Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 2, 1940

              öTT-A'*
.3^
As
1
A.
T
Ai?
4- X i i
.'f
. V i
Cl
* 4
ly
Sivu 4
LAUANTAINA, MARRASKUUN 2 PÄIVÄNÄ 1940
hartain ilmein toimitusta. Mutta yhV-äkkiä
hän huomautti, että nyt ei vi­ritys
tapahdu oikein. Isä väitti toista
— mutta kun koeteltiin pianolla viri­tystä,
niin havaittiinkin, että Jouko
oli kuin olikin oikeassa. — Ajatelkaa-han:
kuusivuotias pojanpaUero, joka
saa ensimmäisen viulunsa, osaa yhtä
tarkasti kuin joku oikea vielutaiteili-ja
sanoa korvakuulolta, milloin viulu
on oikeassa vireessä f Se on jo jota­kin
toista kuin tavallista soitannollis­ta
lahjakkuutta.
Viipurin kuuluisaa 1S henkistä lap-siorkesteria
johtaa nuori Jouko Ilvo­nen
sellaisella rutiinilla, että siinä on
kadehtimista oikeille kapellimestä'
• reillekin. Jokainen nuori orkesterin
jäsen oivaltaa nuoren johtajansa jo­kaisen
tahtipuikon liikkeen suoras­taan
verissään. Viipurin lapsiorkeste-rion
jo sinänsä erikoisuus, johon kan-
"^nattaa tutustua.
Ensimmäisestä konsertistaan ker­too
Jouko Ilvonen,'-kuinka hän mat­kalla
konserttisaliin joutui kadulla
tappeluun kahden samanikäisen po­jan
kanssa. Pari poikaa ryhtyi häntä
jostakin asiasta härnäilemään, mutta
nuori musikantti unohti silloin koko
tulevan illan ohjelman ja hyökkäsi
härnääjien kimppuun. Siinä otettiin
ja annettiin iskuja — ja kerrassaan
surullisessa kunnossa sai maailman
nuorin orjesterinjohtaja taapertaa
konserttisaliin ja ryhtyä johtamaan
orkesteriansa. Musiikki virvoitti kui­tenkin
pian mielen ja konsertti on­nistui
erinomaisesti — kenties osaksi
tnyöskin tuon virkistävän katutappe­lun
ansiosta f Tämä tapahtui silloin,
kun kapellimestari Jouko Ilvonen oli
täyttänyt yhdeksän vuotta.
Ihmeteltävän luontevasti Jouko-potka
liikkuu ja toimii suuren ja ar-vostevan
yleisön edessä ja valloittaa
taidollaan ja esiintymistavallaan heti
kaikkien mieltymyksen. Kun ensim­mäinen
konsertti oli onnellisesti pidet­ty
tunkeilivat vieraat tädit ja sedät
pienen orkesterinjohtajan ympärillä
ja ihmettelivät, kun han ei tuntenut
jninkäänlaista hermostuneisuutta. —
Ei — ci hän tuntemakaan — mutta
kun kaikki oli sitten ohi ja poika sa­mana
iltana kömpi vuoteeseensa, ky­syi
hän äidiltään: "Mitä se sellainen
- hermostuminen— aikaihmisten hcr-
.mostuminen oi^in o«?"
Pieni kapellimestari käy kansakou­lua
aivan tavallisten lasten tapaan.
. Koulutyö on hänelle helppoa sen joh-
,dosta, että pojalla on ilmiömäinen
. muisti. Läksyjä tarvitsee vain-lukais­ta
kerran läpi, niin melkeinpä jokai-
. nen sana syöpyy heti aivoihin. Huvit-
• tavana seikkana mainittakoon, että
. kun hän suorittaa kotitehtäviään, käy
. sekä laskeminen että lukeminen aina
. musiikin tahdissa — yksi'— kaksi
— kolme — yksi — kaksi — kolme.
— Entä mitkä ovat sinun muut
harrastuksesi^ utelee reportteri.
. — Urheiluun olen hyvin innostu-
: nut. Kesällä juoksen ja heitän kei- .
. hästä — talvella hiihdän ja luistelen.
.— Ja suurin toivoni on joskus tulla
' lääkäriksi — kirurgiksi.'
— Ohhoh — etkö siis haluakaan
säilyttää nykyistä asemaasi kapelli-
. mestarina?
— No — enpä tiedä — kyllä kirur­git
ovat sentään jotakin toista, kuului
. vastaus.
On kerrassaan ilahduttavaa, ettei
tälle viipurilaiseile ihmelapselle ole
. maine ja kunnia mennyt miUään ta­voin
päähän —'jos, voimme niin sa­noa.
Hänen musikkitoimintansa val­vojat,
opettajat ja vanhemmqt ovat
KAARINA:
Käynti tähtilipun maassa
AINO ja minä olimme naapurus^
ten lapsia pienissä Karjalaisis­sa
talonpoikaistaloissa Suomenlahden
rannalla. Jo pikkutytöstä saakka Ai­no
haaveili i ^ t ä Amerikkaan suu­reksi
tultuaan. Muistan kuinka iiä-nen
silmänsä loistivat-aina suurina ja
nuori ruumis oli intoa täjmnä," kun
toisten liuorten joukossa piiriä pyö­rittäessä
lauloimme: "Minä lahden:
Amerikkaan, sinne menee kaikki.
Kun kultasaunalla saraioitettii on A-marikan
raitti."
Ja niin sttteitkävikin^etta Aino sai;
haaveensa toteutetuksi.- Hänen isän-sk
oli ku€rflut Jo Ainon ollessa vielä
osanneet oikein suhtautua holhokkiin­sa.
Silloin vaiti, kun hän soittaa vie-luansa
tai seisoo tahtipuikko kädessä
orkesterinsa edessä on hän etevä mu­sikantti
— kotioloissaan ja koulussa
sitä vastoin aivan tavallinen yksitois­tavuotias
koulupoika.
Eräät musiikkiasiantuntijamme o-vat
tutkineet tämän viipurilaisen po­jan
poikkeuksellisia, synnynnäisiä
musikaalisia kykyjä — ja hämmästy­neet.
On sanottu, että hänellä on täy­dellinen
absoluuttinen sävelkorva —
hän muistaa ja tuntee tdkomuistista
heti, minkä kmdemansa säveleen ta­hansa
— onpa hämmästyttänyt oikei­ta
taiteilijoitakin heidän tehdessään
jonkin aivan mitättömän pienen vir­heen
esityksissään.
• Nuori m:::iikkimies otti pianon
päältä viulunsa. Hänen katseensa tä­hysi
jonnekin kauas tuntemattomaan,
poskille kohosi lievä punc. Ja sitten
hän esitti pitkän ja vaikean Ch. de
Beriöt'n konsertin — ilman 'motteja!
Vaikeat juoksutukset menivät aivan
kuin leikiten — viulu lauloi, valitti
ja iloitsi tuon pojan hennoissa käsissä
ja kun esitys loppui, hymyili hän vaa-tiir.
cttomasti ja istuutui jälleen noja­tuoliin
aivon kuin ei mitään erikoista
olisi tapahtuny.tkaan.
KAR.
pikkutyttö ja niinollen oli Aino vel­jensä
Einon kanssa yhtäsuuri perilli­nen
isänsä jättämään puoleen osaan
talosta. Äidin omistaessa toisen puo­len.
Nyt kun Eino meni naimisiin
pyysi hän saada ostaa Ainolta hänen
osuutensa itselleen, johon Aino suos-tuikin,
sillä hän ajatteli, että mitäpä
hän sillä pienellä maapalasella tekee,
äiti kun muuten luovutti kaiken o-suutensa
pojalleni.
Näin sai Aino rahaa haaveensa-to-teuttamiseen.
Lähti Canadaali, kos­ka
Yhd3rsvaltoihiCT ei myönnetty lu*
piaa. Hyvästellessään hän lupiasi mi­nulle
kirjoittaa ja myöhemmin lähet­tää
piletin, että minäkin pääsisin sin­ne.
Lupauksensa mukaan hän kirjoitti­kin
ja kertoi saaneensa kuulla, että
New Yorkissa saa tjrtöt satumaisia
palkkoja aina sataan ja satäankah-teenkymmeneenviiteen
dollariin kuu­kaudessa
j^, että hänkin lähtee sinne
heti ensimäisen tilaisuuden tullen
lamatkustajana. ^
Kului muutamia kuukausia, eikä
Ainosta kuulunut mitään. Olin jo
huolestunut hänestä, kunnes eräänä
syksyisenä päivänä sain häneltä kir­jeen.
Vapisevin käsin repäisin kuo­ren
auki. Melkein huudahdin luettu­ani
ensimäiset rivit. — Aino oli ni­mittäin
yrittänyt lupauksensa mu­kaan
New Yorkiin ja matkalla joutu­nut
kiinni, ollen nyt Amerikkalaisessa
vankilassa odottamassa matkatoverei-neen
karkoitusmäärä3rstä takaisin
Suomeen. Olin aivankuin halvaan­tunut.
Näinkö se lopuksi kävikin.
Nyt en osannut odottaa muuta kuin
Ainoa takaisin palaavaksi kotiinsa ja
ehl^äpä vielä jotakin hirveämpää ku­vittelivat
kiihtyneet aivoni.
Noin pari kolme viikkoa ennen jou­lua
Aino saapuikin kotiinsa. Heti
ensimäisenä iltana menin hänen luok­seen,
käskien hänen kertomaan kaik­ki
matkansa vaiheet, jonka hän teki­kin.
Aluksi hän kertoi matkastaan
Canadaan ja työstään siellä, vaan
Ann Shertdan, elokuvien "vetonumero", ja näyttelijä Georee
Brent ovat aikeissa aivan heti avioliittoon, tidetään Hollywoodtssa
MiSsShersdän on oUut erossa studiostaan sen jälkeen kun häntyyty-ma//
omana "perin pieneen- tuhannen doUarin vHkkopalkkaansateki
palkankorotusvaatimuksen.
koska se on meille useammalle tuttua
niin jätän sen tässä kertomatta. Ku-,
vailen kumminkin hänen matkaansa
Yhdysvaltain puolelle, oloaan vanki-lassa
ja kärkoitustaan takaisin Suo­meen,
niin hyvin kuin sen muistan.
Kertomus kuului näin:
"Ollessani piellä Ganadassa M. kau­pungissa
- työssä, sain kaksikymmen­tä
dollaria kuukaudessa. Sain kuul-
' Ia newyorkilaisista palkoista ja koska
paljon; tyttöjä lähti salaa, päätin mi-näkin
yrittää. Meitä oli kuusi tyttöä
kun lähdinune matkalle. Kyyditsi-jämme
oli yksi noita salakuljettajia
tullen nieitä New Yorkista hakeniaan;
Maksua hän tahtoi satakaksikynT-mentäviisi
dolbria, josta sata piti
maksaa Tiiatkalla jaioppu sitten kuu
saa työstä r^haa. Ensin mehinune
rajan lähellä Canadan puolella ole­vaan
erääseen kauppaan. Siitä kul-jettajaihnie
lähtryksin autollaan ja
meidät vei mainittu kauppias omassa
autossaan raja-alueella olevaan rans­kalaiseen
maalaistaloon, jossa tapa­simme
kuljettajammekin. Siinä odo­timme
keskiyötä. Kuljettajamme oli
ostanut Canadasta muutaman pienen
pullon konjakkia omiksi tarpeiksi,
New Yorkissa kuin oli kieltolaki.
Pullot olivat tyttöjen taskuissa, me
kun emme menneet tullitarkastuksen
läpi. Siinä odotellessamme hän au­kaisi
yhden pullon ja siitä maistoivat
ne jotka siitä tykkäsivät. Toiset pul­lot
jäivät edelleen tyttöjen taskuihin.
Puolen yön aikaan siitä sitten lähdim­me
sen talonpojan vankkureissa oi­kein
laiskalla hevosella keskenkasvui­sen
pojan kyyditsemänä erästä met­sätietä.
Oma kyytimiehemme oli taa­sen
lähtenyt yksin. Hetken menty-
. ämme täytyi meidän jättää hevonen
ja jatkaa matkaamme erään miehen
matkassa, joka tuli vastaamme meitä
hakemaan. Näimme edessämme pi­meässä
auton valon ja olimme pelois­samme,
mutta eteenpäin vaan menim­me.
Kohta saimmekin tietää, että
auto, jonka näimme, oli oman ky>1i-miehemme
auto. Riemullamme ei ol­lut
rajoja. Tiesimme, että olimme
rajan toisella puolella. ]Maa, jota as-telirnme,.
oli Ameriikan maata, niin­kuin
siellä Yhdysvaltoja sanotaan.
Nyt olimme kauan unelmoimamme
tähtilipun alla. Iloisena nousimme
onaan kyytimiehemme autoon ja te­kipä,
mieli: pistää lauluksikin, mutta
kyyditsijämme esti sen kuitenkin sa­noen
vasta hetken perästä olevan lu­vallista.
Niin sitä sitten mentiin. Hetken
aikaa ajettuamme näimme kaukana
edessämme tiellä auton valossa pan
poliisia, jotka pysähdyttivät autoja
ja tarkastivat niitä. Kysyimme ky>"-
timieheltämme, että jatkammeko
matkaamme vai menemmekö met­sään?
Kuljettajamme kehoitti mei­tä
olemaan kylmäverisesti paikoillam­me,
arvellen poliisien etsivän jotakm
viinan salakuljettajaa. Paikalle saa­vuttuamme
meidät pysäytettiin. Ky­syttäessä,
mistä olemme, vastasimme
olevamme huviajelulla ja että olein-me
työssä New Yorkin lähellä, paik­kaa
en enää muista, eräässä hotellis­sa.
Poliisit laskivatkin meidät me­nemään.
Mutta kun olimme pääs­seet
vähän matkan päähän ajoi p<>-
liisien auto eteenune ja sulki meilt*
tien. -Aavistimme heti mitä tuleman
pitää-. Heti astuikin toinen pdlusciä-