Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 15, 1940

              ly40 LAUANTAINA, KESÄKUUN 15 PÄIVÄNÄ
KQvtannusIiikkerninie kuvajSljennö».
Kalastajairt turvemajoja Nurmensätiössä, Petsanionvuonon suulla.
kaikkea vain uteliaisuutta.
Äkkiä mies horjahti ja kaatui.
Yvette kiiruhti hänen luokseen kette­ränä
kuin kauris, koetteli hänen sy­däntään
ja kiiruhti sitten taloon. PÄ-latessaan
pian takaisin hänellä oli
konjakkipullo kädessään ja siitä hän
kaatoi hiukan miehen^kurkkuun. Mies
tuli jälleen tajuihinsa j a kohottautui
puoliksi istuvaan asentoon. Yvette
kaatoi lisää juomaa hänen suuhunsa.
— Missä minä-olen? mies kysyi.
— Henry Forlerin luona.
— Forlerin metsämajalla? sanoi
mies. — Minusta tuntuu, että olen
ollut täällä jo kokonaisen ikuisuu­den.
— Hän katsahti tyttöön. — Te
puhutte englantia, mutta puheenne
kuulostaa vähän kummalliselta —
niin, te olettekin canadalamen ettekä
englantilainen.
Yvette huoahti ja tuijotti mieheen
kuin odottaen tämän jatkavan. Mies
koetti nousta jaloilleen, mutta vai­pui
takaisin maahan valittaen.
— En jaksa enää, hän voihki —
olen kuolemanväsynyt. Ampukoon
hän minut vain, se kai on paras lop­pu.
— Ampukoon teidät? Onko ole­massa
joku, joka aikoo ampua teidät?
Yvetten silmät oUvat selko selällään
hämmästyksestä ja jännityksestä.
Hän aavisti joutuneensa hurjaan seik­kailuun.'
Hänen sanansa ja ilmeensä ärsytti­vät
miestä, joka kohottautui taas ja
viittasi terveellä kädellään.
— Eräs mies — Gert Wood on hä­nen
nimensä.— tahtoo välttämättä
ampua minut, koska olen tällä puo­lella
rajaa. Pelastakaa minut! Saat­te
kaiken, mitä omistan ^ minä omis­tan
paljon. Mutta; pian, sillä hän
vei tulla tänne minä hetkenä hyvän­sä!
' Useimmat olisivat vaniiaaäkin ky­syneet
mieheltä, mitesi Gert Wööd tah­toi
ampua hänet. Mies oli ehkä ri­kollinen.
Mutta uteliaisuus oli val­innut
Yvetten niin voimakkaasti,
että hänestä olisi oUut korvaamaton
vahinko, jos Gert AVoodin olisi onnis­tunut
ampua mies, ennen kuin hän
olisi ehtinut kertoa hänelle seikkai­lunsa.
Yvette oli sitä paitsi luon­teeltaan
sellainen,että hän tavallisesti
4>iti heikomman puolta, olipa tämä
sitten oikeassa tai väärässä; Hän sää-tätä
pakolaista, MMtt^ miksi?
Maja, jossa Yvette isänsä kanssa
oli pieni eikä siinä ollut ullak­koa
tai kellaria, johon-biisi voinut
pakolaisen kätkeä. Parhaalta suoja­paikalta
näytti sankka metsä, joka
ympäröi rakennusta, mutta jos vai­nooja
oli metsänkävijä, hän piankin
löytäisi pakolaisen. Mies oli sitä
paitsi haavoittunut, joten häntä ei
voinut jättää metsään.
Yvette osoitti kädellään matalia
kukkuloita, jotka sijaitsivat vähän
matkan päässä paalumajalta.
— Autanko teidät tuonne*? Siellä
on paljon suojapaikkoja.
Mies pudisti päätään ja sanoi:
— Ei se auta, ette tunne Gertiä
— häntä sanotaan verikoiraksi ^—
kahdestakin syystä. Hän saavuttaa
aina saaliinsa ja sitten hän sen tap­paa,
jos tahtoo. Eikö talossa ole
mitään piilopaikkaa?
— Ei ole, vastasi Yvette ja pudisti
päätään,
— Kun pääsisin hetkiseksi lepää­mään,
jotta taas jaksaisin, huoahti
vieras. — Olen haavoittunut, mutta
haava ei ole kovin vaarallinen. Gert
on ajanut miri\]a takaa kolme vuoro­kautta
ja olen lopen nääntynyt.
— Miksi ette ampunut häntä? ky­syi
Yvette odottamatta. — Niin minä
olisin tehnyt.
Mies katsahti häneen ja huolimat­ta
väsymyksestään ja haavoittumises­taan
hän hymyili.
-—Kukapa olisi luullut teitä niin
verenhimoiseksi, hän sanoi, — Taval­laan
te olette oikeassa. Minun olisi
pitänyt ampua hänet. Mutta 'miiiä
pelkäsin, että minua oltaisiin voitu
syyttää tahallisesta murhasta. Se oli
yhtenä syynä siihen, etten ampunut ja
toisekseen hän ampuu paljon parem­min
kuin minä,
— Te ammutte varmaankin mai­niosti,
koetti Yvette rohkaista mies­tä.
— Miksi te niin luulette? kysyi
mies.
— Teidän silmissänne on niin tark­ka
katse. Sellaista ei ole muilla kuin
hyvillä ampujilla, Isällänikin o n . ..
Yvette meni hiukan hämilileen pu­heenaiheen
käännyttyä tällaiselle
suunnalle.
Mies katseli uteliaasti Yvetteen,
erämaanlapseen, jolla oli sangen eri­lainen
käsitys oikeudesta kuin hä­nellä.
Täällä taisi vahvempi aina ol­la
oikeassa ja se, joka löi ensiksi, lÖi
paremmin. Tyttö oli hyvin kaunis.
Hänen piirteensä olivat sirot ja ne
ilmaisivat tahdonlujuutta.
— Te sopisitte mainiosti näyttele­mään
murhenäytelmää, sanoi mies
hymyillen. Kohta joudutte sellaisen
näkemään. Gert lähestyy hyvää
vauhtia, ja minä olen niin uupunut,
etten jaksa kohottaa kättänikään
puolustaakseni itseäni.
Yht'äkkiä Yvette kauhistui huoma­tessaan
kuluttaneensa aikaa turhaan
jaaritteluun, vaikka kysymyksessä oli
miehen henki. Jollakin tavalla hänen
olisi kyettävä auttamaan miestä. Hä­nestä
tuntui siltä, ettei mies pakoillut
Gertiä arkuudesta. Häntä piti aut­taa,
mutta miten?
Hän katseli yli majan ja rypisti
kulmiaan. Hän katseli puihin ja yht­äkkiä
hänen aivoihinsa syttyi ajatus.
Jos mies kiipeäsi puuhun ja istuisi
siellä hiljaa, ei Gert ehkä häntä löy­täisi.
Yvetten mieleen muistui kerto­mus
eräästä Englannin kuninkaasta,
joka oli tehnyt niin ja pelastanut hen­kensä.
Mutta tämä mies oli väsynyt
ja sitä paitsi haavoittunut. Hän ei
jaksaisi kiivetä. Alutta — jospa hän
auttaisi miehen talon laakealle katol­le?
Siellä hän voisi maata pehmeil­lä
kattoturpeilla ja olisi hyvin epäto­dennäköistä,
että vainooja kiipeäisi
häntä sieltä etsimään. Ihme kyllä
Yvette ei tuntenut pelkoa sitä miestä
kohtaan, jota pakolainen oli kutsunut
verikoiraksi. Yvette odotti sitä pait­si
isäänsä kotiin. Jos isä vain palai­si
ajoissa, niin hän pitäisi huolen lo­pusta.
— Luuletteko jaksavanne kiivetä
tikkaita myötei;i katolle? Turpeilla
teidän olisi siellä hyvä levähtää ja oli­sitte
turvassa.
Miehen katse kirkastui.
— Hyvä keksintö, tyttöseni, hän
sanoi. -— Teillä on viisas pää —
ajatus on suorastaan nerokas! Jos te
koetatte auttaa minua, niin luulen
pääseväni sinne. — Mies joi pitkän
kulauksen konjakkia ja Yvetten noja­ten
käveli taloa kohti. Yvette nouti
karkeasti tehdyt tikapuut ja asetti
ne katonreunaa vastaan. Mies alkoi
nousta niitä Yvetten työntäessä ta­kaa.
Pitkän ponnistelun jälkeen
mies vihdoin pääsi katonreunan yli
ja raskaasti huokaisten heittäytyi
kuihtuneille turpeille.
—Kiitoksia, kuiskasi hän — tuo­tan
teille kauhean paljon vaivaa.
Minun on kova nälkä.
Yvette pistä5rtyi sisään jä palates­saan
hänellä oli leipäpala ja kappale
karhunpaistia. Mies söi hyvällä ruo­kahalulla
ja syötyään joi pitkän ku­lauksen
konjakkia.
' Hetkisen kuluttua ihnestyi Yvette
taas ja toi mukanaan <'että ja sidetar­peita.
Niillä hän puhdistr ja sitpf
haavan. Haava oli sj'\fa, luoti ei ollut
. jään\t ruuriniseen. Mies sulki sit
mänsä tuskasta Yvetteil kaataessa
dia haavaan.
—^ Näkyx-pä teilläolex^an si\istyk-senkin
siufiauksiaj sanoi mies.
— On. Sitä on tuotu lähimmältä'
asemalta kolmensadan niailih päästät
— Niinkö? Asutteko sitten täällä'
aix^an yk^nänri^?
—- Niin, yksinäistähän täällä on,
\^tÄsi Yvette ja hänen äänessään olV
kaipausta. Mies katsoi häheen> tut-kivasti.
Yvetten pää oli kumartui
neena hänen puoleensa ja kasvojen
nuorekas huolenpito hänestä oli ihä^- •
tuttava. Mies hymyili.
— Oikeastaan teidän kai täytjnsi-saada
tietää, niistä olen ja miksf olen
täällä?
Tyttö nyökkäsi. Hän tahtoi mie^
lellään tietää hänestä jotakin — kaik­kikin.;
' • ; / •
— Kerron teille. Olen eräänlainen
kaivosasioitten erik(Msturitija, eh Idi­kään
niin tunnettu kuin Herbert
Hoover, vain tuollainen taitavanpuo-^
leinen prospektori. Olen ollut tutki-i'
massa mineraaleja. Tapasin Gert
Woodin, jolla oli joitakin tietoja tä­män
seudun malmeista. Minä rahoi­tin
retkemme ja olin asiantuntija:
Löysimme paikan, jolla on -suuret
mahdollisuudet. Tapasimme kupari-juonteita,
joitten perusteella voim­me
päätellä täällä olevan miljoonien
dollareitfen arvosta metallia. Tutkin
ne tarkoin. Jostakin sjrystä Gert
Wood sai päähänsä, ettei hän halua­kaan
jakaa löydön tuloksia kanssani.-
Hän alkoi vihata minua — ja minä­kin
aloin vihata häntä. Mutta pa­hinta
oli, että tunsin itseni turvatto­maksi."
Katsokaahan, pikku neiti, mi­nä
en ole samanlainen kuin te erä­maan
asukkaat. Minä en voinut am­pua
ensiksi. Harkitsin moneen ker­taan,
voisinko ampua — murhata —•
mutta en voinut. Siten elimme mon­ta
päivää. Tuskin uskalsin nukkua'
öisin, odotin joka hetki puukonterän
tunkeutuvan kylkiluitteni väliin. Se
oli kauheata. Hänellä oli kaikki val­tit
käsissään.
Yvette nyökkäsi. Hän ymmärsi,
missä tilanteessa tämä mies oli ol­lut,
mutta sitä hän ei jaksanut kä­sittää,
miksi mies oli tuntenut niin
suurta vastenmielisyyttä ampumista
kohtaan.
— Valitsin toisen keinon — päke^
nin. Koko päivän olimme olleet ys­tävällisiä
toisillemme kuin kaksi kis-saa.
Olimme uneksineet rikkauksista,
jotka odottivat meitä molempia.
Kutsuimme toisiamme ystäviksi, se
oli pirullista näyttelemistä. Yöllä hii«
vin pois. Kompassini avulla suun­tasin
matkani tänne päin. Mutta us­kotteko,
että jo seuraavana päivänä
tunsin, että minua seurattiin? Minut
valtasi hurja pelko. Paetessani kiii-reesti
menetin suunnan. Kävelin kö^
kq seuraavan yön, enkä seuraavana'
päivänäkään nukkunut kuin pari tun«
tia. Mutta hän oli alati kannoillani;
Olin siitä aivan varma. En voinut
nähdä häntä, mutta koko ajan tunsin
hänen läsnäolonsa. Häneil ilkeä kat­seensa
pisti alati selkääni. Viime y'6*
nä nukuin pensaitten alla ja olid'
vaipunut syvään uneen. Heräsin kau*»
huissani siihen, että tunsin hänen
olevan lähelläni. Juoksin- läpi metsi­kön
ja saavuin aukeamalle. Siiloin
pamahti laukaus — tunsin iskun ja?
olin vähällä kaatiia. Mutta ihme,
että pelko antoi minulle kuin siivet
ja syöksyin metsään. Hän ampui mii
nua useita kertoja, mutta ei osunut
enää. Olin aivan puolustuskyvytön*
Minulla ei ollut muuta asetta kuin