Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 5, 1955

              rä^'
.Mmm--
Hl.
te
, •. t l
1»*. •
mi* * . .
1'*
•N.
iät-
(Jatkoa)
KUN tällaiset ajatukset olivat ehti­neet
käydä hänen aivojensa läpi,
tarttui hän lujalla otteella pyyldiiko-rin
korvaan Minni, sanoen:
— Tästäpuolin saat nähdä, ettei tä­mä
poika työtä pelkää, kierrä eikä
kaarra sen enempää kuin hänen siskon-sakaan,
jota sanotaan Hilja iSinikka
Ylimäeksi.
— Erehdyt -veliseni sukunimestä.
Muista toki imis-tä mökistä olen kotoi-sin
ja sisaresi asemaan en koskaan ole
kelvollinen. Tätä sanoessaan katsoi
nuori, varhain naiseksi kehittyvä tyttö,
niin vetoavan veikeästi poikaa silmiin,
että poikaa melkein pyörrytti. Hän
oli juuri nostaessaan korin toista päätä
ylös, jolloin toiseen päähän oli tytönkin
tartuttava ja askeleitten tahtia tasoi­tettava,
sillä pojan horjahtelevat aske­leet
panivat kukkurillaan olevan korin
paihasti keikkumaan . . .
—• Älä veikkonen kaada tätä kanta­musta
tuOnne rapaan, nehän likaantui­sivat
siellä niin, että pahempi urakka
minulle tulisi niitten huuhtelemisesta
kuin tähänastisesta työstä.
— No, kävellään sitten varovammin
— oli pojan lakooninen vastaus, yrit­täessään
.tarmolla tasoittaa askeleitaan
toverinsa sipsuttelevaan käyntiin.
Noustiin vastamäkeä kartanolle. H i l ­jalle
se oli kuin leikkiä vaan, mutta sen
sijaan Väinö hengitti kiivaasti. Olipa
totisesti ottaa lujille tottumattoman
kantajan, sillä märät vaatteet eivät ole
keveitä kannettavia noin hennoille käsi­varsille,
vaan sitähän ei tulisi nyt heti
alkuyrityksellä näyttää. Miehuutta
toki piti yllä pitää . . . Niinpä koetti
poika tasaisesti nenän kautta hengittää,
vaikka olisi tehnyt mieli panna puh,
puh, puh! Hilja ei ollut huomaavi-naankaan
toisen vaikeutta, ei edes esit­tänyt
käden vaihtoa . . .
Saattavat ne nuo tyttölapset sitten
olla ilkeitä, kun ovat voimakkaampia
poikaa . . . Odotahan, kyllä siinä ru­pattelet
hieinäajasta, mansikka mat­koista
ja sen vietävän soutukilpailusta,
jonka viime kesänä riiin mahtavasti voi­tit.
Kyllä minä vielä sinut voitan . . .
Juuri kun he lähestyivät aitan rap­pusia,
johon aikoivat laskea kantamuk­sensa,
kuului kimeä naisen ääni:
— Hilja! Miksi hyvän nimessä sinä
et pyytänyt Hildaa tai Iitaa koria kan­tamaan,
jos et yksinäsi sitä saanut ylös.
'Kuinka sinä rohkenit siihen vaatia Väi­nöä,
joka on niin heikko. Kyllä se on
« • •
Enempää ei ennättänyt arvon äiti
poika kultansa puolesta puhaltaa, kun
tulikin odottamattomalta taholta outo,
ennen kuulumaton vastaväite:
— :Mitä Siellä huutelette? Totta kait
minun pitäisi miehenpuoliseivi jaksaa
kantaa niin paljon kun samanikäinen
tyttökin, ja enemmänkin. Mutta te
äiti olette aina kieltänyt minulta kai­ken
yrityksenkin ponnistella toisten las­ten
tavalla, siksi voimani eivät ollen­kaan
vahvene ja niinpä saan kohta hä­vetä
huonouttani. Koulussakin jokai­nen
räkänokka on tuuppimassa, miten
Ylimäen lellipoika nurin pyllähtää . . .
N i i n se on, vaikka en ole iljennyt täällä
'kotona kertoa. Yksikin poika huusi
että:
— Puhaltamalla tuo mammanpoika
kaatuu, kun väistin nurkan taa sen
nvTkin iskua. Mutta enpä totisesti enää
anna itseäni puhallella. Näytän, että
•nyrkit on mullakin, sen saatte uskoa.
Eikä tämä korin kantaminen rannasta
ole Hiljan syytä, minä itse siihen pyrin,
kun hän alkoi koria yksin raahata, va­lehteli
poika silmää räpäyttämättä,
mutta tosissaan hän jatkoi — ja autan
vastakin.
Tämän kuuleminen panj tytön sisäl-myksissä
nauruhermot kihisemään, mi­ten
mielellään hän olisikaan päästänjt
oikein helapää naurun jos olisi uskalta-
AINO RAAPPANA
— eli —
LAULU PYSYVÄLLE RAKKAUDELLE
nut, mutta eipä uskaltanut, ties mitä
siinä tapauksessa olisi ylpeä emäntä
tehnyt— vaikka pois ajanut ja hän kun
ei halunnut pois tästä talosta lähteä.
Täytyi siis vaan kiireesti lyödä rop-saifttaa
vaate toisensa jälkeen suoraksi
niin että paukahti ja asetta se narulle
kuivumaan, ja katsoa kiinteästi työ­hönsä
ikäänkuin koko elämänsä olisi
siitä riippunut — niinkuin se todelli­suudessa
ehkä olikin .
Emäntä painui sisälle kuuntelematta
enempää mitä pojalla vielä olisi sanot­tavaa,
rputisten mennessään:
— Kohta kun alkaa olla korva kor­van
tasalla, niin jopa alkavat ilmaista
omia mielipiteitään. Mukamas, mitä
'tässä jaksetaan ja mitä ei. Näkihän
tuon selvästi miten se otti hänen sydä­mensä
päälle, kun naamakin punoitti
kuin saunasta tulleella . . . Etteivät
vaan olleet tytön sormet pelissä, se
näytti niin virnuilevan kun selkänsä
käänsi. Mutta minä lopetan sen ainai­sen
yhdessäolon.
Kun viimeinen rätti oli nuoralla,'
käski Hilja Väinön viedä korin liiteriin
ja itse juoksujalkaa" riensi tupaan, jossa
monet työt olivat häntä jo odottamassa.
Vanha* emäntä tuli joskus ajatelleek­si,
että söiköhän tuo tyttö kunnollisesti
milloinkaan, sillä lastahan hän tavalli­sesti
hoiteli silloin kun toiset söivät ja
sitten oli kiiruusti jouduttava astiain
pesuun. Alkuaikoina oli vanhaemäntä
kyllä valvonut, että Hilja sai syödä sil­loin
kun toisetkin, mutta sitten hän
otaksui sen asian jo menevän luonnos­taan
lankeavana, että syöntiaikana ku­kin
söi. Vanhusten muutettua pienelle
puolelle syytingille, he usein myös siellä
aterioivat, vaikka vanhäisäntä usein
vielä teki samanlaisen työpäivän kuin
toisetkin ja silloin aina astui etunenässä
suuren tuvan pitkän pöydän päähän.
Emäntä harvemniin oli yhteisellä ate­rialla,
vaikka hänen päivätyönsä olivat
aina pitemmät. Talvenhan hän keh­räsi
ja kutoi ahkerasti.
Eräänä päivänä hänen ollessaan isos­sa
tuvassa leipomapuuhissa, hän totesi,
että juuri kun toiset rupesivat syömään,
laittoi emäntä Hiljan naapuriin asialle
ja syönnin jälkeen käski Iitan korjata
pöydän puhtaaksi ja ruoantähteet sial­le.
Silloin A^anhaemäntä kysyi:
— Milläs ajalla se Hilja söi, kun en
huomannut?
— Tottapahan tuo lienee ruastaan
huolen pitänyt, näkjypä tuo päältäkin,
että ruokittu on, ei sitä muuten noin
posket punottaisi, tc^kaisi nuori emäntä
vihaisella äänellä.
— \*aikka lieneekin syöneen näköi­nen,
niin kuuluvat ne ruoka-ateriat hä­nelle
niinkuin toisillekin. Jos emännän
asialla oli niin kiire sinne ^Mattilaan,
että juuri syöntiaikana, niin pane Iita
keittokuppi uunin suuhun, niin minä
otan nämä viimeiset leivät pois, niin
pysyy lämpimänä, maistuu se lämmin
ruoka lapsellekin, sanoi vanhaemäntä
ja Iita totteli, eikä nuori emäntä virk­kanut
enää mitään.
Väinö, joka oli ollut tämän kohtauk­sen
todistajana, ajatteli, että jospa
Hilja tosiaankaan ei saanut monta ker­taa
kunnolla s\^ödäkseen. Hän oli jos­kus
nähnyt, miten tyttö lasta tuuditel-lessaan
oli purrut kuivaa leipää, että
valkoiset lujatekoiset hampaat vaan
naksuivat ja sitten hän oli lavitsan no­kalla
olevasta tuopista ryystänyt pak­sua
piimää päälle. Valkeat kuin pii-mäkokkareet
olivat tytön hampaat,
joita poika oli mielihyvin katsellut ty­tön
nauraessa. ^
Kova reikäleipä, puhtaasta rukiista
valmistettu, oli terveellistä hampaille.
Mutta sitä ei saanut syödä talon kal­pea,
heiveröinen poika, vaan emäntä
aina valmisti lapsilleen ja samalla myös
itselleen valkoista vehnäleipää, jossa oli
vaan siteeksi ruislestyjä ja sekin leipä
täytyi aina olla tuoreen pehmoista.
Nyt Väinö mietti näitä asioita.-
— Hilja söi milloin sattui ja missä
sattui ja oli terve ja iloinen, hän ei
paljoa näyttänyt piittaavan oliko keitto
kuumaa vai kylmää, vai oliko sitä en­sinkään
— kunhan jotain purtavaa oli,
mutta sääliksi kävi, että äiti noin koh­teli
hyvää apulaistaan, mitenkähän tuon
oloa parantaisi . . .
Vanhaemäntä oli aina heidän pienenä^
ollessaan antanut kovan leivänkannikan
jyrsittäväksi, sanoen: — Syö että ham-paas
lujittuvat, tottapa tuosta kovasta
leivästä lienee ollut apua Hiljankin
hampaille. Ai jai, kuinka kauniit ne
olivatkaan. Nuori emäntä syötti taval­lisesti
lapsensa kamarissaan, joten Väi-
-nöltä oli jäänyt huomaamatta Hiljan
syönnit tai syömättä olemiset. Mutta
nyt hän aikoi vakavassa mielessään al­kaa
aterioida toisten mukana niin kuin
vaarikin. Eipä poika arvannut miten
mummo oli joka ilta varannut tytölle
kamariinsa paksun voileivän ja mukin
tuoretta maitoa. Jos tyttö joskus kiel­täytyi
syömästä koko annosta, sanoi
emäntä. Isäsikin söi sajmanlaisen an­noksen
aina viisitoista vuotiaaksi asti,
joten sinunkin on se tehtävä, että kun­nossa
pysyt.
Tämä hyvä emäntä ei koskaan moit­tinut
miniäänsä takanapäin, eikä sitä
mielellään tehnyt palvelijain kuullen,
mutta jos sanottavaa sattui, niin ly­hyeen
hän sen huomautuksen teki, eikä
siitä syntynyt mitään riitelemistä.
Nyt kun Väinö oli herännyt jonkin­laiseen
miehuuden tuntemiseen, teki
hän ensimmäisen miehuusvaatimuksen-sa
siinä muodossa, ettei enää mennyt
kamariin lasten kanssa syömään, vaan
komentavana henkenä vaati:
— -Minun kuppini pannaan miesten
kuppien joukkoon eikä mihinkään las­ten
sakkiin.
Iitan kanniskellessa kivikuppeja
pöydälle sitä mukaa kun emäntä am­mensi
ne keittoa täyteen, työnsi Väinö
oman nimikkonsa äidin käteen varmuu­den
vuoksi, ettei vaan ilman jää, äidin
nauravana sanoessa:
— Vieppä lapsi tämä kuppisi sinne
kamarin pöydälle paikalleen, löi poika
tiukan katseen äitiinsä vastatessaan:
— Johan minä sanoin, että miesten
pöydässä täniä poika syö ja hän yritti
kantaa keikutella kuumaa keittoastiaa
pitkän tuvan lattian yli perässä olevalle
pöydälle, mutta Iitan huomatessa mi­ten
vaikeata se oli, otti hän astian po­jalta
ja lennätti sen pöydän yläpäähän
nuoren isännän vasemmalle puolelle.
Vanha emäntä seurasi tätä asian kul­kua,
nousi sitten jakkaralta, laski Mar­ketan
sylistään lattialle ja astui päättä­vin
vanhan ihmisen askelin pöydän luo
ja empimättä siirti pojan kupin pöydän
latvapäähän viimeiselle sijalle. Huo­matessaan,
että koko tuvassa oleva väki
kiinteästi seurasi tätä menetelmää, hän
selitti:
— Siinäpä saa pojan kuppi olla sii­hen
saakka, kunnes hän on astuva lail­lisesti
bänsä paikalle ja hän vuorostaan
on valmis ottamaan varsinaisen isännän
paikan pöydän päässä. Sellainen
ollut Ylimäellä tapa pojvesta^ poj^.
ja vanhoja tapoja ei ole hy\ä ^
Alhaalta on ihmisen opittava aina
taa, niin silloin voi ylemmät pai^^
kunnialla pitää.
>)•
Emännän näin lukiessa lakia ja
keutta väelleen, vallitsi tuvassa
matoin hiljaisuus. Siellä oli tur_
kuin olisi vanhan talon hyvät ha^
tut hiippailleet hiipivin askelm a\
tuvan permannolla ja vieläpä ^ aiL
kin Hilja — oli kuulevinaan sipinää
1
[\Tlaii
iSeoi
supinaa nurkista, loukoista ja UUDIJL J
päältä. Hän vaistomaisesti lakkasi as oi'
tiain kalistelun ja herkisti kuuloaisti loin
aan. Todella — hän kuulikin nimeäai - kul
mainittavan. — Ja sitten Hiljan kupn 'ö„tär
siihen lavitsan puolelle vastapäätä Väi jkkia;
nöä - - M i t ä se sellainen on, että tytoi Vain
astia usem jätetään tyhjäksi ja hän sai nvt
vasta toisten lopetettua etsiä mitä suu eiik;
hunsa löytää . . . Kyllin kauan olei kuk<
tätä menoa katsellut ja nyt se saalop n k;
pua. Paikkansa on oltava pikkupiial ertoo
lakin, kaikkien käskyläisellä, ettäs sa m y
nyt t i e d ä t t e . . . Hilja oli jälleen kuu ana.
levinaan uuninpäältä hienoa päreittei luvan
rapinaa ja naurun hihitystä ja hanti ttys
itseäänkin alkoi niin naurattaa, ette Kapi
voinut pidättää pientä tyrskähdysti ^-v-syöi
tulematta-.ulos, mutta ilmestyi tokipa inkin
rahiksi naurun syyksi luettava aihe, km ,jatul
kollikissa loikkasi uuninpäältä suoraai Jiaist
vasikan juomakiuluun ja kasteli tas va;
sunsa. Tämä tapaus laukaisi koko tu ionee
vassa vallitsevan jännitystilan, joten en jpteer
tiseen rauhalliseen tapaan voitiin aika; imeä.
ateria. _
Talon vanhoihin ikimuistoisiin ta '^^^^
poihin kuului muun järjestyksen ohella
että vanhan isännän paikka pidettiii -^^m
koskemattomana pöydän päässä hänei ilmoita
elämänsä loppuun saakka, vaikka häi ' "^kE
ei enää olisi kyennyt pöytään tulefflK^pl
maankaan yhteisille aterioille. Emänti liDioa
istui lavitsalla ensimmäisenä ja nuorjrtoa
isäntä seinänvieruspenkillä häntä vasta
päätä. Sitten seurasivat torpparit, päi alasta
valaiset ja rengit — ja tämän jäJkeeflykyis(
talon miespuoliset jälkeläiset.
Emännän puolella olisi luonnollisesi ^j^j^^
ollut heti seuraavana nuoren emännäi||
La, mutta koska hän oli kohta ta
loon tultuaan jättänyt paikkansa täyt
tämättä, niin siihen kuin niyös laster
pöydästä puuttumiseen oli totuttu -
kaikki muut paitsi vanha emäntä. Hä­nellä
tämä talon tapojrti rikkomine:
pysyi alituisena mielipahana, vallan
kin lasten vuoksi. Hän ajatteli: -
Jokohan tuo liusi tulokas, josta mini
toivoin niin kovin paljon hyvää, viene
tämän talon elämän aivan uusille rai
teille? Pitääkö n^nun vanhojen silmien
nähdä Ylimäen nuoren polven luisuvan
pois vanhoista hyvistä tavoista? Piika­tytöt
ja päiväläisvaimot istuivat ny
yksin lavitsalla, sillä vanha emäntä ate­rioi
myös omalla puolellaan. I^Iut^^
sehän nykyisessä asemassa kuului asi
aan, koska heidän elatukseensa kuului
vuotuinen muonamäärä, josta he vaan
pienen murto-osan ottivat käyttöönsä
Tällä kertaa tunsi vanha emäntä nii
lihyvää siitä, että Väinö itse oli aloit­teentekijä
tässä hänelle mieluisessa
muutoksessa. Kun yksi askel on otet­tu,
seuraa sitä toivottavasti useampia­kin,
joten poika vpi kehittyä esi-isien
tyyliin omatahtoiseksi päättäväksi mie­heksi
— ei isänsä kaltaiseksi, joka oh
vallan naisten viekoiteltava, omaa ryh­tiä
vailla oleva raukka . . . Herkkäher-moinen
kuin nuori tyttö . . • Aina^""
emäntä tätä ajatteli, tulvahtivat kuu­mat
kyyneleet hänen silmiinsä ja sy-da-men
seutuvilla niin ilkeästi kouristi
Nyt hän mielihyvin katseli kuiiJ^
ruoka painui pojan suusta alas '^"j"
ka näytti kuin Hiljan kanssa olisi o"",
käynnissä' sanaton kilpailu ^"1"^
enemmän jaksaa syödä. Siinä pa
alas ruisleipä, kuoriperunat, 5ila^
roppavoi, piimävelli ynnä muut.
Sivu 4 Lauantaina, marraskuun S päivänä. 1955
Kuki
aikki
aikka
ini, (
ien
aimo
Nuoi
i sitt(
m u i
ikkait
lian I
ellin •]
monu
Anni
i\akl
H ä n .
Kohl
l^enyl
laren
auso!
utur
llisil
lyöhä
^bell
i usk
-oli 1
Piar
ivotti
tana
ibell
'•lä ji
i piei
lon p
hlitt
par
la p
UUtU(
.lläis
Mlei\'
U k
psilh
ilipo
utta