli kirje ja raha sisällä,'hä-nelle
osoitettu.
Inhoten heitti hän kirjeen rahoi­neen
koskea kohti, mutta koski ei sitä
huolinut, vaan t3^nsi sen voimak­kaalla
henkäyksellään tytön huomaa­matta
rannalle. Tyttö ei myöskään
huomannut, että eräs silmäpari aiva-.?
hänen lähellään, tiheän pensaais suo­jassa,
seurasi hänen hommiaan ja
kuunteli hänen hiljaista puheinaan/
Kun tyttö sitten nousi, hypityn
koskeen, oli hänen aikeitaan peiisiia?!
takana seurannut mies pelastaitut hX-net
ennenkuin kuohut ehtivät niellä
häntä. Hän, pelastaja, otti myöskin
rannalle pudonneen kirjeen taskuun­sa.
Mies kantoi tajuttoman tytön ko­tiinsa.
Kun Katri tuli tajuihinsa, oli hä­nen
vieressään vanha herttainen
mummo, joka puheli: Nuku, nuku
lapsikulta rauhassa, sillä aikaa lai­tan
sinulle hyvän, vahvistavan
rian.
Kaikki Katrin yritykset ja vasta­väitteet,
että hänellä ei ole rahaa ruo­kaan
ja asuntoon ja että hän tahtoo
mennä, raukesivat tyhjiin, kun mum­mo
taivutteli niin herttaisesti.
Miten hyvä olikaan Katrin olla
mummon tykönä. Ja Erkki, mum­mon
veljenpoika oli niin ystävällinen.
Katri ei tiennyt, että Erkki oli hänen
pelastajansa.
Syksy ja talvikin on pian mennyt.
Pääsiäisen tullen Katri makasi pie­nessä
kamarissa, plxn tytön pallero
vierellään. Tuo sinu';,tyttäresi on niin
herttainen. Saisink:> näyttää sitä Er­kille,
pyysi irummo,
— Näyttäkää vain. Minäkin tästä
jo nousen.
Katrin tulUsa tupaan, ihaili Erkki
häntä ja hänen kullankellertävää tuk­kaansa
silmillään.
— Y,yt minä lähden tästä Mansik-kia
lypsämään, sanoi mummo, ottaen
lypsinkiulun matkaansa.
Mummon mentyä astui Erkki lä­hemmäksi
Katria, tarttui Katria ke­destä
ja sanoi: Minä rakastan sinua.
Olen rakastanut jo kauan. Voitko
sinä yhtään pitää minusta?
— Erkki, älä puhu minulle niin.
Minä en ole sinun rakkautesi arvoi­nen.
— Katso minua Katri, niin tiedät
että rakastan smua. Minä tiedän
kaikki. Seurasin siellä koskella. Täs­sä
on k i r j e . . .
Nyt on Katri onnellinen ja suloi-
' nen aviovaimo, jota Erkki rakastaa
samoinkuin sitä pientäkin.
Lähdetään minun rancholleni,
— sanoi karjanhoitaja. — Jäätte sin­ne
siksi kun paranette. Kuusi kuu­kautta
ranchoUa tekee teistä jälleen
miehen. —-
Hän tarttui "kääpiötä" käsivarres­ta
ja talutti hänet junaan.
— Entä maksu? — sanoi MacGjTe
koettaen heikosti riuhtautua irti.
— Mikä maksu? — tokaisi Redler
k :^missaan. _
tie katsoivat tojnen toistaan sil­miin
ymmärtämättä toistensa tarkoi­tusta.
Nähtävästi he soveltuivat tois­tensa
seuraan vain hammasrattaiden
tavoin kieppuen kumpikin oman ak­selinsa
ympäri.
Eteläisen junan matkustajat näki­vät
heidän istuvan - vierekkäin vau­nussa
ja ihmettelivät moisia vasta­kohtia.
MaeGyVe oli viisi jalkaa ja
kaksi tuumaa pitkä ja muistutti ulko­muodoltaan
Jokohaman japanilaisia
tai Dublinin irlantilaisia. Hänen sil­mänsä
olivat kiiltävän mustat, leu­kansa
ja poskipäänsä ulkonevat ja
kasvoissaan näkyi monilukuisia arpia.
Pohjaltaan katkerana ja murtumat-tomanä
sekä sotaisana kuin ampiai­nen
hän kuului kaikkialla yleisesti
tunnettuun ihmistyyppiin. Redler oli
aivan toista maata. Hän oli kuusi jal­kaa
ja kaksi tuumaa pitkä ja tavatto­man
hartiakas, luonteeltaan avoin
kuin kirkasvetinen puro? Yleensä hä­nessä
yhtyivät Lännen ja Etelän omi­naisuudet.
Hänen laistensa henkilöi­den
muotokuvia lÖ3rtyy vähän. Taide­gallerioissa
niitä ei tapaa ja eläviä-kuvia
ei siihen aikaari Texasissa tun­nettu.
Redlerin tapaista tyyppiä voi­daan
parhaiten esittää suuripiirteisen,
puitteisiin soveltumattoman fresco-maalauksen
avulla.
Kansainvälinen juna vieri etelään.
Metsät näyttivät pieniltä, vihreiltä,
irraUisilta täpliltä. Ne ikäänkuin pa­kenivat
valtavaa, vehmasta preeriaa.
Tämä oli ranchojen ja karjakuningas-ten
maa.
(Jatkuu)
MISSÄ O N SUUBEHIPI VAAEA
- Aijon lähtea merUle.
- Mitä hittoja! VaUtset kaikkein
vaarallisimman elämänalan. Etkö muis­ta,
että sekä isäsi etta isoisäsi wat
kuolleet merillä.
— Niin - mutta missä sinun isäsi ja
isoisäsi ovat kuolleet?
— Kotona, omassa vuoteessaan.
Bitähän minakiii ja siksi juuri, etta
paljon enemmän ihmisiä, on kuollut ko­tona
vuoteellaan kuin hukkunut me­reen,
valitsenkih ininä merimiehen ela-
• märu •