Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 5, 1936

              1936 LAUANTAINA JOULUKUUN S PÄIVÄNÄ
(Jatkoa)
Gaston Vannes ajoi majatalosta
lähimmälle asemalle. Pari tuntia
myöhemmin istui hän Pariisiin mene­vässä
pikajunassa.
Viimeksi kuluneet pari kuukautta
oli Gaston Vannes harrastanut yk­sinomaan
sanomalehtileikkeleiden ko­koamista.
Hän istui aamusta iltaan
St. Genevieven kirjaston lukusalissa
ja tutki vanhoja sanomalehtiä.
Löydettyään: jonkun erikoisen uu­tisen
tai ilmoituksen, kirjoitti hän sen
muistikirjaansa ja merkitsi lehden nu­meron
muistiin. Hänelle oli kerty­nyt
jo valtava pinkka mitä erilaisim­pia
sanomalehtiuutisia ja ilmoituksia.
Asunnossaan järjesteli ja luetteloi hän
löytönsä vissin järjestyksen mukaan
ja lukitsi ne sitten Valtaviin arkisto-kaappeihinsa.
Hän teki työtään ke­räilijän
kuumeisella innolla, vailla
minkäänlaista erikoista tarkoitusta.
Hän halusi vain koota, koota mah­dollisimman
paljon kaikkia erikoi­suuksia.
Eräänä päivänä pisti hänen silmiin­sä
"Le Matinissa" oleva ilmoitiis:
Kadotettu niusupuinen, hopea-kilvellä
varustettu kävelykeppi.
Viiden tuhannen frangin palkkio
sille, joka palauttaa kepin oikealle
omistajalleen.
Vastaukset Rue du Rennes'n
postitoimistoon nimimerk. "Ruu-sukeppi."
Gaston Vannes luki ilmoituksen
kummallisen kiihkon vallassa. Hän
muisti lÖ5rtämänsä kepin ja yhdisti
sen heti tuohon ilmoitukseen. Voi
tuskin olla erehdyksen mahdollisuut­ta.
Kysymys oli varmastikin samas­ta
kepistä, jonka hän oli löytänyt tuol­ta
bretagnelaisesta majatalosta.
Kuumeisella innolla selaili hän leh­teä
edelleen. Viikkoa myöhemmässä,
**Le Matinin" numerossa löysi hän
taas saman ilmoituksen, mutta palk­kio
kepin löytäjälle oli koroitettu
kymmeneen tuhanteen frangiin.
Gaston Vannes suorastaan vapisi
kiihkosta. 'Mikä oli tuo keppi, josta
tarjottiin niin korkea löytöpalkkio?
Oliko se todellakin sama keppi, jon­ka
hän oli löytänyt, mutta sitten
unohtanut muiden tavaroittensa
joukkoon asuntoonsa?
Selailtuaan lehteä edelleen, löysi
hän lisäksi vielä kolme keppiä koske­vaa
ilmoitusta. Viimeisessä ilmoi­tuksessa
oli löytypalkkio koroitettu
kahteenkymmeneen tuhanteen fran­giin.
Gaston vilkaisi vielä varmuuden
Vuoksi lehden vuosilukua. Se oli vuo­delta
1920. Aika sopi hyvin yhteen
majatalon isännän ilmoittaman ajan
kanssa. Ilmoitusten täytyi koskea juu­ri
sitä kqapiä, minkä h ä n oli löytänyt
Sinä päivänä lopetti Gaston tutki-mukaisensa
kirjastossa jo aikaisin ja
riensi asuntoonsa: Siellä kaivoi h ä n
kepin tavaroidensa joukosta. Kuumei­sella
kiireellä kiilloitti hän tummu­nen
hopeakilven, kunnes siinä olevat
sanat olivat selvästi luettavissa. Hän
eroitti sanat: J l f i r r f ^ S ^ FÖM. 10
10, 1916. t ViUa Ricco,
Gaston Vannes saipui syviin aja­tuksiinsa,
luettuaan kilvessä olevat
sanat. Hänestä tuntui kuin olisi hän
joskus kuullut tuon nimen. Ric-
Cö, se tuntui kuin tutulta. Missä oli
hän kuullut tuon nimen aikaisemmin.
Mutta St. Fou, mikä paikka se oli?
Hän etsi käsiinsä tietosanakirjan
ja haki S-kirjaimen kohdalta. Aivan
oikein. St. Fou oli pieni saari Väli-meressä,
noin viiden meripeninkul­man
päässä kuuluisasta Ifin linnoi­tuksesta.
Siellä oli noin viisisataa asu­kasta
ja muodostivat he jonkinlaisen
huvilayhteiskunnan. Lisäksi oli saa­rella
rikkaiden yksityisten omistamia
linnoja ja palatseja.
Nämä tiedot sai Gaston Vannes
kirjasta. Villa Ricco oli siis ilmeisesti
joku noista yksityishuviloista, mutta
mitä merkitsi sana Mirdja? Nimi
kuulosti itämaaläiselta. Lisäksi nuo
päivämäärät ja vuosiluku, sekä risti.
Omituisen tunteen Vallassa katseli
Gaston keppiä. Hän ei voinut käsit­tää,
miksi asia kiinnostihäntä niin
merkillisellä tavalla. Se oli enemmän
kuin tavallista keräilijä- ja tutkija-intoa.
Häh oli saanut palavan halun
matkustaa heti tuonne saarelle ja ot­taa
asiasta selon. Vielä samana päi­vänä
pakkasi hän matkatavaransa,
otti kepin mukaansa ja ajoi Gare du
L'ouestin asemalle. Lunastaen ensi-mäisen
luokan lipun Marseilleen, is­tui
hän pian etelään kiitävässä pika­junassa.
Gaston Vannes saapui St. Foun saa­relle
seuraavan päivän iltapäivällä.
Astuttuaan satamala^turil&e, 'tuntua
hänestä kuin ölisi hän joskus ennen­kin
ollut samassa satamassa. Hän
ei voinut muistaa mitään yksityiskoh­tia,
mutta kaikki tuntui jollakin ta­voin
niin tutulta. Oliko hän nähnyt
valokuvia näistä paikoista, tai oliko
hän nähnyt samanlaisia maisemia
joissain filmissä ...?
Eräältä satamavirkailijalta hän sai
tietää, että Villa Ricco sijaitsee ai­van
saaren toisessa päässä. Sen oli
aikoinaan omistanut joku ulkomaa­lainen
kreivitär, mutta jo vuosikausia
on linnan ollut kokonaan autiona.
Satamasta oli Villa Riccoon noin
tunnin kävelymatka. Kummallisten
ajatusten vallassa asteli Gaston pit­kin
rannikkoa kiertävää polkua. Häri
ei voinut saada mielestään pois sitä
ajatusta, että kaikki saarella vaikutti
jollain tavoin ennen nähdyltä. Jo­kainen
puu, jokainen tien varrella ko­hoava
huvila ja matalinkin maja tun­tui
tutulta.
Vaikka Gaston oli käveli}^ koko
matkan verkalleen, tunsi hän perille
saavuttuaan itsensä aivan hikiseksi.
Siinä oli siis Villa Ricco. Hän luki
nimen haalistuneesta marmoritaulus-ta
portin pielessä. Portti oli suljettu.
Näk)ri, ettei sitä oltu vuosikausiin,
ayattu. Gaston ei ryhtynyt avaa­maan
sitä, vaan kiipesi portin yli puu­tarhaan,
joka oli villi ja rappeutunut.
Ennen leveät ja hiekoitetut puistotiet
olivat ruohon peitossa. Kukaistutuk-set
olivat hoidonpuutteessa kadotta­neet
loistonsa ja marmoristen suih­kukaivojen
vesi oli lakannut lorise­masta.
Sykkivin sydämin asteli Gaston
linnan pääovea kohti. Marmoriset
portaat olivat samaltuneet ja luja-tekoinen
tammiovi halkeillut. Hä­nen
ei tarvinnut ryhtyä edes murta­maan
lukkoa, sillä yhdellä voimak­kaalla
nykäisyllä lensi ravistunut ovi
auki. Ummehtunut ilma löyhkäsi
eteisestä häntä vastaan. Paksu to-mukerros
peitti permannot ja upeat
huonekalut. Gaston Vannes ei pe­lännyt.
Hän liikkui huoneissa kuin
kotonaan. Hän avasi Ikkunaluukut
ja kirkas valo tulvi huoneisiin. Kaik­kialla
kohtasivat hänen silmänsä lois­toa
ja ylellisyyttä. Itämaisia matto­ja,
maljakoita ja arvokkaita huone­kaluja.
Linnan omistajattaren oli täy­tynyt
poistua hyvin äkkiä, koska
kaikki oli jäänyt koskematta paikoil-leen.
Ei edes mitään pikkuesineitä
oltu poistettu.
Gaston harhaili palatsin autioissa
huoneissa. Kummallinen vaisto pa­kotti
hänen tutkimaan jokaisen ko­meron
ja sopen. Päivä alkoi jo kal­listua
iltaan ja varjot lankesivat au­tion
palatsin saleihin, mutta yhä har­haili
Gaston Vannes kuin jotakin et-
. sien. Äkkiä hän löysi erään pienen
oven, jota ei ollut aikaisemmin huo­mannut.
Se oli lukittu vahvalla rau-tasalvalla.
Minne mahtoi johtaa tuo
salaperäinen ovi?
Gaston koetti avata sitä turhaan
käsivoimin. Rautasalpa oli liian
vahva, se ei antanut perään. Hetken
etsittyään löysi hän eräästä" kome­rosta
tukevan rautatangon ja alkoi
sillä murtaa ovea. Iskut kajahtelivat
autioissa, hämärtyvissä huoneissa.
Työskenneltyään vähän aikaa, antoi
salpa perään ja ovi aukeni. Gaston
näki edessään alasjohtavat portaat.
Enempää arvelematta alkoi hän
laskeutua portaita alas. Hän laski
portaat. Niitä oli 19. Sitten tuli
taas ovi vastaan. Se oli lukittu, mut­ta
avain oli naulassa ovenpielessä.
Gaston otti avaimen ja pisti sen avai-menreikään.
Raskas rautaovi avautui
ja hän huomasi tulleensa puolipi-meään
kellariin, jonne tuli valoa vain
pienen, miltei maantasalla olevan ris-tikkoikkunan
kautta.
Gastonin vallitsi omituinen, jäykis­tävä
tunne, astuttuaan kellariin. Hän
tunsi vapisevansa ja kylmä hiki ko­hosi
hänen otsalleen. Salaperäisen
pakottavan voiman työntämänä astui
hän kuitenkin peremmälle ja kun hä­nen
silmänsä olivat hiukan tottuneet
kellarissa vallitsevaan hämärään,
avautui hänen eteensä odottamaton,
kammottava, näky: kellarin peräsei­nällä
riippui kellastuneen köyden va­rassa
vaalennut luuranko, jonka tyh­jät
silmäkuopat tuijottivat mustina ja
ammottavina. Luurangon yläpuo­lella
seinässä oli suurin kirjaimin piir­retty
sanat: Mirdja tlO. 10.1916.
Gaston Vannesin huulilta pääsi vil­lieläimen
karjuntaa muistuttava huu­to.
Sitten vaipui hän puolitajuttoma-na
kellarin kiviselle permannolle.
saman kellarin, jossa hän oli, muisti
lempeän, hiljaisen vaimonsa Mirdjan,
joka nyt riippui vaalenneena luuran­kona
köyden varassa. Hän muisti
myös sen kauhean näytelmän, joka oli
tapahtunut kellarissa ja tunsi oman
käsialansa seinässä. Hän, hän se
juuri oli kirjoittanut Mirdjan kuolin­päivän,
kuukauden ja vuoden sei­nään,
murhattuaan mustasukkaisuu­den
puuslcassa hänet. Sitten oli hän
jättänyt palatsin autioksi ja rikok­sensa
ilmi tulemisen pelossa matkus­tellut
rauhattomana, vaeltaen vuosi­kausia
ympäri maailman. Omaatun­toaan
rauhoittaakseen oli hän teettä­nyt
hopeisen kilven, johon oli piir-rättänyt
Mirdjan muistokirjoituksen
ja kiinnittänyt kilven sitten keppiin­sä,
jossa se oli aina muistuttamassa
hänelle kammottavasta rikoksestaan.
Tuon saman kepin, jonka hän oli löy­tänyt
bretagnelaisesta majatalosta, oli
hän kerran matkoilla ollessaan kadot­tanut
ja koettanut sitä sitten turhaan
etsiä, sillä kepistä oli tullut hänelle
jonkinlainen lohtuatuottava, pyhä
talismani. Hän ei olisi tahtonut luo­pua
siitä mistään hinnasta.
Tämän kaiken muisti Gaston noina
muutamina sekavina minuutteina, he­rättyään
tajuttomasta tilastaan. Hän
oli yksin pimeässä kellarissa luuran­gon
kera. Ankara puistatus värisytti
häntä. Tuntui kuin vuosien taakka
olisi käynyt liian raskaaksi. Hän tun­si
olevansa vanha, voimaton mies.
Vähitellen tointui hän kuitenkin.
Hänen järkensä alkoi toimia normaa­listi
ja hän muisti jokaisen pienenkin
yksityiskohdan kuluneesta elämäs­tään.
Tohtori ennustus oli käynyt to­teen.
Hän oli jälleen saavuttanut
muistinsa, jonka hän oli kadottanut
leikkauksen johdosta.
Vielä samana yönä toimitti Gaston
Vannes hiljaisen hautauksen palatsin
puutarhassa. Sinne kätki hän vai­monsa
vaalenneet luut, jotka lähes
kaksikymmentä vuotta Olivat riippu­neet
Villa Riccon hämärässä kellaris­sa.
Aamun valjetessa herätti St.
Foun satamaviranomaisten huomiota
vanha, kumarainen mies, joka ruusu-puiseen
kävelykeppiinsä nojaten sei­soi
laivaa odottaen satamalaiturilla.
Mies oli Gaston Vennes, joka oli saa­nut
takaisin kaksikymmentä vuotta
elämästään.
Kun Gaston jälleen heräsi, pii jo
yö. Hän ei aluksi muistanut, missä
oli, mutta pian tuli hän taas täyteen
tajuunsa. Hänessä oli tapahtunut
ihmeellinen muutos. Hän ei ollut
enää tuo reipas, voindakas Gaston
Vannes, jollainen hän oli ollut vielä
muutamia tunteja sitten. Hän tunsi
olevansa vanha, murtunut mies. Kak­sikymmentä
vuotta oli palannut hä­nen
elämäänsä juuri sillä, hetkellä,
kun hän näki luurangon ja seinässä
olevan kirjoituksen. Hän muisti kdikr
ki, kahdeksantoista vuotta sitten ta­pahtuneet
tapahtumat, muisti juuri
Vuotta myöhemmin valmistui en­tisen
Villa Riccon paikalle upea hurs­kaiden
sisarten turvakoti, jonka eräs
tuntematon lahjoittaja oli rakennut­tanut.
Sopimuksessa, jonka mukaan
nunnajärjestö sai kodin haltuunsa, oli
mm. seuraava pykälä: _
~ — Ja joka yö pn hurskaiden
sisarten luettava sielumessuja puis­tossa
olevalla haudalla. Tämä on
tuntemattoman lahjoittajan nimen­omainen
määräys — —
Mutta kukaan ei tiedä, minne Gas­ton
Vannes oH hävinnyt. Palattuaan
pitkältä matkaltaan takaisin asun­toonsa
Parisissa, oli hän myynyt kai­ken
omaisuutensa ja hävinnyt jäl­jettömiin.
Vain eräs vanha, kunnian­arvoinen
asianajaja, joka :huolehti
Villa Riccon säätiön toinieenpanosta,
tiesi, että tuo salaperäinen lahjoittaja
oli Gaston Vannes.,