Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 19, 1953

              [i. lyönyt häntä.
a^^äitktVlapsiPfej^j
iti" on niin paha nda^l
tkö sinä jotakin pahajc
^emäntä.
Mutta kun täti
Me ,että miflim ä i ^ tv^
y« fattaisiin, niin ^
ettei se niinoUut Ja-^
tiinua. .
alkaa nyt kysellä pojmj
'aa sen tietää niinkuin,
t. Hän otti pienen 1 "
lerkitsi pojun selostus-fco
Voitto, mikä sen,
>ssa isäsi kuoli?
inkosken mylly se olj^,
m- Ja Simola merkka"
iin. Eikä hän enää kys
seita, vaan meni omiini
i Tavasti olivat hy^t
äskenään. Mutta T^^
nola oikein kammot,
kein varma siitä, että
totuuden ja etta viai
Vaan lapsen puhdas
. totuuden langan
*tävä kiinni, kunne
lärtäväksi mieheksi
iä totuutta; oli ilmeisi
helle . . .
oli kulunut ja keä
Lt työolot hiukan, lll
i hiljaista siihen ver
i ^ l i ollut. Tavasi
lt ''liikemiehenä"
1 kapakoitsijana,
i tä hommaa, epäillen j
Ja siksipä hän
kaivantoon. Se oli
käpä tuonnempana
)ttaa JiikehamiM. IRö
pitää "poprtihoE
itoi yrittää jotakin,
ivästi joutuivat tyot|
. Hellfe sukeutui
tilaisista asioista,
kun ei asia saanut]
muuten. Mutta sov
iän välillään,
i paljon yksin, ja *
€1
ta kasvattinsa hyvä
•li iloinen tuoliai
. "Äiti"unohUn
unat, jotka olivat
Ei tarvinnut
jteli äith-aukkaaja
,. "vanhassa
i muistdikin ja p
le". Puhui siitä
, jonka rannalla
, miten monta ah
t, savipullia "lei
Miksi ei täällä ole
eli poju.
le sellaista pa
va musiik­issa
Yleis-s
de Chez
euvottelee
rrr^HÄN'. jos tässä joulun aikana
liriisi ajassa kauaksi taaksepäin,
• lapsuuden maille sinne suloisen Sa-
.s,^änmaan perukoille, Virmasjär^
, finoflle, jossa ennen lapsena opii^
ntakaunista laulua, kuten tämänkin^
•nyt vasta, ajan tahkon hiomanai
eläisi olevan paikallaan:
\ hm pilven päällä aamun ensiruska,
[huoleton niinkuin metsän lintunen,
[fiun kaste/telmet käipyi;pois mun
tuskan.
[Kaikissa näytti riemu elävän,
{hymyili mao kuin kahtais enkelit sen
l ja järven laineet, tuulet keskenään
misnalosna leikki kuin ma itse.
Wcan pian katos' lapsuus ihanin,
liisyiameeni enää koskaan loista.
\ Uudestaan kukkii kukat kesäisin,
Ijomme vaan ei kuki kertaa toisia.
iKatösi pilvet, joita haaveilin,
f joi paljon, jota muistan unelmissain»
f Surkastuneille aukee haudan suu,
fne^kki kyhnääri äidin helinään
häipyy.
JElik^ä siksi monetkin Liekin kirjoit­ti^
ottavat aiheensa: nuo-jtensa
muistoista, sillä^e ovat jää-muistin
pohjalle. - Myöhemmällä
, jolloin liian monet ristiriidat ovat
neltaneet ajatuksissamme^ ei muis^
1 tahdo pysyä enää mikään.
piin, jouluhan se on ollut juhlista
kautta aikojen ja joka päikas-
Nykyään siitä ajasta on tehty hy-pusiness-
sesonki, niinkuin kaikista
uistakin juhlapäivistä, minkä nimellä
vähänkin voi ihmisparkoja narra-
I Ennen vanhaan, siinä vuosisadan
btee^ meidän perukallamme juhlit-liia
ehkä enemmän sen vuoksi et-oli
enemmän joutilasta aikaa,
a- ja syksytyöt ja mitä sille vuodelle
siiunnitdtu tehtäyäksi, oli takana,
en siiliä vuoden jarnassa voi siis hy-oraallatunnolla
ottaa muutaman
iivän — vaikkapa viikottkih levon,
i vain sellai&et työt, tilitä^
I tarve vakii, kuten kär|äMibitöj lait-jö
ennen jbuiuä valnaiiksi
sta ruoasta. Siihen aikaan ne le­it
varmaan juhilälta tuiiturvat-iltutf
vielä alkeellisilla välineillä yil-i
maata ja sen lisäksi tehtim k^
Äna, mitä: taloudessa tarvittiin.
et kutoivat nubttaiisa ja verkkon-Ä
ä t rekensä ja ajc^elinsä. Muis-flifekareita,
jotka^kivät niin
!ita kaappeja ja keinutuoleja^ öttä jos
* saisin sellaisia, eii varmaankaan
Jtaisi niitä tämän päivän tehdaistuot-i
ei tiedä joka ei ole nähnyt, että
työ siinä on, kun pellosta otetaan
ja pellava ennenkuin se on kan-iäsipelissä.
Saa sima liottaa ja
auttaa ja valkaista, :^äan sittenpä-
/»jstä tulikin lakanaa ja lunkia —
^ Mitä ikimuistoisia kivijalkäpaitojä,
^Kestivät pitoa ja pesua. Villoista
•ffttiin rankaa, josta klidottiin sar-äJ^
niakangasta. Niin pienestä kuin
»sr t näfn ainaista keri-karstaamista
ja suuria vniakoj)-
föunm korvalla lämpimässä. Kuule-l^
myat^helposti langaksi, kun oli-l^
iampuniä. Lasten työnä oli käämien
.y^iyirtaisi, sHlä vuoret ja rä-
'"^^tvaan täälä riähtävin^^^
^ rPoörtareista"; Hän, vanha
tselftc** ^»fttyi: tuohon laipseen,
^i^^y!^ "^^tä kulloiiÄin häneltä
eivät välittäneet mitään
iskivät koi^ttia vapaa^ai-
" ^ ^-»n kiijjesi pÖju vanhan
*JO'a pyysi kertomaan sä-muisteli
ainä jotain la
öaiiiä ei miiHyttäiiyt koriin
J ^ i ^ i olikin hän 0oinei^ että
seuranaan.^
ii';' •'
HELENA:
Kirkkoreissu jouluna
teko kankaan kutojille. Rukilla pyöri­tettiin
oljen päälle pieniä puolia, jotka
menivät sukkulaan. Palkaksi sitten
saimme kiikkua isoilla luomapuilla, jot­ka
olivat aina pystyssä porstuan perä­kamarissa.
Lienen ollut siinä seitsemän vuoden
ikäinen, kun isoäitini vei minut kierto­kouluun,
jota pidettiin aina talvisin eri
taloissa. Minut oli hommattu taloon
kortteeria koulun ajaksi ja eväskorin li­säksi
pantiin mukaan iso länkakerä,
jostai oli määrä kutoa itselleni sukat. It-sekullakin
oli oma urakkansa, joka oli
määrä valmistaa hyvissä ennen joulua,
jolloin miehet saivat raivata työkalun­sa
pois pirtin lattialta, naiset jieitellä
kankaansa ja rukkinsa. Lapset ajettiin
uunin päälle ja paksut honkaiset sei­nät
sekä lattia saivat varpuluudasta
mitä kuuluu ja kuka käski.
.Lapsille oli varattu hauska huvipaik­ka
talveksi Syksyllä ennenkuin järvi
jäätyi, pH pohjaan upotettu tukeva puu
pystyyn ja kun tulivat pakkaset ja jää
kiilasi puun tukevasti paikoilleen, lai­tettiin
sen päähän pitkä riuku, joka
pyöri siinä jonkinlaisessa navassa ja
riu'un päähän iso kelkka tai pieni reki.
Siinä oli leikkikalu, johon ei heti kyl­lästynyt,
eikä kai se ollut kovin kallis­kaan.
Sillä pääsi vaikka sadan mailin
tuntinopeudella, joka vain viitsi pyörit­tää
niin kovasti, eikä tarvinnut pelätä
kaatumista.
Muistiini on jäänyt eräs vuosiluku,
19(75 — ehkä siksi, että isä piirsi sen
puukonkärjellä seinähirteen. Sinä vuon­na
oli menossa-poliittisestikin jotain,
suurlakko ja Bobrikoffin murha. Suku­laismies
August Vatanen oli kiertele­mässä
puhujamatkoilla ja oli meillä jou­lunpyhät.
Hän puhui ihmeellisiä asioi­ta
kaupugeistia, joita me lapset silmät
renkaina kuuntelimme. Sarkapukuisia
miehiä oli pirtti melkein aina puolillaan.
Mieleeni jäivät sanat, joiden tarkoitus­ta
ei silloin ymmärretty — luokkatais­telu,
sosialidemokratia, maalaisliitto,
suomettarelaiset.
Eräänä päivänä kun Vatanen lähti,
oli kova pakkanen ja nuori renkipoika
oli vaijaistamassa hevosta, jolla häntä
lähdettiin kyyditsemään jonnekin. Poi­ka
tuli sisälle, hakkasi rukkasiaan yh­teen
ja sanoi, ettei sen kovempaa luok­kataistelua
olekaan, kun tuollaisessa
pakkasessa vetää hevosen rinnustin
kiinni. Samainen poika koki kuitenkin
taistelun kaikessa kaameudessa sitten
myöhemmin, sillä sisällissodan aikana
hän kuoli nälkään Kuopion vankileiril­lä.^
Jouluaattoiltana seisoi valtavan iso
kuusi keskellä pirtin lattiaa. Ennen il­lallista
kuului asiaan käydä saunassa
ja illallisen jälkeen alkoi sitten joulupu­kin
odofcus. Joulupukki visfkasl anti-mensa
ovesta yhden kei^-allaan, main^
ten kunkin nimen. Minä säin joulu­lahjana
ensimmäiset kyläsuutarin teke­mät
nappikengät, joissa oli oikein pu­naiset
villavuorit Aamulla ne oli lupa
panna jalkoihin, kun lähdetään joulu­kirkkoon.
Kirkkoonlähtijöitä olisi ollut paljon,
mutta ei ollut kuin kaksi ajokuntoista
hevosta. Kolm^oli vanha tamma, jol­la
ei enää paljoa ajettu. Nyt kuiten­kin,
kun oli hyvä jääkeli ja muutenkin
matka lyhyempi, kun pääsi järven yli,
niin isoäiti ehdotti, että mennään me
vanhalla hevosella, Jussi-poika tulee
kuskiksi. Mutta sillfe ei ollut rekeä.
Joku muisti, että navetan ylisillä on
vanha kirkkoreki, katsotaanpa, jos se
vielä pysyisi koossa. Ja niin se aatto­na
raahattiin alas tarkastettavaksi.
Toinen jalas siitä oli poikki kannaksen
puolelta, mutta olihan siinä vielä poh-jarauta
pitämässä. Yksi kaplaskin oli
pahasti murtunut, mutta kyllä se sen
reissun kestää, sitoo vähän narulla, kun­han
vain pohja kestää. Entisestä ko­meudestakin
oli vielä jäljellä joitain
maaliläiskiä ja kiekuroita: Heiniä vain
täyteen, että oli pehmeä istua. Lähde­tään
aamulla ennen toisia, ettäehditään
ennen kuutta kirkolle.
Jouluaamuna minut herätettiin jo en­nen
kello neljää, tukka kanimattiiri mä­rällä
kammalla niin sileäksi, että kärpä­nen
olisi päälaellani kaatunut. Se le­titettiin
kahdeksi tiukaksi saparoksi
niskaan, villasukat ja uudet nappiken­gät
jalkaan, kotikutoisesta kankaasta
tehty, nilkkoihin asti ylettjrvä meMco
ylle ja vielä kenkien päälle paksut vil­lasukat,
nuttuja ja huiveja, että kun
olin valmiissa kirkkoasussa, en juuri
ALINA SIKOLA:
n
ANITA NOEL seisoi keittiön ikku­nan
edessä ja hänen katseensa har­haili
' iJiävän harmajalla takapihalla.
Olohuoneesta kuului lasten iloista ru­pattelua
ja radiossa puhui mielen bas-soääni:
"Airioastaan neljä päivää . . . Kii­ruhda,
sinulla on ainoastaan neljä päi­vää
jälellä tehdä jouluostoksesi . . .
Ennenkuulumaton alennus . . . 'Kylmät
ilmat tulevat ja poikasi tarvitsee läm­pöisen
villapuseron, anna se hänelle jou­luksi
,. . . Jouluaamuna sinulla on ilo
nähdä tyttäresi riemusta kirkas £atse,
•jos annat hänelle lämpöisen takin, niitä
myydään pilkkahinnalla . . . Hauskin
tapa toivottaa ystävättärellesi hyvää
joulua lähettämällä parin nylonsukkia
• • * -
Anitan rinnasta pusertui syvä huo­kaus
ja hän painoi kätensä kiusaavien
ajatusten kuumentamalle otsalleen ja
hän melkein tunsi Leonan pehmeät kä­det
kaulallaan lapsen kirkkaan äänen
kuiskatessa riemukkaana: "Äiti, miten
kaunis ja lämmin takki. Vanhassa ta­kissa
minua paleli kouluun mennessä
Anita kääntyi sulkemaan ikkunan
vieressä hyllyllä olevan radion, sillä hä­nestä
tuntui, ettei hän jaksa enää, se-kunttiakaan
kuunnella joululahjamai-nostusta
tietäessään ,että tänä vuonna
oli joululahjojen jakaminen hänelle yh­tä
saavuttamaton kuin tähtien poimimi­nen
taivaalta. -
^'Äiti, onko se totta, ettei pukki tule
tänä jouluna? Leona ja Paul sanovat
niin.' Viisivuotiaan Elisabethin rus­keat
silmät katsoivat luottavan odot­tavina
äitiä.
Anita tunsi kurkussaan karvaan pa­lan
ja hänestä tuntui ylivoimaiselta teh­tävältä
särkeä viisivuotiaan lapsen sa-turnaailmojen
toiveet. Istahtaen ikku­nan
luona olevalle tuolille hän veti ty­tön
hellästi syliinsä. "Elisabeth> äiti
uskoo, että pukki on tänä jouluna hir­veän
köyhä . . ."
"Miksi? Onko pukki ollut lakossa
niinkuin itikin?" keskeytti tyttö.
Kaskaasta mielestään huolimatta hy-
, voinut liikuttaa muita paikkoja kuin
silmiäni. Jussi oli valjastanut Pollen
valmiiksi ja uunin luota otmune kahdet
lämpiämässä olleet vällyt, joista toiset
panimme alle ja toiset peitoksi ja niin
lähdinjme hiljalleen ajelemaan pimeälle
järven jäälle.
Aikainen herätys ja lämpimät vällyt
vaikuttivat sen, että nukuin heti. Olim­me,
jo me&ein kirkkorannassa, kun iso­äiti
herätti minut. Hevoskuönmittain
kirkkoväkeä meni ohitsemme, että kul­kuset
helisivät ja joskus moikui aisa-kellokin
joukossa. Pimeä oli vieläkin,
mutta valaistu kirkko näkyi jo mäellä
ja kirkonkylän talojen^ ikkunoista tuik­kivat
valot sekä joulukuusiin sytytetyt
kynttilät. Kirk-komäellä oli liikettä;
Kuka sitoi hevosiaan kiinni petäjiin,
kuka aitaan ja asetteli loimia selkään.
Mekin järjestimme Pollelle heiniä eteen,
annoimme leivänpuolikkaan, heitimme
vällyt selkään ja menimme kirkkoon.
Karttulan kirkko oli kaunis päiväl­läkin,
kävin siellä aikanaan rippikou­lunkin
samana keväänä, jolloin sitten
syksyllä tulin Canadaan. Jälkeenpäin)
se on kuulema palanut ja uusi raken**
nettu eri paikkaan. Sinä jouluaamuna
se oli aivan satumainen monien sato­jen
kynttilöiden valaistessa sitä katto­kruunuista
ja kynttiläjaloista. Kuin­ka
ihmeelliseltä ^ttari- ja kattomaa­laukset
näytftivätkään kynttiläin A'alos-sa.
Kuinka juhlalliselta se tuntuikaaii
kirkon täysi väkijoukko lauloi urkujen
säestyksellä "Enkeli taivaan . . . "
Mutta tämä juhlamieli päättyi äkkiä
kamalaan tapaukseen. Karttulan silloi­nen
rovasti Eero Hyvärinen ja kappa­lainen
Elovaara olivat alttarilla messua­massa
kun sakastista alttarille johta­vasta
ovesta tuli pitkä, harmaasf^n
sarkäpolttooseen puettu mies ja veti
povestaan pitkän viikatteen terän ja
hjjgkkäsi t terä • kohotettuna rovastin,
päälle. Syntyi kova hälinä ja pakokau­hu.
Ihmisiä alkoi rynnätä ulos ovista.
Minä nousin ensihätään penkille seiso­maan
ja ehdin nähdä, että papit hyp­päsivät
alttarin aidan yli yleisön puolel­le;
ja rovastin kädestä vuosi verta. Joi­tain
miehiä meni alttarille ja otti tihu­työn
tekijän kiinni. Pujahdin penkin
alle, enkä uskaltanut lähteä minnekään.
Kirkko oli jo tyhjä, kun omaiseni jk
suntio huhuilivat, että minne olin joutu­nut.
"Voi kamalaa!" siunaillen siitä
sitteii jokainen alkoi suoriutua kotimat­kalleen.
Tapaus oli laadultaan kamala ja sii­tä
puhuttiin paljon. Jotkut syyttivät
jopa silloisia sosialisteja, että ne olisi­vat
muka miestä yllyttäneet, mutta tut­kittaessa
kuitenkin selvisi, että mies oli
mielisau-as ja että hän oli jo kauan ai­kaa
päättänyt tappaa rovastin kostoksi
siitä, että tämä oli vihkinyt hänet "pa­haan
vaimoon".
Kotimatkalla meille tapahtui vielä
jotain. Rekemme kuormakuntoa oli jo
tarpeeksi koeteltu. Kun joku ajoi ko­vasti
ohitsemme, innostui meidänkin
Polle ja otti pari juoksuaskelta. Siinä'
kai nojasimme liian raskaasti perälau­taan
ja niin putosi koko perä pois ja
me tupsahdimme tielle. Selvittiinhäii
siitä kuitenkin kotiin.
Kumkahan lienee käynyt, mutta en
ole sen jälkeen ollut jouluna kirkossa.
myili Anita ja häh pusersi lapsen lu­jemmin
syliinsä. "Siinähän si^ juuri on­kin
kun isä on lakkolainen, että pukki
on köyhä. Isällä ja äidillä ei ole bllut
rahaa ostaa lahjoja pukin jaettavaksi.'^
"Oh", äännähti tyttö, liukuen alas
äidin sylistä palaten verkkaisin askelin
takaisin oleskeluhuoneeseen silmät suu­rina
ja miettivinä, sillä ensimmäisen
kerran Xlii hänen nuoren elämäni satu­maailmaan
tunkeutunut ankaran' elä?
män rautainen piikki.
Anita katsoi^ tyttärensä jälkeen su­mein
silmut ja hänen rinnastaan kohosE
huokaus. Yksitoistavuotias ' Paul ja;
»53
mä
Siru S
1!
'^lillltlv'
li"
f:
t
S." t VI '
ti. '