Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 14, 1939

              iiiii ii;'::
pili:i
iliit
Sivu 6 LAUANTCAEC^, TAMMIKUUN 14 PJilVJ^Ä
(Jatkoa 4--ltä sivulta)
sehillä, miiä vastata. "Olen pahoil-lani
» mutta islen pakojtettu alenti-maan
myöskin koordimaksua" siitä^
mitä keväällä lupasimme."
"Konnat!" sähähti Ernest, Ke­sällä
ette mitannut puita muka kii­reen
kuorimisen lakia^ ettei imikä ku«
luisi kallista aikaa puidöi pinoami-sessa,
Ja \ielaf^ lupasitte ylimääräis-tä
niaksua miehelle, joka pysyy työs»
^ loppuun asti. Tämäkö on nyt sitä
ylimaksua? 3^Iinua ette petä. Teillä
oli jo alunperin suunnitelma pettää
meitä raatajaraukkoia."
"Hl huoli Bergh suuttua. Te olet­te
hy\'ä metsämies, miesten parhaita,
ja me kunnioitamme hv^viä metsämie­hiä
. -
Ivanauni ke«^e>iti johtajan.
"Te kunnioitatte hyxHä miehiä, to­siaankin,
eikä svytta, sillä heidän x^oi-mansa
ja työtaitonsa \\>ittaa heikon
ja toilumattoman. Ja heille useassa
lapsuksessa vieJä jaa jotakin itsel­leenkin,
vaikka aita rutkasti %:aras-taile.
Huonommilta menee kaikki ja
se on rahan ilkeämpää teillekin. Sii­nä
teidän kunnioituksenne,-'
''Punnitkaa sananne!" kivahti joh­taja.
>
"Punnittu on. ja ne eirät pMkkea
totuudesta hiuskarxmkaan". Ajastaa
Ernest.
"Ja minun sanani myös pitaa. Täs­sä
on niaksuosoituksenne", sanoi loh­taja
Ja ojeniu Emestille papeiTn.
'"Ja tässä e* ole ollenkaan erehdyt­ty
sanoi Ernest lappua sihnaiHeu.
' E i , oikein on laskettu."
"Ja tuon tähden minä raadoin hel­teisinä
kesäpäi\nnä,,
"Mitä u<3;oitie heliseviä sanoja ja
raadoitte kuin hullu." Johtajan ää­nessä
oli lA-aa. ~~
"Ivaatteko te minua, i\'3att€!ko?''
Ernest astui lähemmä johtajaa, mut­ta
hallita itsensä ja jatkoi: "En tW5-
kennellyt tavotellakseni teidän lais-tei^
ne suosiota. Minä twskentelin
kuin hullu siksi kun perheeni tarvnt^
v^aatteiia ruokaa ja raratakseni heil­le
niitä kj-lmien tullen. T\-öskeiite-lin
niin siksi, kun näjrtiv olevan pit­kästä
aikaa mahdollisuus työllään
ansaita. Josmn olisin saanut täyden
maksun, niin monta x-aatdcappaletta
olisi perheeni ensi talven kylmiä \"as-taan
sa^inut."
iihaskaaii ei johtai^n kasvoilla \*ä-rähtän\
t. Tämä oli haneBe niin "tut-tua,
joka x^iosi ja jonakin aikana joka
päixm lujsiii^tintaa näytöstä, ^ttei se
edes ouloudeDaaa Bikuttanut häntä.,
•Ja nyt — hx-västi. Tämä on xni-meinen
kerta kun konttorinne öwn
"kiinni paiiian, ^rlnlIn työstäni ette
enää riistä. ikinär' kajahutti
Ernest vieB c^velta ja loi s*n 3ui-koon,
CH^en ulkomiolelle päästyä hän al­koi
selviteBä sekaxna ajatiiksiaan. E i ­kö
tätä olisi voitxj A-älitää yhteistcft-mmnalla.
jos- io\\^rien kaissa olisi
pääitävstsenä x^aciittu tä>ttaä mak­sua.
Mutta olik^ hänellä^iitä tove-
• reita, N> lox-^rit olivat x-iisaasSa k\'l- .
läIcgsettaneel tyi>i melkdn alkiitm ja
heidän tiklleftn oli hankittu uusia.
Hän Sie o3i ^-san raatanut kaiken aikaa
l äM Icc^utulokseBa. Jos M n oli
iKMlie tcöäle pubunut yhteastoimin-nasta
ja mnosta, oEx^t he myönta-tieet,
«ttä ajatus önix^Sä i^yxm, mutta
se ön TsBjea toteuttaa,., Samassa
fcän tSrmS^ yhteen «raan ^TnaTla
l ^ t i ^ l a o l t o ^i?»iöverin kanssa,
"Nö, saitko tiyäen inaksim?'*
^Ea, €3sM iinksas mutakaan saa-nm.
0 ^ tukeissa k c S i o t e ^^
Bertram MiUstn joulusirkus on vuosikausia oUut yksi Lontoon joulukauden mielenkimtozsim-pia
näyttelyjä ja sen yhteydessä esitetyt hevoset nayttdvn paras osa, YUä Gena Upkawika joh­tamassa
hevosia viimeisissä harjoituksissa ennen esiintymistä. ' / •, ' : .
Joukm mentyä
Tuulee ja tuiskuaa, mutta pilven-i^
aosta sentään aurinkokin joskus pil­kistää,
Jotsi vcspÄ sanoa, että on iha­na
tahi[äivä. Ja miksd, tupa on
lämmin «ikä ole jsaii Imölta huo­misesta,
sen pitgmmän jtaSHle ei ku­kaan
tiedä. Jöulu <m jmttymässä
ja lahjat ja ten^eäidykset ovat vida
hajallaan, mmstuttamassa ysSvista,
jotka ovat joulukiirdttfinsä feeskdla
minuakin muistaneet. Vuosia atten
xieraana tulin, en timtenut keöän,
en osannut kidtä, outoja äänteta
kuuntelin, xnerasta tannerta astuin,
nyt maata jo omanani pidän. Usdn
itsekseni ihmettelen, miten pian ih­minen
voi mukautua utisiin olosuh­teisiin.
Mutta sehän on damänhalu,
joka pakmttaa imhoittamaan ment-n^
n ja toixTomaan tulevaisuudelta
uusia antimia.
Tätä kirjoittaessani on joulunjäl­keinen
päiv^ Tuuli tuiskuttaa lun­ta.
On kyhna. Rikkaiden pöydät not-kuxat
vielä jouluhe'kkuja ja katajat
ovat tulxTllaan tavaraa, nnkä jäi y li
jouluostosten, E2 tarvitse huolditia
liuomisfsta päix-asta. Mutta miksä
minä näin ikkunastani jo ölen huo-teistoimintaan,
säilä olisa voitu tämä
kiejtä pdi välttää, Xe, jolia lopetti­vat
tx^onsa alkupuoldla, s a i \ ^ täy­den
maksun, ja se oK v ^ pirun juo­ni,
jöHa toiset saatiin pysi}Tnään työs­sä
loppuun, jolloin vasta mitattiin ja
tilitettiin.''
-\lakuloinen mieliala x"allitsa Er-nestin
kotona hänen saavuttua ja ket-
Tottua kokemansa. Hkku pojukin
sen j-mmärsi ja. isää salmiin katsoen
kx'syi:
''Erantt5:o me sitten saakaan sitä
lumipukua?*'
Mutta kun hän huomaa ^ d i n sil­missä
kyyneSatä, niin tuE hän luo.
kuT^ötti pieniä käsiänsä äidin kau­laan
ja sanMlojjduttsvasiti:
*\-\lä itke äiti, vmkta sedät on pa­hoja,
kyBa me vielä saamme ne lumi­puvut.
Knnhan roänä kasvan san­nassa
niin, niin
Pojulta jäi kehien Imtse, e löytä­nyt
sanoja, mutta Igrnn saattoi kaat-tää.
m i ^ hansa fixUoii
BfcaiHiai sBtd I i t i laisen jt^isb-xs^&
äu^ätsissi ^rnrtniattiKsa mi-iiellismpTian
tidecassaazixi^ Jtmka
hinen lapsssa takrat armaan na-
1-OPPU,
unn
Kirj. AIVLANDA
MI E L E S S . ^ on aina saulynyt
eräs kaunis muisto lapsuutou
ajöil^.
liani oli kuljettanut mddän kuu-sipaisen
sisarjoukon Etela-Suomesta
Etelä-Pohjanmaalle. Mutta taalla
muuttuikin elämä meille vähem­män
^edettä\'äksi. Siihra aikaan
vidä oli K-joöi x'anhat tavat ja
midipiteet äilyneet varsin paikoO-laan
arvostdlessaan viera^xaäka-kuntalaiaa-
Emme ätäpaitsa olleet
rikkaitakaan. milÄ kylläkin olia hd-nosti
puettuja ihmisiä, ja tänään
näen huonosti puettujen lasten \^e-tavan
kelkalla axTistustoimistosta
saamiaan hiiliä ja ruokatarpdta —
mika he dvät ostaneet niitä ennöi
joulua, ja mika he eivät osta niitä
nyt ja anna. tuoda komeasti kotia?
Ovatko hddän vanhönpansa huoli­mattomia,
laiskoja, kdx^-ottomia? Eh­käpä
joku sdlainenkin t ^ u s moniai
joukossa on, mutta d niin monta, d
läheskään. Tv^ötä heistä monet te-'
kisäx^t, jos atä olia, ja siten hyvin
toimeaitulevansa toix^oisivat. ja työs­sä
monien noiden lasten huoltajat
sortuivat, taistelussa ja puutteessa
tauti tuli ja kaatoi. Mutta tarxitsee-ko
lasten sen vuoksi kärsm, kun kaik­kia
elämäntarvikkeita on kaupat tul-xillaan
ja tehtaat uutta tuottaa. Jos
ei x^nhempia ole tai ne eix-ät kykene
pitämään lapsistaan huolta, niin onko
meillä niin huono j^tdskunta, ettd
se kj'kene kfsista huolditimaan? Ja
mihin meidän kouluutettu nuoriso
joutuu, kun d hdlldiään löydy työtä.
Joutuvatko hekin vetämään kelkalla
hiiliä, joulun jälkeen ja xbä edt^lleen?
Onko x-ika hddän vanhemmissaan,
jotka oxrat itseään säästämättä ja sii­nä
rinnalla itse nälkiintyen koetta­neet
heatä koukuttaa? Eikö heistä
nseammat ilolla suorittaisa tehtäx-än-sä
yhtdsktmnassa, jos se Icäyttäisi
järkeä ja asettaia hddät oikeiÖe pai­koilleen?
, . , Missä on \ i k a ? , •,
X d t a näetin ikkunasta katedles-satu
Ja voämattomtras, tcovottoimms
iKTpaisee. Xayttäa nnn pBneälta
takinfin imim. Mutta eko se o!e
metkM pairam valkeneimsesta, pa-
Tssmaa^ Iraoaasassta, etta imiQaaa,
yiaaitotaineti tySlaistimram, loMte-näi
taThrisia ^^ätnta-^^pii^bQada Ja pim-pottanut.
asian tilaa Jossain määrin.
Talo, jonka isäni osti Pohjanmaalla,
oli vanhuuttaan bannaan^ut ja
ränastynyt, ei ollut kuten sidlä oli
tapana laulaa "Punainen talo ja vai-j
koisrt &kanalaudat", kuten oli ky-j
Iän ihannetalo. He antoivatkin ko-j
diHöii nimen Eurapunni, äflä syn*
nyiiy>itäjamme oli EurajoM, muttaj
tuo ''^imni" oli imiden K-joen talojen]
ikivanha nnm.
Mdkdn kaikille köyhille ibmisille|
6U koettu, sovdluttaa Jokin liika]
nimi, joskus rumakin-
Muijan vidä senkin, kpn kaksi |
isompaa siskoani kylällä asialla käy­dessään
olivat jollain tavcilla riitaan*
tuneet tidBl kulkevan eukon kanssa]
T a m ä | ^ oli haukkunut, että te olet­te
sellaisia ''veden kuljettamia", eikaj
niin kuin toiset kyiäläiset-
Taicä nyt olisi vida" mennji jo-j
tölkin mukiin, mutta ätten^ alkoi j
kaikkein palun. Kun tuli aika mi­nun
mennä kansakouluun, niin el 1
ollut toisten lasten mieäestä koskaaij j
puettu oikdn. Miflöin oli vika ke^
gissa, milloin sukissa ja niin aina
joka x^aat^appaleessa. Jos vaikka oS]
uudetkin, d n ^ ä ä n kelvanneet, niiu
piti nxpatä ja napata sivukulkiessa.
Luvuistani he dvat kylläkään voi­neet
sanoa mitään, aHä c3in luokalla­ni
etex-in oppilas.^ Opettajat oHvaJj
moitteettomia. En koskaan välittä-,
nut vaivojani kotona, aDä en tali-)
tonut antaa vanhemnnllgni hamua, j
enempi kuin opettajallekaan, K o ^ l
kestää kaiken vaärvyden iirboölii-|
sesti.
Sitä olen nyt ruc^en varrella SJi^j
nesti miettinyt, etta olikohan se v^j
hommiltani aivan <»kea tÄo.
lap^t, synnyinseudultaan pois vie^J
rastöi Simisten pilkan kol!te«is.;j
K j ^ ä n me se käatettiin, eitä
sat o>-at lenneQeet liian kauas psss^
• juurdtakm. Ykä toisensa '
kun -ram. kynndfe: .kyettSn, px^^
tämä tastenimdinen kylä.
i^i&ii 3Ä « s S t k j ^ i S i ^ ^ P^'^
ne^ pOkksainaan, ^ IJSB O& ^ \
ck»ssa föEäamvcraan 5^%w
laläisia. lam^ l ^ j ^ k o a l a a I B ^|
njaöe^aan | a isff^l^samm .
osa ädli&äsa 3 ^ D ^ J j ^ ^
3^laiji^,^tai^^ pahaa m*^