Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 14, 1956

              KIRJ. HILKKA
(Jatkoa)
HEIiyÄM molempien matka oli siir-t3rmättömänä
edessä. iCain Eng­lantiin
ja iHelenan~kotiin.
Oli juhannuksen jälkeen ensimmäi­nen
arkipäivä. Kai oli saapunut jäähy-väisille.
Hän lähtisi varhain seuraava­na
aamuna, Helena sitä seuraavana. He
oli^^t järjestäneet niin. Se tuntuisi
helpommalle.,
<He olivat taaskin tehneetr retken lä­hellä
olevalle pienelle ttmturille. Kain
kasvot näyttivät kalpeille päivetyksen
alla ja iHelena oli hiljainen. Satii, kaunis
juhannussatu olisi loppuva. Vain pari
viikkoa oli sitä kestänyt, mutta sitä iha­nampi
se oli ollut.
Kai oli ottanut' Helenasta sarjakuvan
eri asennoissa. Helena oli näpännyt
(Kaista vain yhden. Mutta siinä oli ai­van
tarpeeksi. Kai oli seisonut siinä
nauravana, urheilupukuisena/ sellaise­na
juuri kuin häh tavallisesti oli.
-— IHelena, kiitos kaikesta, kuiskasi
Kai illalla, kun he palasivat takaisin.
^ Kiitos itsellesi . . . vastasi Helena
hiljaa.
— Minun Suomi-tyttöni, Kain ääni
värähti. —• Sinussa olen oppinut rakas­tamaan
kaikkea täällä. — Ja äkkiä hä-nen
äänensä sai kiihkeän sävyn. — Lu­paa,
iHelena, ellen pian palaa, odottaa
rminua pari, kolme vuotta.
— iPari kolme vuotta . . . Helena
henkäisi syvään. Koko ijäisyys ilman
Kaita, ilman onnea . . . Hän katsahti
alas laaksoon, jossa pienoinen kylä le­päsi
aivankuin heidän jalkojensa juu­ressa,
näki harmaat asumukset, pienet
peltotilkut, kuuli lasten iloiset äänet,
henkäisi vielä syvään kuin ;olisi jotain
kadottanut, mutta virkkoi sitten, kier­täen
kätensä Kain voimakkaan niskan
taa:
— Odotan koko elämäni. BÄHtääkö
se?
— Helena, vastasi Kai vain tukah­tuneesti
huudahtaen.
Kun Kai oli mennyt, sai jäytävä tus-kantunne
ensin Helenan valtoihinsa.
— iHän ei palaa, ei koskaan . . ,
huusi ääni hänen rinnassaan epätoivoi­sena
nyyhkyttäen.
. — Hän palaa, hänen täytyy palata,
hän ei voi olla palaamatta . . .huusi
joku toinen, voimakkaampi ääni.
Tyhjyyden tunnetta haihduttaakseen
alkoi hän ripeästi matkavalmistelut.
• Pois kaikki toivottomuus, Kai palaisi
vielä . . .
'Reippaana, hymyhuulin kulki hän a-las
kylään, toimitellen viimeisiä asioi­taan.
Kukat, kauniit ruukkukasvinsa,
toimitti hän hoidettavaksi erääseen siis­tiin
mökkiin. Palaillessaan koululleen
poikkesi hän erääseen pieneen asumuk­seen
tien varrella.
Marjatta, mökin pieni, kivuloinen ty­tär,
istui rapuilla. Jalkojen juuressa
hänellä leikki pieni lappalaiskoiranpen-tu.
• — Onko parempi nyt? kysyi Helena,
kumartuen katsomaan tytön kirkkai­siin
silmiin.
—-On, paljon parempi, vastasi Mar­jatta
vienosti. — Olen niin iloinen, kun
voin olla ulkona, näen kukat ja kevään
ja kuulen lintusten laulun.
»Helenan silmiin oli syöksähtänyt vil­javat
vedet.
— Kuulen Hiltusten laulun, oli tuo
lapsi lausunut onnellisena. Joka vähän
saa, osaa myös vähästä iloita. Tyytyväi­syys
oli suurinta onnea.
IV.
Inkerin käsi vetäytyi hitaasti Kyösti
[Martolan käden puserruksesta. Hän
nojautui kevyesti viheriäksi maalatun
. portin pieleen ja kuunteli, njitä toisella
oli sanottavaa. Oli lämmintä ja jo niin
kesäistä, vaikka juhannuskaan ei ollut
vielä mennyt. Kotipihalta kantautui si­reenien
ja ruusujen tuoksu. Koko
luonto oli juuri hempeimmässä vihrey­dessään.
— Tulettehaji juhannuskokolle? ky­syi
mies, katsoen räys^tämättä käve­lystä
hengäsityneitä kasvoja edessään.
— Tulenko totta kai? — Inkeri
hymyili. —^ Mirjam ja minä . . .
— Mirjam ja minä. Martolan ääni
oli kuin närkästynyt. — Mirjam ja mi­nä
. . . toisti hän vielä, lisäten mata­lasti
: -^Siitähän on jo koko ijäisyys,
kun viimeksi olemme saaneet olla kah­denkesken.
Aiotte siis kieltää minulta
tuon ilon kokonaan vastaisuudessa.
Mienen katse lepäsi tiukan vaativana
tytön kasvoilla. 'Inkeri tunsi sen ja hä­nen
i^dämensä syöksähti kiihkeään
laukkaan.
— Mutta, jrmmärrättiehän, selitti hän
sitten naurahtaen, — koska kerran mo­lemmat,
Mirjam sekä minä, aiomme
kokoille, niin tietysti tulemme yhdessä.
— Ja olemme yhdessä, heitti Marto­la
takaisin. — Kun juuri qjen hartaim­min
päässyt toivomasta, että te tulisitte
kanssani, ilmestyy tielle tuhansia estei­tä.
"^'Huomenna on meillä pyykki, en
voi silloin." Yk^i valttinne. Ja kasvi­tarha
ja kukat, kuinka te hennoisitte
niitä jättää minun tähteni. — Alku oli
ollut poikamaisen härnäävä, mutta lop­puun
oli tullut jotain totista.
, Inkeri hengitti kiivaasti, mutta sitten
hän helähti nauruun. Oli aivan totta,
mitä mies puhui, mutta hän ei ollut
voinut muuta. Eikä hän ollut tahto­nut
näyttää tunteitaan miehelle heti.
Se olisi ollut tälle liian helppoa. Hänen
lapselhnen vihansa oh kyllä häipynyt,
mutta vaikka hänen mielenkiintonsa
Martolaa kohtaan oli päivä päivältä
kasvanut, tahtoi hän kuitenkin paeta
häntä. Hän ihmetteli itsekin itseään,
tätä lähestymisen ja jälleen pakenemi­sen
haluaan.
— Xormaali. mies selittää tämän vain
yhdellä tavalla^ — Martolan otsalle oli
kohonnut tumma puna. — Siten, että
hän on jotenkin vastenmielinen ihaile­malleen
naiselle, tai että tällä on joku
toinen . . . Olenko arvannut oikein?
— Ette. — Inkerin ääni oU avomieli­sen
suora, vaikka hän punastuikin. Hän
muisti Arvon, mutta hänhän ei ollut
koskaan merkinnyt hänelle enempää
kuin vain koulutoveri voi merkitä. Ei
siis ainakaan hän — eikä kukaan muu­kaan.
Hän ei sanonut sitä, mutta Mar­tola
luki sen hänen kasvoiltaan, koska
jotain hymyn tapaista ilmestyi hänen
huulilleen.
— Inkeri, aloitti hän sitten kiihkeä-nä,
mutta jatkoikin sitten: — Ei, en
puhukaan sitä nyt, mitä aion. Te olet­te
vielä niin nuori, niin monessa suhtees­sa
lapsellinen, etten tahdo häiritä vielä
teidän kesäistä rauhaanne. Mutta jos
joskus tunnette tarvitsevanne ystävää,
johon voi turvautua^ niin muistakaa, et­tä
omistatte minussa yhden sellaisen,
jolle ei mikään muu maailmassa merkit­se
mitään, kun vaan saä yhdet tytön-kasvot
näyttämään onnellisilta.
Puhe oli sellaista, että se väkisinkin
paljasti itsensä. Inkeri seisoi hetken
neuvotonna. Kyösti Martola rakasti
häntä. Rakasti, koko miehekkään rajul­la
voimallaan, jota kuitenkin koetti hil-
Utä.
— Juhannusaattoiltana Mäntymäen
läntisellä rinteellä, kuiskasi hän nopeas-
. ti, posket liekehtien, — odottaa, teitä
valkopukuinen tyttö . . .
— Kiitos . . . Kyösti Martc^la katsoi
. kauan sulkeutuneeseen, vihreään piha­porttiin.
— Millainen lapsi hän onkaan
vielä, ajatteli hän itsekseen. Riemu ja
tuska taistelivat yht'aikaa vallasta hä­nen
sydämessään. — Hän on liian, Hian
hyyä. minulle, sanoi joku ääni hänen si­sällään,
mutta'.sitten onni paisutti taas
hänen poveaan.
— Minä rakastan häntä, eneminän
kuin omaa elämääni. Ja tahdon voit­taa
myös hänet omakseni.
Inkeri!
Arvo .
Mirjam lapsellisen kiihkeänä ja uteliaa-
. na. Mirjam rakasti seikkailuja ja piaä
nähdessään jonkun tytön, joka oli i^.
nelle tuttu, unhoitti hän Inkerin ja ka­tosi.
Tätä oli tämä juuri odottanutkin
nyt alkaisi myöskin hänen seikkailun'
sa. Mäntymäen läntisellä rinteellä
Kyösti varmaankin jo odotti. . .Mutta
aikoessaan lähteä, kohtasikin hän Ta
piolän Arvon päivänpaisteiset kasvot
- r Inkeri, eikö tämä ollutkin hieno
yllätys? Arvo piteli hänen molempia
käsiään ja nosti sitten vallattomana hä­net
ylös ihnaan. — Tyttö, tyttö, virk­koi
hän sitten nopeasti. — Kuinka mi­nun
onkaan -täytynyt sinua ikävöidä
. . . Mutta olethan sinä sentään muis­tanutminua
kirjeillä. —-Arvo oUhyvää
tuulta ja touhua täynnä. — Tiedätkö
viivyn täällä ehkä koko loppukesän,
Mitä siitä sanot, -tyt^ö? Muistathan
Vahvialan Lassea, häntä, joka reput^j
hän on kutsunut minut kotiinsa; ja aiom­me
hieman lueskella. - Mutta tänä yönä
pidämme lystiä. Tule, Inkeri,-mehän
luonnollisestikin olemme yhdessä!
Arvon ääni oli ollut niin onnellinen
ja Jnkeri seurasi häntä kirvelevin sydä­min
. Kuitenkin: tuntui niin, niin pa­halle.
Mäntymäen rinteellä odotti
Kyösti . . .
Hän koetti keksiä tekosyitä päästäk­seen
Arvosta erilleen, mutta tämä oji
johdattanut hänet kokolle, jossa useita
. muita hänen luokkatovereitaan istui.
Hilpeä nauru, sukkelat puheet saivat­kin
hänet hetkiseksi unhoittamaan Ja
kun hän jälleen muisti, alkoi lavalla
tanssi ja siDoin oli lähtö enää myöhäis­tä,
sillä erääseen puunrunkoon nojautu­neena
seisoi Kyösti Martola, katsellen
välinpitämättömänä lavalla pyörähtöle-viä
pareja. •
Oli juhannusaattoilta. Kokot räiskäh-telivät
ja niiden sininen savu sulautui
yhdeksi kesäyön taivaan sinen kanssa.
Inkeri ja Mirjam olivat saapuneet hen­gästyneinä
pitkästä matkastaan ja no­peasta
kulusta, Inkeri hieman hermos­tuneena,
mutta sydämessään iloisena,
'^Juhannusaattona, Mäntymäen län­tisellä
rinteellä, odottaar teitä ^valkopu-,
kuinen tyttö . . .'^ . .
Millä riemulla . Kyösti Martola oli
muistellutkaan noita - sanoja ja mikä
pettymys niistä oli tullutkaan hänelle.
Tyttö siis oli pettänyt hänet, rakastu­neen
narrin, ja nauraisi nyt jossain hä­nen
selkänsä takana. Kyösti Martolan
käsi oh hetkiseksi pusertunut nyrkkiin
seisoessaan yksin kohtauspaikalla, mut­ta
sitten hänen kasvoilleen tulvahti su­rumielisyys.
Toisen kerran naisen pet­tämänä.
Mutta nyt hän tunsi todellis­ta
tuskaa, silloin ensikerran oli hänen
poikamaista itserakkauttaan vain lou-
Nätnä mljä tiuorta ihmistä joutui ajelehtimaan Simcoe-järvellä aivan avuttomina. 12 tuntia, kun heidän vioottonnsa
potkuri iski kariin ja rikkoutui. Yö aika oli vähän viileä ja nuorilla oli vain keveät ranta- tai uimapuvut päällään. Jnul'-
ehti viedä heitä noin 30 mailia (hmenkuin heidät havaittiin ja hi;iattiin rantaan.
Sivu 4 Lauantaina^ heinäkuun 14 päivänä^ 1956