1937-12-18-10 |
Previous | 10 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Sivu 10 LAUANTAINA, JOLT.UKUUN 18 PÄIVÄNÄ- 193
Rosoinen erämaan pinta mureni
vähitellen hiekka-aavikoksi. Wolf
hiljensi vauhtiaan ja Hopeharjan kaviot
vajosivat syvälle. Hare laskeutui
satulasta ja käveli vaivalloisesti
oriin rinnalla tuntien kuumuuden tunkeutuvan
kenkien läpi ja polttelevan
jalkapohjia. Hän taivalsi kumminkin
vain eteenpäin pysähtyen hetkeksi
sitoakseen toisen töppösen Wolfin
vasempaankin etukpälään. Usein oli
hänen myöskiii pakko avata vesisäiliön
tulppa j a kostuttaa kuivuneita
huuliaan ja kurkkuaan. Hiekkatyö-ryjen
aallot olivat kuin valtameren
maininkeja. Hän ei uskaltanut katsoa
taakseen peläten näkevänsä, miten ly-.
• hyen matkan hän oli kulkenut. Edessäpäin
töyräitä ja teräviä harjanteita,
kaikki erilaisia, mutta kumminkin
säännöllisiä ja sopusuhtaisia, nietos
nietoksen ja tÖ3n-äs töyrään vieressä,
loppumattomina aaltoina. Niiden
huipuilta tuprusi hiekkapilviä
muodostaen valkoisia juovia ja pieniä
kirioksia, ja vaaleat hiekkapilvet piilottivat
pienet onkalot kokonaan.
Lännestä puhaltava kiihtyvä aamutuuli
lähestyi kahisevana juovana
kuin nousuveden muodostaman aallon
harja.
. Hopeaharja korskui, jännitti korvansa
ja katsoi länteen keltaista vallia
kohti, joka kohosi erämaan pinnasta.
'Hiekkamyrsky', sanoi Hare ja kutsuttuaan
Wolf in luokseen suuntasi
hän kulkunsa lähintä kalliota kohti,
joka voi suojata heitä. Pyörivä hiekkapilvi
muuttui äärettömän suureksi
erämaan peitteeksi, joka kätki töyryt
näkyvistä ja pimitti valon. Aurinko
himmeni ja päivä pimeni hämäräksi.
Silloiti saavutti mUHdan tomu- ja
hiekkapilvi Harenkin. Ennenkuin hän
peitti kasvonsa silkkisellä nenäliinalla,
huomasi liän viimeksi, miten hiekkapilvet
vyöryivät eteenpäin hänen
suojansa sivu. Myrsky raivosi matalin,
pehmein ja viheltävin äänin, jotka
muistuttivat simpukan moninkertaisesti
kovennettua vihellystä. Hengittäen
huivin läpi säästyi Hare vetämästä
henkeensä kasvoja vasten tuiskuavaa
hiekkaa, mutta hienommat tomu
jyväset tunkeutuivat kumminkin
läpi ollen vähältä tukehduttaa hänet.
Alussa hän pelkäsi sen tapahtuvan
koettaen yskien ja kakistellen
puhdistaa kurkkuaan, mutta hetken
kuluttua, sitten kuin tiheimmät hiekkapilvet
olivat kiitäneet sivu, sai hän
tarpeeksi ilmaa hengittääkseen vapaasti.
Sitten hän odotti kärsivällisesti
tuon tasaisesti ohikiitävän kahinan
loppumista. Hänen hattunsa
lierit tulivat yhä raskaammiksi, hartioille
kokouttiva hiekka oli silloin
tällöin pudistettava pois ja kiristävä
rengas jalkain ympärillä kohosi yhä
ylemmäksi: Kun hän tunsi hiekan
keveän kosketuksen lopulta lakkaavan,
poisti hän liinan kasvoiltaan ja
huomasi seisovansa polviaan myöten
hiekassa, jota oli kokoutunut suuret
kasat Hopeaharjan satulalle ja selkään.
Myrsky painui itään päin, ja
auringon himmeä punainen kiekko
siinti sen läpi kuin heikosti hehkuva
tulipalo.
*'Niin, Wolf, vanha veikko, kuinka
monta tällaista myrskyä meidän on
kestettäväkään?" kysyi Hare pakottaen
äänensä kaikumaan iloisesti. Hän
tiesi näiden hiekkamyrskyjen olevan
erämaan tuulten oikkuja.- Ennenkuin
ennätti kulua tuntiakaan, oli hänen
poikettava toisen kiven suojaan odot-tamaah
toista puuskaa,
joutui sen käsiin aukealla aavikolla
pääsemättä mihinkään suojaan. Kolmannelle,
joka oli kaikista ankarin, oli
hänen pakko kääntää selkänsä ja kesr
tää niin hyvin kuin vain taisi sen en-simäirien
voimakas töytäys ja sitä
seuraavat hiekkapilvien puserrukset.
Kun se laakasi, vaipui hänen päänsä
kumaraan hänen vaivalloisesti kävellessään
Hopeaharjan rinnalla ja pelätessään
matkan pituutta, joka hänen
oli taivallettava ennen kovalle
maalle pääsemistään. Hän huomasi
kumminkin, että oli hyödytöntä koet-taakaan
arvata välimatkoja tässä erämaassa.
Matkat, joita hän oli arvellut
peninkulmien pituisiksi, supistui-vätkin
muutamiksi sadoiksi metreiksi.
•.
Tuntui hyvältä nousta satulaan
jälleen ja hengittää kirkasta ilmaa.
siinä ei ollut ehää vettä kuin yhdeksi
päiväksi. Hän juotti vaitioDen janoisen
koiran ja hevosen, ajatustensa
pyöriessä heidän kaikkien tilanteen
vakavuudessa.
Hänen pieni varvuista sys)^etty
tulensa valaisi vain hieman jmipäröi-vää
pimeyttä. Mikään ääni ei ilmaissut
elämää. Hän ikävöi jo arosuden
haukkumistakin. Hopeaharja seisoi
liikkumatonna väsynein päin. Wolf
ojentautui uuvuksissa hietikolle ja
Hare kääriytyi huopapeitteeseensä
painautuen pitkäkseen helpotuksen
tuntein.
— Hän uneksi olevansa vielä poika,
joka juoksenteli, vanhan maatalon
vieressä olevilla vihreillä kukkuloilla,
kahlaili kasteesta määrässä apilapel-lossa
ja onkin kaloja Connecticut-joesta.
Loma-aika oli pitkä ja vapaus
loppumaton.- Sittenhän oK—oievi-
Kaukaa ilmestyi tuo musta selänne naan uimapaikalla, missä hänen tove-jälleen
näkyviin, mutta nyt sen läheir
syydessä oli salviapensaita ja vihe-riätä
ruohoa kasvavia kumpuja. Siellä
oli varmaankin tämän pitkän tien
loppupää, ja nuo pienet viheriät läikät
vihjaisivat, että siellä mahdollisesti
oli joku lähdekin, jonka läheisyydessä
Mescal varmaankin oleskeli
jossakin va,rjoissa.kuilussa. Hären toivo
elpyi jälleen.
Niin hän jatkoi väsjanättä erään
paljaan kallioaukeaman poikki, jossa
oli suuria kivilohkareita, tasangolle,
jossa kasvoi surkastuneita salviapensaita
ja varvikkoa, ja jossa muutamat
eläimet, kuten matalalla leijaileva
erämaan haukka, reikäänsä sukeltava
sisilisko ja nopeasti juokseva arolihtu,
tehostivat hedelmättömän seudun
eläimistöni puutetta. Hän saapui si-nipunäisilie
jä tummanvihriöille savi
töyryille, ja sitten kaktuksia kasvavalle
hyytyneelle laavavirralle. Punaiset
läikät koristivat erämaan pintaa
ja siellä täällä oli pieniä valkoisia ruohomättäitäkin.
Kaukaa näky\^t mii- - kuin savu. Todellisuus esiintyi Ha-rinsa
sitoivat hänen vaatteeiisa kimppuun
ja juoksivat ne mukanaan nauraen
törmälle jättäen hänet veteen värisemään
vilusta i
Kun hän heräsi, oli auringon loistava
palo jo kohonnut itäisen taivaanrannan
yläpuolelle, erämaan puna
levisi kaikkialle muualle, paitsi
laaksoihin.
Hare tuumi, käyttäisikö hän veden
heti, vai jakaisiko sen annoksiin
, Mutta Uio tulinen palo taivaalla,
joka hehkui kuin valkoiseksi
kuumennettu rauta, päätti hänen puolestaan.
Aurinko tulisi paistamaan
niin kuumasti päivemmällä, että se
haihduttaisi tuollaisen vesimäärän i l man
vuotoakin, minkä vuoksi hän
antoi Wolfille yhtä paljon kuin itselleenkin
ja ojensi Hopeaharjalle loput.
Tunnin ajan näkyivät nuo pettävät
sireeninväriset vuoret ilmassa vaaleten
sitten valon muuttuessa kirkkaammaksi.
Päivä oli äänetön ja tyjmi, ja
kuumuusaallot kohosivat erämaasta
Joonat kaktukset olivat kuin kumarruksissa
olevia ratsastajia. Kun hän
saapui etemmäksi, hävisi ruoho kokonaan
ja pykälöidyt hyytyneet laavavirrat
jatkuivat alaspäin. Hiiltyneet
kekäleet kertoivat vulkaanisen tulen
raivosta. Pian oli Haren laskeuduttava
satulasta valmistamaan töppösiä
Wolf in takakäpäliinkin ja taluttamaan
Hopeaharjaa huolellisesti ro-relle
kuivina savilakeuksina, joihin
Hopeaharjan kaviot upposivat joka
askeleella, kivennäisläikkinä, joista
pöUähteli hienoja tömupilviä, syvinä
pyöreitä lohkareita täynnä olevina
kuiluina, mesquitetiheikköinä ja piikkisinä
pensastoina, jotka pistelivät
hänen sääriään, vaivalloisina kuilujen
päiden ympäri kulkevina kiertoteinä,
kiipeämisenä päästä parin harjanteen -
soisten laavavirtojen poikki. Joskus välisestä halkeamasta ja tuon surullis-sattui
eteen laavasta ^päit^urthaan
kaistaleita^ joissa ei Äsvanufc kuin
muutamia katosryhmiäymif^
oli jälleen jokainen vapaa jalanala"
tuosta punaisesta kovasta aineesta
täynnä esiinpistäviä piikkejä ja okai-ta.
Suuret tynriyrinmuotoiset kaktukset,
pitkiä tiimmanviheriöitä pis-tinmäisillä
piikeillä varustettuja ruokoja
kasvavat tiheiköt ja keltaisia
piikkejä tä3mnä olevat leveät lehdet
ajoivat Haren ja hänen kipeäjalkai-set
toverinsa jälleen laavavirroille.
kpirah alituisesti ahdistavana
läsngplona. Epätodellisuus taasen
ilirfäutui hänelle, kaikissa mata-loissa
paikoissa kimaltelevina lammi-koina,
ilmaan häipyvinä loivina vuorina,
läheisyydessä olevina ruohoisina
rinteinä, tummansinisinä kauniina
läkkinä, jotka purjehtivat hiekka-aavikolla
kuin äärettömän suuret laivat
merellä, erämaan vaalenpunais-ten
utujen ja purppuraisten ja valkoisten
loistavien pilvien alituisina muutoksina,
jotka olivat harhanäkyjä,
Hare otaksui tällaisen sentään jos- kangastuksen aiheuttamia salaperäi-kus
loppuvan, vaikka hänestä tuntui- siä temppuja.
kin, ettei hän milloinkaan pääse tä- Keskipäivän kuumuuden rasittaman
mustan kirotun helvetin poikki, mana ohjasi Hare hevosensa erään
Kuumuuden hellyttämänä, piikkien liuskakivikielekk^n alle, jossa oli var-repimänä
ja väsyneenä pitkästä vai- joa. Hänen kasvonsa olivat ajettu-valloisesta
kulustaan laavavirralla oli neet ja kalpeat, ja huulensa olivat
hän melkein lopussa, kun hän kerran alkaneet kuivaa ja halkeilla ia tun-silmiään
ja tuntui helpotukselta, ku
hänen ei tahdnniit katsella hedelmät
tömiä lakeuksia. Niin hämärtyi iltal
Hopeaharja kompastui herättäe
Haren tylsästä Välinpitämattömyy
destä. Hänen edessään levisi laaji
kallionlohkareita täynnä oleva tasaa
ko, jossa ei ollut kukkuloita, haljuja,
kumpuja eikä jyrkänteitä. Etäi
syydestäkään 6i kohonnut ainota
kaan huippua eikä kallionkielekettä
Hän hieroi karvastelevia silmiään,
Oliko tämä toinen näköhäiriö?
Kun Hopeaharja läksi eteenpäin,
muisti Hare navajointiaanien tavan
uskoutua hevosen ja koiran johdettavaksi
sellaisissa tapauksissa. Ne olivat
synt;ymeet erämaassa, ja niiden
vainua ja näköä ei ilimineh voinut
ymmärtää. Hän oli nyt Wolfin vaiston
ja Hopeaharjan kestäv3ryden vallassa.
Alistuttuaan siihen tunsi hän
hieman tyyntyvänsä. Tuntui kuin
jääkylmä käsi olisi koskettanut hänen
kuumeista poskeaaii, Hän muisti Mes-calin
silmissä piilevän erämaan salaisuuden
luullen voivansa pian sen selittää.
Hän muisti myöskin August
Naabin sanat: "Se kysyy miestä!"
Jos niin on, on hänellä ainakin siihen
tarvittava into, ellei muuta. Hän
muisti Eschtahin kunnioittavat sanat
värikkään eräinään jylhyydelle:
"Siellä tulee minunkin hautani olemaan,
mutta ei kukaan intiaani ole
löytävä lepopaikkaani." Hän muisti
sen lakkaamatta kuiskivan salaperäisen
ylevän kutsun, joka nyt ilmeni
erämaan kivisiin kahleihin sitovana
otteena. Se oli avautunut hänelle
kaikessa laajuudessaan, kirkkaana
kaikkine vaaroineen, kauniina väril-lisine
ikkunoineen ja selittämättömänä
Viehättävihe kiitsuineen. Pyydettyään
häntä astumaan sisään oli se
sulkeutunut hänen takanaan, ja nyt
hän häfci, millaiset sen rautaiset kahleet,
sen omituiset tulen reunustamat
kalliorykelmät ja heltymätön säälimättömyys
todellisuudessa olivat.
•' ';xv ^
_ .^^ERÄMAAN YÖ
KnN.ALAISILLA sotilailla on aina
varustukseen kuuluva päivänvar- xaelä laski jalkansa aution erämaan tua kipeiltä. Mutta Wolf jatkoi vain
jo. He k..ä..y..t.t.ä.v..ä..t s..i.t.ä. n.y.k..y.ä..ä. n suo- kamaral«l e. Leiriytyessään huomasi uupumatta eteenpäin, Hopeaharja
jalieinona siten, että se maalataan hän kauhukseen, että vesisäiliö oli pysjrtteli sen kintereillä ja Hare törk-yn^
ristön maastoa vastaavaksi. vuotanut tahi oli vesi haihtunut, sillä kui satulassa. Kirkkaus kirveli hänen
Kun ori huomasi suitsien riippuvan
höUästi kaulalla, läksi se kulkemaan
nopeammin saavuttaen koiran, jonka
kintereillä se sitten käveli. Auhingon
laskeutuessa rupesi heikko tuuli puhaltamaan
kiihtyen hämärän laskeutuessa
ja raitistaen tukahduttavan
ilman; Sitten kietoi S5mkkä elänman
yö kaiken verhoonsa,
Hetken kuluttua lievensi tämä pimeys
Haren auringon huikaisemia
silmiä. Hänestä tuntui suurelta helpotukselta,
että tuo saavuttamaton taivaanranta
"häipyi näkymättömiin.
Mutta vähitellen pani tämä läpikuul^
tamaton pime)^ hänet )mimärtäniään
yksinäisyytensä todellisuuden paremmin
koin mikään päivä. Hän oli ylisinään
täällä äärettömän suurella hedelmättömällä
seudulla, ja hänen
mykät toverinsa olivat ainoat olennot,
jotka muistuttivat'häntä muusta
maailmasta. Wolf juoksi eteenpäin
ollen sanomattoman hiljainen
opas ja Hope^rja seurasi milloinkaan
väsymättä, astuen varmasti pi-riieässäkin
ja noudattaen uskollisesti
isäntänsä lausumatonta tahtoa. Haren
entinen rakkaus hevoseen ei ollut
mitään siihen kiirit3^ykseen verrattuna,
jota tunsi Hopeaharjaa kohtaan
tänä erämaan yönä. Sisään ja
ulos, lakkaamatta kiertäen, aina
kääntyen ja kulkien ristiinrastiin käveli
Hopeaharja Wolfin kintereillä,
eivätkä kallioiden väliset hiekkaku-jat
kantaneet ääntä kauaksi. Koira
jä hevonen, saaden vapaasti valita
tiensä, kulkivat eteenpäin peninkul-mittain
yön kuluessa.
. (Jatkuu)
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 18, 1937 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1937-12-18 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki371218 |
Description
| Title | 1937-12-18-10 |
| OCR text | Sivu 10 LAUANTAINA, JOLT.UKUUN 18 PÄIVÄNÄ- 193 Rosoinen erämaan pinta mureni vähitellen hiekka-aavikoksi. Wolf hiljensi vauhtiaan ja Hopeharjan kaviot vajosivat syvälle. Hare laskeutui satulasta ja käveli vaivalloisesti oriin rinnalla tuntien kuumuuden tunkeutuvan kenkien läpi ja polttelevan jalkapohjia. Hän taivalsi kumminkin vain eteenpäin pysähtyen hetkeksi sitoakseen toisen töppösen Wolfin vasempaankin etukpälään. Usein oli hänen myöskiii pakko avata vesisäiliön tulppa j a kostuttaa kuivuneita huuliaan ja kurkkuaan. Hiekkatyö-ryjen aallot olivat kuin valtameren maininkeja. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen peläten näkevänsä, miten ly-. • hyen matkan hän oli kulkenut. Edessäpäin töyräitä ja teräviä harjanteita, kaikki erilaisia, mutta kumminkin säännöllisiä ja sopusuhtaisia, nietos nietoksen ja tÖ3n-äs töyrään vieressä, loppumattomina aaltoina. Niiden huipuilta tuprusi hiekkapilviä muodostaen valkoisia juovia ja pieniä kirioksia, ja vaaleat hiekkapilvet piilottivat pienet onkalot kokonaan. Lännestä puhaltava kiihtyvä aamutuuli lähestyi kahisevana juovana kuin nousuveden muodostaman aallon harja. . Hopeaharja korskui, jännitti korvansa ja katsoi länteen keltaista vallia kohti, joka kohosi erämaan pinnasta. 'Hiekkamyrsky', sanoi Hare ja kutsuttuaan Wolf in luokseen suuntasi hän kulkunsa lähintä kalliota kohti, joka voi suojata heitä. Pyörivä hiekkapilvi muuttui äärettömän suureksi erämaan peitteeksi, joka kätki töyryt näkyvistä ja pimitti valon. Aurinko himmeni ja päivä pimeni hämäräksi. Silloiti saavutti mUHdan tomu- ja hiekkapilvi Harenkin. Ennenkuin hän peitti kasvonsa silkkisellä nenäliinalla, huomasi liän viimeksi, miten hiekkapilvet vyöryivät eteenpäin hänen suojansa sivu. Myrsky raivosi matalin, pehmein ja viheltävin äänin, jotka muistuttivat simpukan moninkertaisesti kovennettua vihellystä. Hengittäen huivin läpi säästyi Hare vetämästä henkeensä kasvoja vasten tuiskuavaa hiekkaa, mutta hienommat tomu jyväset tunkeutuivat kumminkin läpi ollen vähältä tukehduttaa hänet. Alussa hän pelkäsi sen tapahtuvan koettaen yskien ja kakistellen puhdistaa kurkkuaan, mutta hetken kuluttua, sitten kuin tiheimmät hiekkapilvet olivat kiitäneet sivu, sai hän tarpeeksi ilmaa hengittääkseen vapaasti. Sitten hän odotti kärsivällisesti tuon tasaisesti ohikiitävän kahinan loppumista. Hänen hattunsa lierit tulivat yhä raskaammiksi, hartioille kokouttiva hiekka oli silloin tällöin pudistettava pois ja kiristävä rengas jalkain ympärillä kohosi yhä ylemmäksi: Kun hän tunsi hiekan keveän kosketuksen lopulta lakkaavan, poisti hän liinan kasvoiltaan ja huomasi seisovansa polviaan myöten hiekassa, jota oli kokoutunut suuret kasat Hopeaharjan satulalle ja selkään. Myrsky painui itään päin, ja auringon himmeä punainen kiekko siinti sen läpi kuin heikosti hehkuva tulipalo. *'Niin, Wolf, vanha veikko, kuinka monta tällaista myrskyä meidän on kestettäväkään?" kysyi Hare pakottaen äänensä kaikumaan iloisesti. Hän tiesi näiden hiekkamyrskyjen olevan erämaan tuulten oikkuja.- Ennenkuin ennätti kulua tuntiakaan, oli hänen poikettava toisen kiven suojaan odot-tamaah toista puuskaa, joutui sen käsiin aukealla aavikolla pääsemättä mihinkään suojaan. Kolmannelle, joka oli kaikista ankarin, oli hänen pakko kääntää selkänsä ja kesr tää niin hyvin kuin vain taisi sen en-simäirien voimakas töytäys ja sitä seuraavat hiekkapilvien puserrukset. Kun se laakasi, vaipui hänen päänsä kumaraan hänen vaivalloisesti kävellessään Hopeaharjan rinnalla ja pelätessään matkan pituutta, joka hänen oli taivallettava ennen kovalle maalle pääsemistään. Hän huomasi kumminkin, että oli hyödytöntä koet-taakaan arvata välimatkoja tässä erämaassa. Matkat, joita hän oli arvellut peninkulmien pituisiksi, supistui-vätkin muutamiksi sadoiksi metreiksi. •. Tuntui hyvältä nousta satulaan jälleen ja hengittää kirkasta ilmaa. siinä ei ollut ehää vettä kuin yhdeksi päiväksi. Hän juotti vaitioDen janoisen koiran ja hevosen, ajatustensa pyöriessä heidän kaikkien tilanteen vakavuudessa. Hänen pieni varvuista sys)^etty tulensa valaisi vain hieman jmipäröi-vää pimeyttä. Mikään ääni ei ilmaissut elämää. Hän ikävöi jo arosuden haukkumistakin. Hopeaharja seisoi liikkumatonna väsynein päin. Wolf ojentautui uuvuksissa hietikolle ja Hare kääriytyi huopapeitteeseensä painautuen pitkäkseen helpotuksen tuntein. — Hän uneksi olevansa vielä poika, joka juoksenteli, vanhan maatalon vieressä olevilla vihreillä kukkuloilla, kahlaili kasteesta määrässä apilapel-lossa ja onkin kaloja Connecticut-joesta. Loma-aika oli pitkä ja vapaus loppumaton.- Sittenhän oK—oievi- Kaukaa ilmestyi tuo musta selänne naan uimapaikalla, missä hänen tove-jälleen näkyviin, mutta nyt sen läheir syydessä oli salviapensaita ja vihe-riätä ruohoa kasvavia kumpuja. Siellä oli varmaankin tämän pitkän tien loppupää, ja nuo pienet viheriät läikät vihjaisivat, että siellä mahdollisesti oli joku lähdekin, jonka läheisyydessä Mescal varmaankin oleskeli jossakin va,rjoissa.kuilussa. Hären toivo elpyi jälleen. Niin hän jatkoi väsjanättä erään paljaan kallioaukeaman poikki, jossa oli suuria kivilohkareita, tasangolle, jossa kasvoi surkastuneita salviapensaita ja varvikkoa, ja jossa muutamat eläimet, kuten matalalla leijaileva erämaan haukka, reikäänsä sukeltava sisilisko ja nopeasti juokseva arolihtu, tehostivat hedelmättömän seudun eläimistöni puutetta. Hän saapui si-nipunäisilie jä tummanvihriöille savi töyryille, ja sitten kaktuksia kasvavalle hyytyneelle laavavirralle. Punaiset läikät koristivat erämaan pintaa ja siellä täällä oli pieniä valkoisia ruohomättäitäkin. Kaukaa näky\^t mii- - kuin savu. Todellisuus esiintyi Ha-rinsa sitoivat hänen vaatteeiisa kimppuun ja juoksivat ne mukanaan nauraen törmälle jättäen hänet veteen värisemään vilusta i Kun hän heräsi, oli auringon loistava palo jo kohonnut itäisen taivaanrannan yläpuolelle, erämaan puna levisi kaikkialle muualle, paitsi laaksoihin. Hare tuumi, käyttäisikö hän veden heti, vai jakaisiko sen annoksiin , Mutta Uio tulinen palo taivaalla, joka hehkui kuin valkoiseksi kuumennettu rauta, päätti hänen puolestaan. Aurinko tulisi paistamaan niin kuumasti päivemmällä, että se haihduttaisi tuollaisen vesimäärän i l man vuotoakin, minkä vuoksi hän antoi Wolfille yhtä paljon kuin itselleenkin ja ojensi Hopeaharjalle loput. Tunnin ajan näkyivät nuo pettävät sireeninväriset vuoret ilmassa vaaleten sitten valon muuttuessa kirkkaammaksi. Päivä oli äänetön ja tyjmi, ja kuumuusaallot kohosivat erämaasta Joonat kaktukset olivat kuin kumarruksissa olevia ratsastajia. Kun hän saapui etemmäksi, hävisi ruoho kokonaan ja pykälöidyt hyytyneet laavavirrat jatkuivat alaspäin. Hiiltyneet kekäleet kertoivat vulkaanisen tulen raivosta. Pian oli Haren laskeuduttava satulasta valmistamaan töppösiä Wolf in takakäpäliinkin ja taluttamaan Hopeaharjaa huolellisesti ro-relle kuivina savilakeuksina, joihin Hopeaharjan kaviot upposivat joka askeleella, kivennäisläikkinä, joista pöUähteli hienoja tömupilviä, syvinä pyöreitä lohkareita täynnä olevina kuiluina, mesquitetiheikköinä ja piikkisinä pensastoina, jotka pistelivät hänen sääriään, vaivalloisina kuilujen päiden ympäri kulkevina kiertoteinä, kiipeämisenä päästä parin harjanteen - soisten laavavirtojen poikki. Joskus välisestä halkeamasta ja tuon surullis-sattui eteen laavasta ^päit^urthaan kaistaleita^ joissa ei Äsvanufc kuin muutamia katosryhmiäymif^ oli jälleen jokainen vapaa jalanala" tuosta punaisesta kovasta aineesta täynnä esiinpistäviä piikkejä ja okai-ta. Suuret tynriyrinmuotoiset kaktukset, pitkiä tiimmanviheriöitä pis-tinmäisillä piikeillä varustettuja ruokoja kasvavat tiheiköt ja keltaisia piikkejä tä3mnä olevat leveät lehdet ajoivat Haren ja hänen kipeäjalkai-set toverinsa jälleen laavavirroille. kpirah alituisesti ahdistavana läsngplona. Epätodellisuus taasen ilirfäutui hänelle, kaikissa mata-loissa paikoissa kimaltelevina lammi-koina, ilmaan häipyvinä loivina vuorina, läheisyydessä olevina ruohoisina rinteinä, tummansinisinä kauniina läkkinä, jotka purjehtivat hiekka-aavikolla kuin äärettömän suuret laivat merellä, erämaan vaalenpunais-ten utujen ja purppuraisten ja valkoisten loistavien pilvien alituisina muutoksina, jotka olivat harhanäkyjä, Hare otaksui tällaisen sentään jos- kangastuksen aiheuttamia salaperäi-kus loppuvan, vaikka hänestä tuntui- siä temppuja. kin, ettei hän milloinkaan pääse tä- Keskipäivän kuumuuden rasittaman mustan kirotun helvetin poikki, mana ohjasi Hare hevosensa erään Kuumuuden hellyttämänä, piikkien liuskakivikielekk^n alle, jossa oli var-repimänä ja väsyneenä pitkästä vai- joa. Hänen kasvonsa olivat ajettu-valloisesta kulustaan laavavirralla oli neet ja kalpeat, ja huulensa olivat hän melkein lopussa, kun hän kerran alkaneet kuivaa ja halkeilla ia tun-silmiään ja tuntui helpotukselta, ku hänen ei tahdnniit katsella hedelmät tömiä lakeuksia. Niin hämärtyi iltal Hopeaharja kompastui herättäe Haren tylsästä Välinpitämattömyy destä. Hänen edessään levisi laaji kallionlohkareita täynnä oleva tasaa ko, jossa ei ollut kukkuloita, haljuja, kumpuja eikä jyrkänteitä. Etäi syydestäkään 6i kohonnut ainota kaan huippua eikä kallionkielekettä Hän hieroi karvastelevia silmiään, Oliko tämä toinen näköhäiriö? Kun Hopeaharja läksi eteenpäin, muisti Hare navajointiaanien tavan uskoutua hevosen ja koiran johdettavaksi sellaisissa tapauksissa. Ne olivat synt;ymeet erämaassa, ja niiden vainua ja näköä ei ilimineh voinut ymmärtää. Hän oli nyt Wolfin vaiston ja Hopeaharjan kestäv3ryden vallassa. Alistuttuaan siihen tunsi hän hieman tyyntyvänsä. Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi koskettanut hänen kuumeista poskeaaii, Hän muisti Mes-calin silmissä piilevän erämaan salaisuuden luullen voivansa pian sen selittää. Hän muisti myöskin August Naabin sanat: "Se kysyy miestä!" Jos niin on, on hänellä ainakin siihen tarvittava into, ellei muuta. Hän muisti Eschtahin kunnioittavat sanat värikkään eräinään jylhyydelle: "Siellä tulee minunkin hautani olemaan, mutta ei kukaan intiaani ole löytävä lepopaikkaani." Hän muisti sen lakkaamatta kuiskivan salaperäisen ylevän kutsun, joka nyt ilmeni erämaan kivisiin kahleihin sitovana otteena. Se oli avautunut hänelle kaikessa laajuudessaan, kirkkaana kaikkine vaaroineen, kauniina väril-lisine ikkunoineen ja selittämättömänä Viehättävihe kiitsuineen. Pyydettyään häntä astumaan sisään oli se sulkeutunut hänen takanaan, ja nyt hän häfci, millaiset sen rautaiset kahleet, sen omituiset tulen reunustamat kalliorykelmät ja heltymätön säälimättömyys todellisuudessa olivat. •' ';xv ^ _ .^^ERÄMAAN YÖ KnN.ALAISILLA sotilailla on aina varustukseen kuuluva päivänvar- xaelä laski jalkansa aution erämaan tua kipeiltä. Mutta Wolf jatkoi vain jo. He k..ä..y..t.t.ä.v..ä..t s..i.t.ä. n.y.k..y.ä..ä. n suo- kamaral«l e. Leiriytyessään huomasi uupumatta eteenpäin, Hopeaharja jalieinona siten, että se maalataan hän kauhukseen, että vesisäiliö oli pysjrtteli sen kintereillä ja Hare törk-yn^ ristön maastoa vastaavaksi. vuotanut tahi oli vesi haihtunut, sillä kui satulassa. Kirkkaus kirveli hänen Kun ori huomasi suitsien riippuvan höUästi kaulalla, läksi se kulkemaan nopeammin saavuttaen koiran, jonka kintereillä se sitten käveli. Auhingon laskeutuessa rupesi heikko tuuli puhaltamaan kiihtyen hämärän laskeutuessa ja raitistaen tukahduttavan ilman; Sitten kietoi S5mkkä elänman yö kaiken verhoonsa, Hetken kuluttua lievensi tämä pimeys Haren auringon huikaisemia silmiä. Hänestä tuntui suurelta helpotukselta, että tuo saavuttamaton taivaanranta "häipyi näkymättömiin. Mutta vähitellen pani tämä läpikuul^ tamaton pime)^ hänet )mimärtäniään yksinäisyytensä todellisuuden paremmin koin mikään päivä. Hän oli ylisinään täällä äärettömän suurella hedelmättömällä seudulla, ja hänen mykät toverinsa olivat ainoat olennot, jotka muistuttivat'häntä muusta maailmasta. Wolf juoksi eteenpäin ollen sanomattoman hiljainen opas ja Hope^rja seurasi milloinkaan väsymättä, astuen varmasti pi-riieässäkin ja noudattaen uskollisesti isäntänsä lausumatonta tahtoa. Haren entinen rakkaus hevoseen ei ollut mitään siihen kiirit3^ykseen verrattuna, jota tunsi Hopeaharjaa kohtaan tänä erämaan yönä. Sisään ja ulos, lakkaamatta kiertäen, aina kääntyen ja kulkien ristiinrastiin käveli Hopeaharja Wolfin kintereillä, eivätkä kallioiden väliset hiekkaku-jat kantaneet ääntä kauaksi. Koira jä hevonen, saaden vapaasti valita tiensä, kulkivat eteenpäin peninkul-mittain yön kuluessa. . (Jatkuu) |
Tags
Comments
Post a Comment for 1937-12-18-10
