Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 24, 1936

              ».PIERRE ET LUCE
RanslcanUelestä
suomentanut
EINÖ VOIONMAA
He kapusivat ylös^tienviertä; me-vöf
viidakkoon ja panivat vierek-
| n pitkäkseen kahiseviUe l e ^
|.j.:^en välistä pisti esiin orvokinsil-r
£ Lintujen ensimäiset liverryliset
T
u takkien kaukainen jyske sekaan-
Ifcivat kylien kellojen soittoon, jotka
lile,ittivat huomista juhlaa. Aute.
l^iSsa ilmassa väreili, toivoa, u^oa,
^ckkautta, kuolemaa. Huolimatta
Ifösiaäisyydestä puhuivat he pud^^^^^
lääricen. Heidän sydämensä oli ali-
Sdistettu: onnestako? vaiko' tuskasta?.
iHe eivät olisi osanneet sitä sanoa. He
J olivat unelmiinsa uponneet. Luce
? joka makasi liikkumattomana pitkäl-fm,
käsivarret pitkin kylkiä, sil-linät
auki, miettiväisenä ja taivasta
I katsellen, tunsi itsessään nousevan
t salatun tuskan, jota hän aamusta al-
I käen oli koettanut torjua tyköänsä,
I ollakseen päivän riemua rumenta-linatta.
Pierre pani päänsä Lticen
I polville, hänen hameensa poimuihin,
Iniinkuin lapsi, joka nukkuu, polvet;
Ikyyryssä. Ja Luce hyväili äänettö-
Ijnasti käsillänsä lemmityisen korvia,
Isilmiä, nenää, huulia. Rakkaat älyk-tiäät
kädet, joilla, kuten sadun hai-
Ftiattarella, näytti olevan {Meni suu
f joka sormen päässä! Ja Pierre, joka
r oli herkkä pianonsoittaja, arvasi pie­nistä
sormien alla kulkevista aaltoi-
1 p inistä ystävättären sielussa ailahtele-
V vat liikunnot. Hän kuuli hänen huo­kaavan
ennenkuin hän huokasikäan.
• Luce oli noussut, vartalo eteenpäin
kumarassa ja voivahti raskaasti hen­gähtäen:
iSK — Oi, Pierre!
Pierre katsoi häneen liikutettuna.'
- Oi Pierre! Mitä me olemme?
... Mitä meistä tahdotaan? . . . Mitä
tahdomme itse?... Mitä meissä ta­pahtuu?...
Tuo tykki, nuo linnut,
tämä sota, tämä rakkaus . . , nuo kä­det,
nuo ruumis, nuo silmät.. . M i s ­sä
minä olen? ja mitä minä olen?...
Pierre, jolle tällainen kiihtymyksen
ilmaus Lucen puolelta oli outoa, yrit­ti
ottaa hänet syliinsä. Mutta Luce
työnsi pois: . . \
- Ei! Ei! . . . , - ' —
Ja peittäen kasvonsa käsillään hän
painoi kätensä ja kasvonsa maahan.
W rukoili hämmentyneenä:
- Luce! . ..
Hän pani päänsä aivan Lucen pään
Mereen.
- Luce! toisti hän. Mikä sinun
" . Onko se minua vastaan? . . .
I-yce nosti päätänsä:
^ - E i ! .
h Pierre näki kyyneleitä hänen
ässään.
-Onko sinulla huolia?
- On., : -
", - Minkä vuoksi?
- En tiedä.
- Sano minulle... *
.«.r ^noi hän, minua hävet-
- Mikä hävettää?
-Kaikki,
^än vaikeni.
.Aamusta alkaen oU häntä ahdis-siirullinen,
kiusaUinto ja nöy-näky:
hänen äitinsä, sen
^yfskyn huUauttamana, joka kuohu-
^rstauden ja murhan tehtaiden se-t
.^^^^^assa, näissä ihnussaast^ sam-
' ^ l ^ i enää säityttänyt
. jjiui. öan oli kotonaan pannut
raivoisan mustasukkaisuuden
kohtauksen rakastajansa kanssa huo-
Umatta siitä, että hänen t>ttärensä
oli kuulemassa; ja Luce oli- kuullut,
että hänen äitinsä oli raskaana. Se
oli ollut hänelle kuin ruoskiminen,
joka oli häntä häväissyt, joka oli
saastuttanut kaiken rakkauden, hä­nen
rakkautensa Pierreen. Senvoiok-si
oli hän, kun Pierre yritti häntä
lähestyä, työntänyt hänet pois: hän
häpesi itseänsä ja Pierreä... Pierreä
kö? Pierre-parka! . ..
Pierre jäi alalleen nöyrjrytettynä
eikä uskaltanut hievahtaa. Luce ai­koi
moittia itseään, hymyili kyynel­tensä
keskellä ja nojaten päänsä Pier­ren
polviin, sanoi:
— Minä vuorostani!
Pierre, vielä levottomana, silitteli
hänen hiuksiansä niinkuin hyväillään
kissaa. Hän kysyi hiljaa:
— Luce, mitä se oli? Sano mi­nulle!
. . .
— Ei mitään, sanoi Luce, minä
olen nähnyt surullisia seikkoja.
Pierre oli liian arkatuntoinen udel-lakseen.
Mutta Luce jatkoi hetken
kuluttua:
— Ah! on hetkiä . . . jolloin hävet­tää,
että on ihminen...
Pierreä värisytti.
— Niin, sanoi hän.
Ja hetken vaiettuaan kääntyi hän
toiseen asentoon ja sanoi hiljaa:
— Anna anteeksi!
Luce nousi ylos äkisti, heittäj^yi
Pierren kaulaan ja toisti:
— Anna sinä anteeksi minulle!
Ja he suutelivat.
Kummallakin lapsella oli tarve loh­duttaa
toistansa. Sitä sanoiksi pu­kematta
ajatteli kumpikin:
— On toki onni, että kuollaan!...
Hirvittävintä olisi tulla yhdeksi noi­ta
ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä
siitä, että ovat ihmisiä, että ovat hä­vittäneet,
huonontaneet...
Huulet huulia vastassa, silmärip­set
ripsiä sipaisten upottivat he kat­seensa
toisiinsa, hymyillen, herkkää
sääliä täynnä. Eivätkä kyllästyneet
tähän jumalaiseen tunnelmaan, jökä
on rakkauden puhtain muoto. Vih­doin
irtautuivat he mietelmiinsä; ja
Luce, jälleen seessilmäisenä, näki tai­vaan,
uudelleen virkoavien puiden ja
kukkien nousun sulouden.
— Kuinka tämä on kaunista! sanoi
hän.
Hän ajatteli:
— Miksikä kaikki on niin kaunis­ta?
Ja me vain niin surkeita, keskin­kertaisia,
rumia! . . . (Niin, et sinä,
rakkaani, tietenkään et sinä! ...)
Hän katsoi uudelleen Pierreä:
— Ah! mitä minä muista välitän?
Ja, rakkauden suurenmoisessa jär-keilemättömyydestä
purskahti hän
nauruun, hyppäsi pysty>m, juoksi
metsään ja huusi:
•—Ota kiinni!
He leikkivät kuin lapset lopun päi­vää.
Ja kun he olivat lopen väsynei­tä,
palasivat he, vitkaan kävellen,
laaksoa kohti, joka oli iltaruskoa
täynnä kuin rehukoppa. Kaikki tun­tui
heistä uudelta, kun he nauttivat
sitä yhdellä sydämellä kahden ase­mesta,
kahdella ruumiilla yhden.
HEITÄ oli kooUa viisi samanikäis­tä
nuorukaista erään kotona, viisi
nuorta opintotoveria, jotka eräänlai­nen
älyn yhtäläisyys, ensimämen aja­tusten
valikointi oli ryhmittänyt eril­leen
muista. Eika heidän joukossaan
kuitenkaan ollut kahta, jotka olisivat
ajatelleet samoin. Neljänkymmenen
miljonan ranskalaisen väitetyn yk­simielisyyden
katon alla on neljä­kymmentä
railjonaa päätä, jotka ku­kin
ovat omaa mieltänsä. Ranskan
ajatus on samanlainen kuin sen maa­kin,
pikkutilojen alue. Omalta pals­taltaan
toiselle koettivat nuo viisi ys-tävystä
aidan yli vaihtaa aatteitensa.
Mutta he täten vain varmensivat ne
päättävämmin kukin itselleen. Kaik­ki
olivat muuten vapaamielisiä, ja
elleivätkään kaikki tasavaltalaisia,
niin ainakin taantumuksen, takaisin
palaamisen vihollisia.
Jacques See oli innokkain sodan
kannattaja. Tämä nuori jalomieli­nen
juutalainen oli omaksunut Rans­kan
hengen kaiken innon. Kautta
koko Euroopan omaksuivat' hänen
serkkunsa Israelissa, kuten hänkin,
ottoisänmaansa asian ja aatteet." Vie­läpä
oli heillä tapansa mukaan taipu­mus
liioitteluun kaikessa, minkä
omaksuvat. Tämä kaunis poika,
säännöllinen ja selväpiirteinen kas­voiltaan
kuin kuparipiirros, ääni ja
katse tulisena ja raskaanlaisena, oli
vakuutteluissaan todistelevampi kuin
tarpeellista ja vastaansanoessaan
kiihkeä. Hänen mukaansa oli kysy­mys
kansanvaltaisuuden ristiretkestä
kansojen vapauttamiseksi ja sodan
tappamiseksi. Neljä vuotta kestänyt
ihmisystävällinen teurastus ei ollut
hänen vakaumustaan muuttanut.
Hän. oli niitä, jotka eivät hyväksy to-siasiain
vastaväitteitä. Hänellä oli
kaksinainen itsetunto: salainen oman
rotunsa, jota hän tahtoi nostattaa ja
mieskohtainen, joka tahtoi olla oi­keassa.
Tahtoi sitä enemmän, kuin
ei ollut siitä varma. Hänen harras
idealisminsa oli suojeluksena vaate­liaille,
liian kauan masennetuille vais­toille,
taistelun ja uhkayritysten ha­lulle,
joka ei ollut vähemmän harras.
Antoine Naude oli myöskin sodan
puolella. Mutta vain senvuoksi, et­tei
voinut tehdä toisin. Tämä hyvä,
kookas, nuori porvarispoika, puna­poskinen,
tyyni ja hieno, joka hengit­ti
lyhyeen ja sorautteli r:äänsä kes-kimaakuntain
herttaisella tavalla,
katseli tyynesti hymyillen ystävä
Seen kaunopuheista innostusta; taik-
•ta saattoi, kun sattui, sopivalla sa­nankäänteellä
panna hänet nouse­maan
puuhun; — mutta oli itse liian
laiska kiipeämään perässä! Miksikä
kiivastua myötä tai vastaan semmoi­sessa,
joka ei riipu meistä? Ainois­taan
teatterissa nähdään sankarillis­ta
ristiriitaa ja jaaritellaan velvolli­suudesta
ja mielivallasta. Kun ei
ole vara valita, tekee mitä täytyy,
jaarittelematta. Ei siinä ole sen
kummempaa! Naude ei ihmetellyt
eikä syyttänyt. Terve järki sanoi hä­nelle,
että niin pian kuin kerran juna
on liikkeellä tai sota käymässä, täy­tyy
seurata mukana; ei ole muuta
neuvoa. Vastuunalaisuuden etsimi­nen
on ajan heittämistä hukkaan.
Kun minun on pakko tapella, on ihan
joutavaa ajatella että olisin voinut
olla tappelematta, jos asiat olisivat
olleet... niinkuin ne eivät ole olleet!
Vastuunalaisuus! Bernard Sais-setin
mielestä se juuri oli pääkysy­mys;
hän koetti innokkaasti selvittää
tätä käärmeiden kiemuraa; tai pa­remminkin
heilutteli niitä päänsä
päällä kuin muinainen Raivotar. Hin­telä
poika, hienostunut, kiihkeä, san­gen
hermostunut, ylen vilkasta aivo-jen
herkkyyttä hehkuva, rikasta por­varistoa,
vanhaa tasavaltalaista su­kua,
ja joskin tämän jäseniä oli Val­tion
korkeimmissa viroissa, julisti
hän päinvastoin äärimäisen kumouk­sellista
kantaa. Hän oli nähnyt päi­vän
valtiaat ja heidän säkkinsä liian
likeltä. Hän syytti kaikkia hallituk­sia—
omaansa olletikin. .Hän puhui
vain kommunisteista ja boIshe\'ikeis-ta;
hän oli tehnyt heidän tuttavuut­taan
ja veljeili heidän kanssaan,
ikäänkuin olisivat olleet lapsuudento-vereita.
Hän näki parannuksen
tietämättä juuri minkä — ainoastaan
yhteiskunnan täydellisessä mullistuk­sessa.
Hän vihasi sotaa; mutta hän
olisi mielellään uhrautunut luokkien
sodassa — sodassa omaa luokkaansa,
omaa itseänsä vastaan.
Neljäs joukosta, Gaude Puget, otti
osaa tähän sanojen peitseily}^ kyl­män
ja hiukan halveksivan tarkkaa-vasti.
Hän oli köyhää pikkuporva­ristoa;
satunnainen tarkastaja, joka
oli huomannut hänen älykkäisyyten-sä,
oli toimittanut hänet pois maaseu­dulta;
näin jouduttuaan ennenaikai­sesti
irti perheen keskuudesta eli tä­mä
lyseon vapaaoppilas, joka oli tot­tunut
luottamaan vain itseensä ja elä­mään
itsekseen ja itseänsä varten,
vain itsestään ja itseänsä varten.
Jtsekkyysfilosofina, harrastaen sie­lun
erittelyä, syventyneenä sen kat­selmuksen,
niinkuin suuri kerälle
kääriytynyt kissa, ei häntä toisten
innostus liikuttanut. Nuo kolme
keskenään erimielistä ystävää pani
hän samaan säkkiin — he olivat
''kansantajuisia". Eivätkö he kaikki
kolme alentaneet itseänsä asettumal­la
joukon kannalle? Totta puhuen
oli joukko itsekunkin käsitykse.ssä
erilainen. Mutta Pugetin mielestä
oli joukko, olipa se mikä joukko ta­hansa,
aina väärässä. Joukko oli
vihollinen. Järjen tulee pysyä yk­sinään,,
ja seurata omia ainokaisia
lakejansa, ja perustaa erillään rah­vaasta
ja Valtiosta ajatuksen suljettu
valtakunta.
Pierre taas, istuen ikkunan ääressä,
katseli hajamielisenä ulos ja uneksi.
Tavallisesti otti hän innokkaasti osaa
näihin nuorukaisväittelyihin. Mutta
nyt ne olivat hänelle väin siivekkäi­den
sanojen suhinaa, jota hän kuuli
kaukaa, hyvin kaukaa, puolihorrok­sissa,
ikävystyneenä ja pilkallisena.
Toiset eivät väittelynsä innossa pit­kään
aikaan huomanneet hänen vai­teliaisuuttaan.
Mutta lopulta Sais-set,
jökä^oli tottunut saamaan Pier­reitä
kannatusta bolshevismissaan,
oudostui, kun ei kuullut hänen mi­tään
sanovan, ja kysyi.
Pierre, äkkiä heräten, punastui,
hymyili ja sanoi:
— Mistä te puhutte?
He närkästyivät.
— Mutta etkö sinä ole kuullut?
— Mitä sinä sitten ajattelit? kysyi
Naude.
Pierre vastasi vähän hajamielisenä,
vähän kärsimättömänä:
— Kevättä. Se on tullut ilman
teidän lupaanne.
*
(Jatkaa)