Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 16, 1956

              LAULU FYiSYVALLE RAKKAUDKLLE
(Jatkoa)
EUITENiEIN hän oU kestänyt ensin­näkin
kahden miehen suoman
aviöliitto-onaien. Harvinaiseni onnistu­neen
sellaisen. Ja välillä rinteeltä kieri­misen.
Siihen aikaan sisältyy viiden
aapsen syntymät ja keliitys vaiheet.-Hän
oli kokenut veljesvihanmusertavan vyö­ryn,
joka ei -ketääni jättänyt raapaise­matta,
jos ei kaikkia kovin pahasti kol-
Ihinutkaan.. .
Se vainon ja riidan, hirmuisten kyräi­lyjen
ja hyökkäysten aika •— kuinka
se voisi unhoittua siinä mukana eläneil­tä.'
1 'Ensimmäinen kolhaisu kuului:
— Nyt on riennettävä taisteluun va­pauden,
lain ja oikeuden puolesta! Ei­pä
siinä ollut vitkastelemisen aikaa.
Reppu selkään, haulikko olalle ja mars
matkaan. Siitä sittenkin tuli tosi, sii­tä
pelätystä. Jk nyt oli vaan yritettä­vä
pitää puolensa kukin henkilökohtai­sesti
ja myös joukkona. Sinne meni­vät
kaikki, jotka kynnelle kykenivät,
mikä ettei • meidänkin' miesten ollut
lähdettävä. Pekka ja alamittainen poi­ka,
saivat jäädä kotitöistä huolehtimaan.
Oli ollut hyvä, ettei jääty sodan jal­koihin,
se kulki jonkunverran - sivu tä­män
seudun. Mutta se toinen vyöry
— se vei jo huimempaa fvauhtia rotkoa
kohden. Tuli tieto. Autiosta oli viety
isä eräänä yÖnä väkisten, muka rinta­malle,
mutta jonkun päivän kuluttua
hänen ruumiinsa löydettiin metsästä ki­väärin
kuula läpi sujahtaneena. . . M i ­kähän
tarkoitus tuollakin oli? Mies,
joka koko elämänsä ajan oli hiljaisena
aherrellut omissa arkisissa töissään,
täytyi tällä tavalla lopettaa. . . Onko
siinä järkeä? Järkeäkö on yleensä so­dassa
ja kaikkein vähimmin veljessodas­sa,
jossa ihmisessä piilevä peto pääste­tään
valoilleen ja sitten keksimällä kek­sitään,
minkä syyn löytäisi lähimmäises­tään.
Siinä käytetään syinä: saman
•naisen tavoittelua, pientä hiljattain sat­tunutta
sanaharkkaa, kateutta, kun toi­sella
on ollut paremmin kuin hällä.
Niin ja vaan tekemisen halu. Toiset
lappavat toisiaan niin sanotuilla rinta­milla,
mikä etten minäkin tääflä koti-yhtymäkohtaan
vietiin rikkoja ja niitä
laastaessa toivottiin sulhasen näyttäy­tyvän.
Tai sitten kierrettiin keskiyöllä
kaivo kolmesti ja katso — tule\'an sul­hasen
haamun ei auttanut muu kuin
näyttäytyä Myös lähteen kalvossa ku-vastuix^
at tule\'a ylkä, jos siihen kur­kisteli
juhannusyönä klo 12 mutta kat­selijalla
ei saanut olla edes rihmankier­tämää
päällään.
"Jos kaikki Suomen järvet viinaksi
muuttuisi "-laulun toive toteutuu juhan­nusyönä,
tosin \'ain lähteiden osal!a.
Länsisuomessa uskottiin ennen\-anhaan,
että vedet tavallisissa luonnonlähteissä
muuttuivat juhannusyönä hetkeksi vii­naksi.
Vieläpä puron vesikin saattoi
keskellä juhannusyötä maiskahtaa \ i i -
nalta. Myös juhannusyön kastevedellä
oli ihmeitä aikaansaava vaikutus. Se
poisti syyhyn ja ihottumat ja siinä
kastettu vihta paransi reumatismista ja
kolotuksesta. Muutenkin pidettiin vet­tä
jopa sadetta, hyvänä merkkinä, sillä
juhannuksen aikainen sade menee laa­riin,
toisin sanoen kasvattaa viljaa.
Sellaisia olivat taiat ja uskomukset
entisinä aikoina. Nykyään se on muo­dostunut
tavalliseksi keskikesän juhlak­si,
mistä saadaan iloa ja virkistystä.
nurkilla jotain tekisi, eihän muistoja
sodasta muuten ensinkään jäisi. Maija
äiti oli vielä tämän tapauksen jälkeen
voinut hieman vesitelläkin, mutta tieto
kahden vaiihimman pojan kaatumisesta
punaisten puolella, lopetti tyystin Ikyy-nelten
vuodon. Lähde oli kuiyunut,
pohjamudat vaan ankarasti velloivat
syvissä syövereissä. 'Nyt olisi jo aikoja
kaivattu Erkin nykimisiä ei kiel-lellen,
vaan kehoittaen: Saat rak>
kaani märsytä ihan miten paljon ha­luat,
jos siitä huojennusta tuskiisi saat.
Mutta Erkkiä ei ollut ei kyyneleitä, eikä
lohtua mistään maallisesta, jos lienee
taivaallisestakaan tylsällä, .perinpohjin
masentuneella ihmispoloisella. Luontei­ta
kun on niin monenlaisia. Toiset it­kevät
itkunsa, mutta muistavat aika­naan
lopettaa ja jälleen elää reilua
elämää. Toisille jää haikea suru, mut­ta
ei musertava. Lohdun saa toivosta.
Maijan kaltainen nääntyi tykkänään.
Tuijotti yhteen kohtaan vaan, eikä an­tanut
toisten lohdutuksille arvoa, ei
kuunnellut niitä ja kolme kuukautta si­tä
kesti. Kun alkoi Suomen kansa nos­taa
päätään siitä murheen mustasta
yöstä, valoa kohden, siitä kurjimmasta
vihan sodasta johon ikinä ihmiskunta
voi syöksyä, veli veljeä, isä pojan kim­pussa,
—Niin, kun siitä toiset rupesi­vat
selviytymään, niin Maijan mitta
oli täysi. — Hän sai rauhan päästessään
Erkkinsä rinnalle ikuista unta nukku­maan.
Näinä monina kuukausina oli
ollut pakko Hiljan yksin huolehtia sekä
Onnelasta että Autiosta. Hänen sisa­ristaan
kaksi oli ollut sairaanhoitajan
työssä jossain rintamien Jähettyvillä.
Jalmari kirkonkylällä sotatehtävissä ja
nuorimmat vaan kotona äidin' kuole­mankin
aikana. Ja Väinön joutuessa
sairaalassa makaamaan monta viikkoa
sodan jo loputtua. Mutta tulihan Väi­nö
sentään lopulta kotiin ja heidän elä­mänsä
alkoi solua hiljaisesti, tasaisesti,
jopa iloisestikin. Tulihan heille niin
monia ilon aiheita. Ensin syntyi pari
pojan palleroista peräkkäin ja jonkun
ajan kuluttua tytön tyllerö, Maija Lii­sa
Ylimäen vanhusten ilo ja ylpeys.
— Voi, kuinka se onkaan tullut Väi­nöön
tuo tyttö. Pojat eivät lähestul­koonkaan
muistuta niin paljon isäänsä.
On se somaa, kun lasten lapsista joku
sukua muistuttaa, onhan toki. Miten
lienevät nuo pojat tulleet niin paljon äi­tiinsä,
puheli Ylimäen Anna Liisa emän­tä
aina vierailleen, milloin vaan sai ty­tön
joksikin aikaa luokseen.
Ulkonäkökö lienee vaikuttanut vain
mikä, ei vaan tämä yhä mahdissaan elä­vä
emäntä montaa kertaa houkutellut
pojan poikia Ilmaria ja Erkkiä jää­mään
pitemmäksi aikaa \^imäelle. Mai­ja
Liisa, hän kyllä olisi saanut vaikka
aina olla. Mutta vieläpäs tuli moniaan
vuoden kuluttua poikakin, joka kelpasi.
Ihan oli kuin ilmetty isänsä tuossa ijäs-sä.
Ei tarvinnut kysyä kenen on poika
jos isän tunsi.
Väinöksihän tuo toki olisi pitänyt ris­tiä
— mutta mitä lienevät vanhemmat
tuossa yksistä tuumin ajatelleet, kun
ristiä i>oika kerrassaan Kaukoksi. . ,
Oli siinäkin ajatus, alkaa jokapäiväises­sä
puhuttelussa käyttää entisen miehen
nimeä. En m:nä ainakaan olisi isänä
suostunut. Ei se hääviä muutenkaan
ole. kun siinä on aina silmäin edessä ne
entisen lapset. Ei noita viitsinyt ka­karoiksi
sanoaj kun olivat niin herttai­sen
kohteliaita ja pian jo aikuisia. Tuo­hon
'Kaukon nimeen oli vaan totutta­va
ja kolmivuotiaasta olivat vanhuk­set
pitäneet lakkaamatta Ylimäellä ja
luvanneet talonkin hänelle. Hiljalla oli
ollut monta taistelua sydämessä käytävä
luopuessaan noin pitkiksi ajoiksi kuo­puksestaan.
Mutta vanhusten hartaat
pyynnöt ja pojan viihtyminen siellä,
sai hänet tinkimään tästäkin rakkau­destaan
osan toisille.
Mutta jakoipa noita rakkauden tun­teitaan
vaikka kenen kanssa jäi sitä
runsain mitoin Hiljankin osalle näinä
yli kahtenakymmenenä vuotena, jolloin
Suomi sai rauhassa rakentaa ja elää
hurskaassa uskossa, että kansamme saa
elellä kuin kotonaan ainakin. Kenelläpä
tänne mieli palaisi meitä häiritsemään.
Näin pieni maa, jo tuon nyt hennoo an­taa
tuolle raatajakansal'16, ettei sitä kos­kaan
kukaan tule lohkoman.
Kovin, kovin olivat, hurskaat uskot ja
luottamukset. Olihan rauha solmittu.
Kukin oli luvannut tyytyä omaansa.
— 'Mutta mitä nyt? Mitä kummia»
kuuluu suuresta maailmasta?
Vanha nainen ei jaksa tarkemmin sy­ventyä
muistelemaan niitä elämän vai­heita,
joita silloin oli pitänyt läpi käy­dä.
Olihan hän: kestänyt kahden poi­kansa
kaatumisen. Ilmarin talvisodassa
ja Erkki meni jatkosodassa aivan vii­meisinä
päivinä. Hänen ruuipistaankaän
ei ollut löytynyt mistään. Ilmari tosin
tuotiin 'kotipitäjän kirkkotarfiaan-, mut­ta,
mitäpä lohtua enää siitäkään oli,
sillä «vieras valta siellä isännyyttä piti.
— Niin oli pitänyt kestää raskas evak­komatka
kahteen kertaan ja jättää ra­kas
kallis Onnela lopullisesti. . . Talvi­sodan
jälkeen, kun elämän meno jo oli
huipentua toivottomuuteen, vallattiin
toisella sodalla alueet takaisin. Silloin
riensivät hekin Onnelaansa ja ihmeek­seen
löysivät sen, sekä Aution ehjänä,
mutta kaikesta irtaimistosta tyhjinä.
Ylimäki, kauppias 'Mannilan talo, niin­kuin)
koko kyläkin oli porona.. Ilmari
Ylimäki kuoli jo ensinimäisenä evakko-aikanaan
ja Anna iLiisa:emäntä seurasi
poikansa perhettä Onnelaan', jossa heil­lä
oli jo mielestään hyvät olot. Ehdit­tiin
kunnostaa paikat kuntoon, sekä ul­kona
että sisällä. Tosin sodan ryminä
ja kumina lakkaamatta kantautui hei­dän
kuuluvilleen kaukaisen ukkosenjyli­nää
muistuttavana häiriönä. Rauha ei
ollut maassa, eikä niin ollen mitään var­muutta
pysyväisestä kodin onnellisesta
rauhasta. Töitä he koettivat tehdä ah­kerasti
ja toivoa, toivoa, toivoa, että
rauha palaisi ja kukin: saisi pitää oman
rakkaan kotinsa. Voi, miten hyvinä he
osasi-Vatkaan nyt pitää näitä uudestaan
saamiaan koteja. — Ne olivat heiltä
pois otettu ja jälleen annettu takaisin,
siksi Ilo oli kaikilla vilpitön ja niillä voi­milla
mitä kussakin, perheessä oli koti­töihin
liijennyt, he tekevät monen hen­gen
edestä työtä. Rakkaat kodit oli saa­tava-
kuntoon, siksi kuin sota loppuu ja
pojat ja isät kotiin palaavat. — Niin
toivottiin, mutta jälleen toivo petti. Se
kyllä osaa olla petollinenkin tuo toivo,
mutta ei auta lannistua, täytyy alkaa
toivoa uutta — ehkä jotain vallan
toista kuin tähän saakka, niin ehkä se
ei petä.
Kansalaissodan jälkeen, kun Pekka ja
Iida en-ät enään jaksaneet toivoa muu-ta
kuiai^iiiaafciKJa, niin jo parin vuo.
deti sisällä 2ie molemmat sinne pää^f
ki». Ja nyt siellä kotiphäjässä, fain
Aima liis^ muori toivoi pääsevänä
omien vaÄempiensa viereen sukuhaii.
taan, bänenkia toiveensa toteutui. Ta-pahtu^
kyllä hyvm usein, etteivät toi!
veet toteudu, ei ainakaan jokaisen koh­dalla.
Silloia kum toinen jo lopullinen
lähtö Onnelasta tuli masentui Väinö
niin ettei; ienää^kuukauttakaan elänyt
vieraissa oloissa. Silloin yritti jäUeea
toivo hellittää otteensa Hiljankin koh.
dalla. Kukkulalta vyöryminen oli alka­nut
liian voimakkaalla ryminällä j^a pi.
tipä jonkun aikaa' kiihkeästi hapuilla
mistä kiinni tarttuisi. Tälläkertaa oli­vat
lapsen lapset ne juurivesat, joihin oli
hyvä tarttua. Helinällä oli jo isompia
lapsia, jotka kyllä osasivat mummoa
lohduttaa ja orvoksi jäänyt Illmarin poi.
ka <Pentti'oli kaikki kaikessa mummon
rakkauden' kohteena: Häaiellä olikii
tapana sanoa: '
— El ihmiseltä koskaan rakkauden
kohteet lopu, jos hänellä vaan riittää
rakkauden osoituksen lahjoja. . . Ja si­tä
kuni riitti tällä naisella. Hänet oli
luotu rakastamaan, hänellä täytyi olla
ynipärilläan raikastettavia ihmisiä, miiu-teu'hän'
ei tullut toimeenkaan. Rakkaus
oli hänelle elämänJeipää. . . Elossa ole­vat
lapset olivat asettuneet mikä minne­kin
osaa Suomea. Kuikin valitsi oman
kotipaikan työnsä mukaan. Helga asui
pääkaupungissa perheineen. Helinä ja
Kauko tässä Länsi-fSuomeni pienessä
kaupungissa, jonka liepeiltä he vuokra­sivat
huoneen keittokomeroineen äidil­leen,
sillä äiti ei halunnut olla aivan ko­konaan
kenekään lapsensa luona. Usein
hän heitä kävi katsomassa ja lapsen­lapset
piipahtivat tuontuostakiri mum­mon
luona. (Paljon oli näitä yksinolon
aikojakin. Ja kuvat kulkivat lakkaa­matta
; muistojen kuvat. Kenraali Bopo»
nofil Voi, voi sitäkin perhettä. Ja
eläinlääkäri Anitonofi myös. Niin hyviä
ja hauskoja' ihmisiä kuin he olivatkin.
Oli hyvin hyvä pysäyttää ajatuksen
kohde heidän kohdalleen, niihin aikoi­hin
kuin nämä herrasväet asuivat kesiä
Onnelan lähellä. Heidän kanssaan oli
ilo seurustella. Ja miten avuliaita hei­dän
rouvansa olivatkan kaikenlaisilla
neuvoillaan. Hilja vanhus tietää hyvin,
kuinka paljon hän oli heiltä oppinut
monissa hyödyllisissä asioissa. Ja Heli­nä,
se villivarsa— kuinka jjaljoii hän
piti Paulista — hyvästä kauniista po-"
jasta ja kuinka kauheata oli katsella
hänen suruaan, kun ero tuli niin surulli­sella
tavalla. Voi, voi, ei sitä mielel­lään
muistele srtä hirveätä ketvättä, kun
ihmiskunta tuli hulluksi — aivan rai­voon
kuin vesikauhuinen koira. . .
Purra piti — piti saada purra mitä ja
ketä vaan, kunhan sai ha&npaansa iskeä
johonkin ja kovasti. Niinpä tällaiset
hullut olivat eräänä yönä vieneet nuo
hienot herrasmiehet kotoaan pois ja
raadelleet heidän rumiinsakin muodot­tomiksi.
Sitten olivat perheet suinpäin paen­neet
ulkomaalle, josta he eivät koskaan
palanneet. Mihm mahtoivat raukat
joutua — hekin? Onnelassa oli kauan
kaivaten itketty heidän kohtaloaan.
Kauniit huvilat — niin monen monet
KAKSI ESITYSTÄ
Toimitusneuvoston suorittaman harkinnan perusteella olemme päättä­neet
olympiakisavuoden kunniaksi ryhtyä julkaisemaan Liekissä urheilupals-taa,
jossa kerrotaan viikon aikana tapahtuneista huomattavimmista urheilu­saavutuksista.
Tässä osastossa ei julkaista kilpailuselostuksia, ainoastaan
maininnat parhaista saavutuksista eri puolilla maailmaa.
Kun Liekin lukijakunta näkee ensimmäiset mallit tästä osastosta,, niin
toivoisimme siitä lähetettävän lausuntoja, että onko se paikallaan ja tarkoi­tustaan
vastaava. Tarkoitus*nimittäin on tällaisella vaatimattomalla tavalla
palvelin urheilua harrastavia lukijoitamme.
Toisena asianamme on, että lupaamme Liekin vuosikerran palkinnoksi
kahdelle, jotka seuraavan kolmen kuukauden aikana lähettävät parliaimmat
kertomukset Liekille. Eihän se paljon ole, mutta toivomme, että mahdolUsini-man
monet muistaisivat hyvillä kirjoituksillaan Liekkiä kesän aikana.
TOIMITUS.
Sivu-4'