Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 27, 1945

              r" Jatkoa.
SALAISIA KOHTAUKSIA
Mätteo oli lausunut sanansa, ja
van<huuden itsetyytyväisyydellä hän
uskoi, että paljaat sanansa riittäisi­vät
sammuttamaan ymmärtämättö­män
ja kutsumattoman kosijan tun­teet.
Ham antoi kelpo ojennuksen
tyttärelleen fja uhkasi teljetä hänet
luostariin, jos hän antautuiä mihin­kään
rakkaussuhteisiin jpnikun sel­laisen
köyhän pojan Ivanssa kuin sen,
'johon ¥ a n nyt oli luonut sHmänsä.
Ukko vartioi tytäj^tänsä muutamia
viikkoja, käski iltaisin hänen mennä
huoneeseensa ja otti häneltä jokaisen
lantin, minkä tyttö saattoi ansaita
oljenpunoraisella. Mutia 'jonkun a-jan
kuluttua hänen intonsa jäähtyi ja
hän unohti vartioida tytärtänsä pit­kinä
valoisina alkukesän iltoina tai
ottaa selvää siitä, mitä tämä teki
niinä päivinä, jolloin hän oli poissa
matkoillaan vuorilla tai kaupungin
kaduilla ja kujilla.
Sellaisissa 4;ilaisuuksissa tyttö ja
Rinaldo tapasivat toisensa, niinkuin
rakastavaiset ovat kaikkina aikoina
tehneet; he 'kohtasivat toisensa sa­laa,
vavisten ja aivan lyhyinä het­kinä,
mutta sitä suloisempaa se oli.
Pöllöt, jotka äänettömästi lentelivät
ympäri hämärässä, ja «satakielet, jot­ka
lauloivat punaruskeidÄi lehtien
alla, olivat heidän ainoat uskottunsa^
ja kanssarikollisensa, ja ne pitivät
salassa mitä kuulivat ja näkivät. Kun
Nita seurasi isäänsä messuun silmät
maahan luotuina ja kapinallinenj tuk­ka
palmikoituna ja päätä vasten pai­nettuna,
näytti hän mitä^ nöyrimmäl­tä
ja ujoimmalta tytöltä, ja vanhus oli
varma siitä, että tyttö totteli häntä
täsmälleen.
"Tukahduta tyhmyys alkuunsa,
niin ihminen on siitä vapaa ilman
muuta"^ mutisi hän tyytyväisenä it­sekseen,
vakuutettuna omasta vii­saudestaan.
"Täytyy vain olla luja ja tarniokas
lapsiansa ikohtaan, niin saa heidät
mihin tahtoo", sanoi hän pöyhkeänä
itselyytyväisyydestä San Domenicon
kirkon papille. Mutta pappi, joka oli
nähnyt syvemmälle ihmissielun pi­mentyneeseen
peiliin, ei ollut taipu-pälitcllä
jälkeenpäin, että vuorien yk­sinään
jyristessä synkkä jumala vyö­ry
tteli suuria kiviä rinteitä alas peit­tääkseen
niitten kuminaan Menan
valitushuudot luolan s&pukoissa, * * •
Erämaan hiljaisina öinä herään
joskus kumeaan jyrinään asunnossa­ni
savupmin takana. Kuuluu siltä
kuin taivaankappaleet olisivat läh­teneet
huvittelemaan ajamalta toisi­aan
vuoren rinteitä alas. Se on kuin
maanjäristyksen lähestymistä kau­kaa.
San Jaeintoh vuoriryhmä har-joittaa^
delleen maan muodostusta.
Sierra Nevadan eteläkärki loppuu
mailin päässä Tahquits-vuoren rot­koista
poikkipäin asettimecseen vuo­rijonoon.
Sutinnatott luonnonsauma
erottaa kohtisuoraan asettuneet vua-riryhmäty
jotka toisinaan liikahtele­vat
ja putoilevat saumansa varasta.
Silloin kuuluu syviä valituksia, toi-sinacm
maan uumenista tunkeutuu
huokaus; ne ovat kuin kärsimyksiin-
$ä tukahtuvan ihmisen vaikertelua;
ja kivetäfihkareet alkavat kaameasti
kolahdella.
Olen monesti herännyt suoranai­seen
valitushttufoon, ja kaiken vaiet­tua
nukahtanut jcUeen erämaapöUön
kaukaiseen ftuhuiluun.
vainen ehdottomasti hyväks>'mään si­tä
mielipidettä.
OH aina yltäkyllin työtä huhtikuus­ta
marraskuuhun asti, 'ja (kun aurinko
laski vuorten taa jättäen jälkeensä
raukaisevan kuuman auteren, oli R i ­naldo
niin väsynyt tänä keskikesänä,
että ainoastaan rakkauden-siivet saat­toivat
'kantaa hänet ylös vuorelle toi­vossa
saada kuulla tytön päljaitten
jalkojen tulevan kahisten polun kui­vassa
ruohikossa sirkkain terv^ties-sä
kuuta sirinällään. Ainoastaan toi­vossa
hän sinne meni, ja' viitenä ilta­na
seitsemästä hän sai siellä seisoa
turhaan odottaen, sillä jos vanha
Matteo rstui ja tupakoi muurilla täi
ne naiset, jotka talossa asuivat, sei­soivat
tiellä keskenään jutellen, ei
tyttö voinut hiipiä tiehensä huomaa­matta,
vaan hänen täytyi silloin kär-haten
oljenpu non ta työnsä ääressä,
kunnes kello oli yhdeksän ja kirkon­kellot
laaksossa soivat, valot sam­mutettiin
jä talon ovet suljettiin.
Nämä vuorenrinteet ovat sanomat­toman
kauniit ja hiljaiset keväällä ja
kesällä. Niillä tapaa vuorten juhlal­lisen
vakavuuden ja tasangon lem-peämmän
viehätyksen. Vuorten mo­net
mutkaiset sivuharjanteet sulavat
yhteen silmää ja mieltä kiehtovaksi
kokonaisuudeksi. Puiden tuuheissa
lehvistöissä satakielet livertävät ja
pöllöt kirkuvat. Aina siihen asti
kuin kuu nousee, ovat pääskyset len­nelleet
hämärässä, ja koettaen niitä
jäljitellä tulevat sitten lepakot, joi­den
räpyttelevältä lennolta kuitenkin
puuttuu pääskyn hiljainen sulo. Ih­misääniä
ja muita, ties mistä tulevia,
toistelee kaiku vuoresta vuoreen. I l ­ma
on kaikkialla kuivan ajuruohon,
laakerin ja ruusupensaan pudonneit-ten
terälehtien tuoksua täynnä. Ky-pressi-
ja poppelilehdot Ikohoavat
tummina ja Ju!hlallisina vielä valoi­saa
taivata kohti, ja varjossa niiden
alla tuntuu, tuin vieläkin kuulisi u-nohturieen
kertomuksen kuolleista ju­malista
ja murhatuista miehistä.
Rinaldolla ei ollut mihinkään vuo­denaikaan
niin paljon puuhaa kuin
kesäkuukausina.
Kaikki ne, joilla ei ole vakinaista
työtä, ovat silloin 'kysyttyjä ja tietä­vät
varmasti saavansa tointa aurin­gon
noususta sen laskuun asti. On
haettava tynnyreillä vettä maalle, jos­sa
ei ole lähteitä, heinä ön niitettävä
ja koottava rukoihin, eio korjattava
ja puitava, asioita toimitettava lais­koille
fhmisille, jotka lofkovat päivää
paistatta'en puutarhoissa, pensasai­toja
tehtävä ja korjattava, ja silloin ei
maalaistaloissa ole kyllin paljon käsiä
kaikkeen tähän t.vöhön, ja voimakas
ja kunnollinen mies voi silloin var­masti
'joka päivä ansaita päivära­hansa
ja samalla saada ateHan niistä
käsistä, joita hän palvelee. Kesällä
hän saa kokoon kyllin paljon, jotta
voi syksyllä maksaa vuokransa, ja
vieläpä \*oi jäädä hiukan ylilkin k y l - -
mimmän vuodenajan vaikeita viikko­ja
varten.
Mutta koko tämän kesän oli Rinal­do
ikäänkuin pyörällä päästään sekä
ilosta että pelosta. Hän asetti lyh­teet
tähkäpuoli ylöspäin, jota ei kos­ton
tehdä tässä maassa, hän ei sul­kenut
vesitv-nnyrin tappia, niin että
astia oli tyhjä, kun hän tuli perille,
ja kerran kun hänet lähetettiin kau­punkiin
toimittamaan muutamia os­toksia,
hän palasi tuoden mukanaan
suolaa riisin asemesta ja saippuaa so­kerin
sijasta. Mutta hänen naapu­rinsa
tiesivät, että hän oli ensi kerran
elämässään rakastunut, nauroivat ja
antoivat hänelle anteeksi. .
Päivät olivat pitkiä ija kuumia ja
vaivalloisia, ja silloin oli ihanaa kes­kellä
päivää käydä pitkäkseen (ja nuk­kua
hetkinen heinäruon tai aidan var­jossa,
ja vaikka illalla hänen jäse­niään
pakotti ja kaikki lihakset hänen
ruumiissaan vapisivat liikaponnistuk-sesta,
niin kuitenkin iloinen odotus
saada nähdä lemmittynsä vaikutti,
näyttää tobille. Marian CXerino möi
pyhätakkinsa voidakseen ostaa rin­taneulan
häiielle."
Ja tyttö alkoi tyytymättömän nä­köisenä
heitellä viikunoita ruohoi­selle
Bplulle, osoittaen ajattelematto­malla
teollaan yksinkertaisea lahjan
julmaa halveksimista.
'lisäsi sanoi minua tyhmäksi, kun
luulin, että sinä olisit uskollinen mi-nulle",
sanoi RinaMo, ja tuska kou-että
hän tunsi olevansa kuin taivaassa, risti, hänen sydäntänsä.
Hänen isoäitinsä huomasi levotto­muudella
hänen hajamielisyytensä,
mutta hän ei juuri tahtonut mitään
sanoa pelosta, että voisi näyttää sil-
-tä,- -k«in 4jäntä johtaisivat itsekkäät
ajatukset itsestään ja lapsesta. Tä­mä
sairaus menee kyllä ohitse niin­kuin
muutkin kesähelteessä syntyneet
houreet, ajatteli hän; Matteo ei kos­kaan
anna tytärtään köyhälle pojalle,
eikä mitään vahinkoa silloin tapahdu,
sellaiset lemmenhaaveet haihtuvat,
•niinkuin voikukan keltaiset kukat
• muuttuvat valkoiseksi höytypalloksi,
jonka' tuulenpuuska vie mennessään.
Rinaldo oli vakuuteftu siitä, että
saavutti vagtaraikkautta, mutta niin
suloinen kuin se usko olikin, ei hän
tahtonut siihen tyytyä. Lyhytaikai­set
kohtaukset hämärässä ja pelolla
ja vavistuksella vaihdetut kiireiset
sanat olivat liian niukka ravinto/^hä­nen
intohimolleen ja tekivät hänet
vain tyyt3'mättöraäksi )ja alakuloisek­si,
ja hänellä oli epämiellyttävä aa­vistus
siitä, että 'Nita oli mielistelyn-
'•'Sanpiko isä niin?" kysyi tyttö no­peasti
hymyillen.
"Kyllä, niin hän sanoi. H;in sanoi,
että sinä tahtoisit silkkipuvun ja pais­tettua
lihaa pöydälle. Mutta rakas,
rakas Nita, minä en koskaan voi si­nulle
antaa muuta kuin painetusta
karttuunista valmistetun puvun ja
papuja pöydälle enkä kenties aina
sitäkään. V
?sita istui ääneti ja vieritteli jaloil­laan
erästä hylättyä viikunaa.
'•Jos sinä olisit yksin, voisimme
'kyllä tulla toimeen."
' " Y k s i n l "
' ' N i i n juuri, yksin. Jos Isoäiti ja
tyttö jättäisivät sinut, tulisinime kyl­lä
toimeen; isä muuttaisi siiloin luok­semme."
Rinaldo kalpeni.
"Mutta tiedätkö", sanoi hän, ja hä­nen
äänensä oli hyvin käheä, 'että
he ovat osa minusta itsestäni. Jos
minä kuolisinj saisivat he [X)loiset
suoriutua niinkuin .asaisivat, mutta
niin kauan kuin minä elän, eivät he
haluinen ja oBkuUinen. Niin häikäis- jätä minua. Kuinka voit sanoa niin
ty kuin Rinaldo olikin tytön kauneu­desta,
oli tässä monta pikku piirret­tä,
joista hän sen päätti.
Hän poimi eiäänä päivänä ensi-mäiset
viikunat, jotka olivat hänen
kovasydämisesti, Nita? Et varmaan­kaan
tarkoita mitä sanot."
'•Kyllä tarkoitan; Jos sinä rakas­taisit
minua, niin näkisit asian minun
silmilläni etkä silloin aijattelisi tnitään
puussaan kypsyneet, asetti ne vasuun muuta kuin minua; jos sinä rakastai-vihreille
lehdille ja vei ne tytölle hä- sit minua, niin pyrkisit eroon mum-märässä.
Nita hymyili, otti yhden mosta ja lapsesta, ja silloin voisit
niistä ja painoi pienet valkoiset ham- muuttaa meille ja ryhtyä isän toi-paansa
ruusunpunaiseen, pehmeään nieen hänen jälkeensä, ja rae tulisim-hedelmään,
mutta sanoi tyytymättö- me.niin onnellisiksi. Mutta sinä et
mästi huoaten:
"Jospa nämä olisivat niitä kalliita
kiviä, ijotka ovat kuin kiiltomadon
lyhty!"
raakoia
rakasta minua, sinulla on vain sa­noja,
sanoja, sanoja — ja
viikunoita,"
Ja- ilkkuvasti naiiraen tyttö potki
Rinaldo huokasi hänkin, syvemmin paljaalla jalallaan vasun kumoon, niin
kuin tyttö, siliä hän oli tahtonut an- että ne viikitnat, jotka vielä olivat
taa oikean kätensä, jos siten olisi voi- jäljellä, vierivät kauas ympäri,
nut koristaa hänet kaikilla niillä lois- '"Nita!." huudahti Rinaldo sellai-tavilla
helmillä, korallista, hopeasta ja nen tuskan sävy äänessää^i, että tyttö
kullasta valmistetuilla kaulaketjuil- kohta lakkasi typerästä ja lylystä lei-la
ja rannerenkailla, joita näki kul- kistään.
kiessaan pitkin kultaseppien katua" Hän katsoi Rinaldoa, ja hänen rus-kaupungissa.
keat silmänsä loistivat ilosta, kun hän
'•Naldino", sanoi tyttö mielistele.--^unsi pitäyänsä nuorta miestä vallas-västi,
"Nerii^n Maxi^ pn paanut k^^^^^ saan. ' Hän kietoi käsivartensa Ri-niin'
rintaneulan sulhsisehaan, ison, naldon kaulaan ja painoi hetkeksi,
ison rintaneulan, joka välkkyy ja lois- poskertsa hänen poskeaan vasten,
taa ja jossa pn kultakukkia ympäiii- "itjinä vain laskin leikkiä , ja isä
lä; ja kuitenkin hän on köyhä i ^ ^ on ty^mäi"^ kuiskasi hän. "Mutta
kuten tiedät — häp. on vain seppä^ sinun täytyy antaa njinulle sellainen
mutta rakastaa '>jiarjaa — niin, hän i;intan,e«ia^ kuin ^^latria on saanut N'e-rakastaa,
hän!" ' ' li^pit^^smmhi^^ en voi nukkua, niin
"Ei niin paljon kuin minä rak^t*^ iotvaisli häntä kadehdin. Ja ^^tten
sinua, Nita", va3tasi Rmal^dg s y d ^ n^i^, o,Ät^mjn kiltit lapset, mitä
täynnä mustasukkaisuutta ja vihaa, yoi tulla, jia,tapahtufi, ja madonna on
seppää kohtaan. o]£eva meille hyvä ^
' H m ! " sanoi tyttö epäilevästi ja me."
heitti pois viikunain,'jota oli maisteV "J^os sinä minua rakastaisit, niin
lut, ja koetteli tyvt\rmättöinän näköi-. et px>^täjisi kor^vivsia", sanoi" Rinaldo
senä kädellään toisten vöirejtä, sileitä suriillis^ti- Koko hänen olentonsa
kuoria. "Ne eivät ole k3rp^ir^^^ taipui' tyltpn hpukuttelevista hyväi-hän
halveksivasti;'Y^ä voit ottaa ne lyistä, mutta hänen järkensä nousi
takaisin ja antaa vänhaUe siallesi". kapinaan tämän ahneutta vastaan.
'•Ne ovat ensimäiset tänä vuonna'', ''Anna minulle muutamia, niin saat
sopersi Rinaldo, "ja minä tahdoin nähdä", sanoi Niu liukuen'hänen sy-antaa
jotakin sinulle." / listaan. Ja kuullessaan samalla isan
•Viikunoita voi poimia niistä hy* huutavan, häntä alhaalta tieltä han
vänsä", vastasi tyttö tylysti. "Sinä jupksi ala^ rinnettä ja. hävisi pimeään,
et tulisi rainun luokseni mukanasi kp- niinkuin jänis loil>kii tiehensä kuul-via,
raakoja viikunoita, jos o|isit niinr lessaan koitan olevan iäheisy>'des5a.