Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 6, 1951

              ... 3
SS»
Jatkoa.
Hertta viipyy kauan. Välillä he puhe­levat,
välistä vaikenevat epämiellyttä­vän
pitkiksi tuokioiksi. Hän katselee
entistä ystäväänsä, jonka kanssa heillä
oli kerran ollut niin hupaisaa, katselee
tainän ilmeistä hermostumista ja Isdtkaa-niatonta
liikehtjenistä istuimellaan.
Näyttää sUtä, kuin Hertalla «^isijot^k^
mielessä. Ehkä tämfkin p3i^tääjan-teeksi
kaikkea^ mitf ojqi tuUnt- rikptukfl
. . . EUsap mielessä ayQrtouj^^^^^^
Vihdoinkin — nytkp häai s^a: Ä kyulla..
— kaiken. Hän ei o l e k i n x>lettwi^^^^^
väärin. Huoneen tiUtua:mj?fe läploär
kymättönmn. piraeMv^i, virkk^ia-v Hertta
melkein kol|:o5ti:
— En ypi lähteMk Jilisa^ pyj^^ämättä-si-nulta
ensin anteeksi.}
— AnteeksijV . V m i t ä ^ i h ä^
Elisa tee^kenni^llen.^
— Paljoa^ E U ^ ^ ol0^oiluflt.sif^ef
läheskään sejlame%,'kui^^^ bli^i, I^^^
Jb tämä^: viw!#^y5;iiip
meidän väliöämme; • &
nuunkin meni . . .
Hertta pu^lu^ ikavkais^^ j^liJMl-her­mostuneesti
kaikf|i, <?IJ^k^%,'tMjössav A
kooko tämä>vi^i^M^sä^Si;;^e#3^^^
Eei, se ci saa ^apahtuä; H
saada tietää k a Ä i «viimeinkin. Jännittj^-
neesti h"än puhuu:
. —r Jps aaiteefei p^dettMä^i
ki. tuossa^ nuii siiiig^ M to^a£ink?iaij oje
mitaMjU, Ihw:^n:ett jiXiM^^^^^
pjns^Q elämäiisä k;afl^£t.
HMii: odottaa Hertan puhiiyaji- mi(lel':
l^en. tuosta, inuitta- tämä saRppkltt;
—Onpa *tuUut jo p^ime^^^ Sietäisi
läJiit^l^iUL vähitellen.,
; — Pinieä^. to^iaaiP^kiii-
^ Hm odottaa y^ä Sertafl, aloittavan,
s^lityk^gensä, m^tta sensijaan tämä
yaiij nPM;?ee ja. ojanitaa häfleUekäiensä.
päjokin ojentaa omansa^ eikä päästä
•Hertaft velttoa, kättä helosta,, kuu-nnasta
kädestään. Hänen; sajian^ h ^
lähtäyät kirlikaina. huoneessa:
—r Hertta, minäkin tahtoisin sel­vyyttä
ennein. lähtöätli: On kuiiii jota-
'kin jäisi sekava&si.
Hän; tuntee Hertan käden selvästi
vavalj^tavan ja varmistuu tuosta.
• — Ölen sfen tiennyt jo yli kymjne-nen
vuotta. Eft kiiitenkaan aavista-iuit
naiftysiin meimessäiai'
" -~i2KsaI äännähtää^^ Et
mutta toisaalta se vaikeni. Emme kos­kaan
ole siitä puhuneet.
— E l i s a . ..
S ^ ä n . e i Ä jos hän. ei si-nujfe
;ke|vaS|^
nut fc?ftöa> ' M J B ^ hirvit-tävä;
leiMikalu . . .
Sellaisena vain kuin olet.
Elisa, mutta sinähän saatat elää-kin.
•
Onko kukaan r^oussut tällaiselta
Muttakerras ^Ifeuöni päästyään ja
kerrajtt saatugajQ/läh^^ ihmisen,
jolle, vpl puhua, joita c V < » ^ liaaVoittaa
Qn>a#sav tugkassaa^^R^ Ä edelleenkin
-^^Slnä^i^oliij^lät^^^e kui-
Ipin^ §un^^^:§^ e|^i ollut v omani, vielä
häiden-ied^Jfis^
;Heptta??:::5 •
anteeksi
-^-3MMn?^n tyl^^^^ kama­riisi
vjä oli aamuun . . . O l i l ^ iniiö, Hert-aaneen..
tautivuoteelta? •
— En tiedä muuta, nnutta onhan
huonpjakrn sairaita parantunut.
— Anna kätesi minulle, Hertta.
— Sano, annatko anteeksi kaikep.
Jospa minä vain olisin ymmärtänyt
silloin, mitä tein.
— Älä ole onneton. Minähän olen
pian poissa ja teille jää kokonainen
elämä eteenne. Lupaatko nxiim|le mi-tääp?
— Sehän; riippuu SaHlistakin, sanoo
Hertta. — En luule, että hän sinun
jälkeesi enää minusta 'huoliikaan.
Vilppi loistaa suoraan Hertan käs-v
o i l ^ ja:Elisa\kiuskaa väsyneesti:
—r E i hän ole minua njinään hetkenä
rak;astanu^'
ne miehet. Sairas vaimo, kuolemaisil­laan,
niin eikö vain jo pidäkin uutta
hakemaan lähteä. Liekö mummon
mieleen tullut, mitä hän ajatteli, jonka
käsikään ei enää tahtonut nousta? Lier
kö ajatellut,, oliko sopivaa tulla hänel­le
tuota kertomaan?. '.Kauan tmuanmo
piiihui. Selitti jos mitä, oli vihainen,
mutta lauhtuikin ja jutteli muustakin,
ennenkuin lähti.
Mummon h}^ lähdettyä i makaa hän
rentönaaa vuoteellaan. Suupieleen oh
ilmaantunut tiymyn tapaista, mutta
silmänurkissa kimaltelevat kyyneltet.
Mummon viha on Jtarttunut häneenkin.
Eikö Sauli minään hetkenä saata aja­tella
häntä ja harkita tekojaan?
Ulkoa kuuluva iloinen viheltely saa
hänet havaht^iniaan ja. katsprnaan ik­kunaan.
Sauli sieltä tulee, harppoo
portaissa ja viheltää — viheltää . . .
Mitä tänne kuoiluu, Elisa?
— Hyvin menee, oj) hänen yastauk-
^ i tarkoittane lioita h\|lltija lapsjiiur
äenpäiviä kerran?
NolMn sanpifein on melkoiseih vait
Uaeaa mitääti jktkaa, mutta «tekee hän
sen kuite^in kasvavin voimin.
^ Tarkoitan aikaa, jolloin seurus­telin
SauHtt kanssa, sen edellistä ja ai­na^
hääpäiväni edelliseen iltaan saak^
(ka..
— »jSititta... siit^än on jo niin
toian.
— Niin on, mutta se ooi' myös ojliit
omiaan tekemään elämästäni lieU'^tiw,
— Häft Itio laajehneen, ihehku\'an kiat-seensa
Herttaan, joka tuskin saattaa
kohdata sen, — Mitäpä tuosta, Minä-
Qiän olen elämäiii kohta elänyt ja tau-koaxk
pian tuntemasta, imutta tuntuu
sittenkin hyvälle puhua.,.
— Onhan minulla jotakin tuollaista
omallatunnollani, kuiskaa Hertta, is­tuutuen
uudelleen. — Minä, minä tai­sin
silloin vähän pitää Saulista.
— Miksi et sitä sanonut minulle?
Sinä aina vain halvensit häntä sanois­sasi
ja nauroit hänen halpuudleltaan.
— En tahtonut sitä itsellenikään
ntyöntää, että pidin häneltä.- Ja eivät­hän
ne äiti ja isäkään olisi minua hä­nelle
antaneet.
— Niin. eivät antaneet. Tiedän
sen ja tuon vuoksi juuri Sauli ajettiin
pois teiltä.
— Mistä sinä sen ti:dät. Saulilta­ko?
— Kunpa olisinkin sen kuulUit hä-ndtä,
ei se olisi ollut niin valkeaa.
— Entä iseöiiJäikeen; Hertta? kysyy
hän matalalla ; ^ n e l lä
-—;_.Mina yi^an^y
Ofen ollut hppnd,^^^^m en, niin huo­no.
Öliii u$kollln^ jpieh^^^^ olen
ollutvyjb^Hv
# y v ä on. I^itemmälle en tiedä­kään
kuin häihin asti. 'Hertta, sanoi­sinko
sinulleVy^h^äetf suuren totuuden.
Sinunkin- sjrytäsi on,- että; lapseni nyt
jäävät ilman; äitiä, pishumattakaaai
kurjistaj kan^ialistä vuosista. Minä oli­sin
ehkä muuten voittanut tauiJiti alku­asteellaan,
mutta-suru tappoi kaiken,
mikä minussa oli nuoruutta ja voimaa.
Minä olen-' palanut' poroksi. Hertta,
katso, minä olen enää vain hiiltynyt
raunio V . .
— Elisa- Elisa! Aiotko kuolla viha
sydämessäsi?^ ©tkö^voi antaa anteek­si,
niinikuin Jumalakin on-minulle kaik-
M anteeksi"antaniit?^
— Voinl Ellen minä lävitse ^maiden
kaaihjeideiir vuosien olisin jaksanut an­teeksi
antaa, olisi minusta tuUati mie4
lipypli.: ^Klilnka vpi. viha, ^^y^äm^-
sääji; täyttää r^ka*?^en*työtäi
--T?^ OlfiIfT <Al^^h swurefBp.i'. k^r^, me»
Elisa! Minun täytyy lähteä»; ^ : s a a>
ta,,, ^jiislai sUojäi^Lei^^gs^^^
- - T ^ ÄJäc; msii^-yielä.. JotakinT'vielä
tgihtöislet Si^pa.; ,
P ä ^ kpää-e|in€nfcuijr,puh^
pi$Är siJmät söJjettunavja; kun
aloittaa^ .pr^rhäji. muiittunut toiseksi kp-koQaäiu
*
--«^le;tkp :koskaau aikpniut naimisiin
- - M u t t a , E l i s a . ;.
Mi tap.äi iminä, tässä, suotta • kii^rte-len
ja kaartelen. Puliua isupraan.: Sa­non
sen ilman esipuheita, e t | ä jos vielä
hiven^^kääu voit Saulfeta ^pitää,;n|in
astu paikalleni kuin minä olei\ poistu­nut.
Sinähän jaksat, olethan astunut
sille uudelle tielle. Hertta, kaikki muu
väistyy minusta, vain suru lasten vuok­si
jää jälelle. Astu paikalleni, sanon
sinulle. Suiä olet se, joka voit Saulis­ta
miehen tehdä vieläkin ja — Hertta
— pikku murunen rakkauttii minun
lapsilleni...
^ — Älä vaadi sellaista, Elisa.
— En vaadi, eikä sinun mitään lu­pausta
tarvitse antaa, mutta jos ker­ran
voit, niin tee se ja minä siunaan
t e i d ä t . . , Katso minuun, Hertta, ja
ole rehellinen. Sinä tiedät jo mt
sen , . . voitko?
— Kuinkas minä voisin ottaa niin
suuren cdes\'astuun harteilleni, valitti
Hertta. — Siinä pitäisi oUa >-liluon-noUisen
paljon voimaa ja raldtautta.
— Eihän ihminen enempäänsä voi.
~ iJi^tta;,on;^mennytv^^^
mm-'. ja^. aiH?pna- u l v i ^ - tuuli vkanialasti
Häi^!Oin^.i om^^nutv: OJV • p i t ä n ^ puböa
niiii^vpaljp^j j^tfiljen^perä
tulM>$a»HyJa^ 'Qh^: inai-fcep"
paljpn täpääfti^pnik^aan;,tapahtiiii»t>
Jo huomenna . ehkä. tulefr- Sauli: • hake?
maan ~ hänen m^öjijLytrnystääEt v • .
taafe>j fvaifco ei?- ^.^tai^iJiaii hän-myii^
tpTi, - jnyttia las^eft viupksi,: SauHin.r ei
vpi. lypttaa. Oltel;^hän;;0|>pi^^^
t ^ ä a n t ä i x i ä n vuosien yariella. IQuipi-ka
uhrautuisi tämä millään, ta^piri las-tensa
yupksi,^ k^ IJusi
ayioliittp—— uudet lapset rnahcfcollises^
t i . 13pis^^^^ j^jsivät syrjään. Mitäpä
hän. itse npfeta rahoista enää ja k u i ^a
voi hän kieUää mitään «iltä mieheltä^,
jpka ^vi^m^iseen hengenvetoon on. lähei­sin
bäjiellej oput^ä; kuinka voi hän sa­malla
syrjäyttää, lapset?
sensa nytkin.
— Siellä on Tannilan isäntä tulos­sa
: tännepäin, TuJipr e^^itä, ajattelin,,
että ;sinw% jp sopisi pi^ua siitä pe^
rintprasia^ta, . "
—r La§teu , luplcseko, isä, jäi? kysyy
häÄ; levoMisesti,! ^ V
lä^t^n^e^t' k|r|tl^ai|csi keliiieis^ä.- ^ ^ o l s -
sa^ .' ' ^, „" ,
-rr-.. ?y ii<|^^> ,luokse^ai|, t u p ^ i . '^litä
X X V I I I ,
• • • -" a
Päivä.päivältä on .Elisa, yhä^Idiil^e:^
ämi^a: ajatellut tuota, asiaa^. • • lasten
etaja/häneus'kuoltuäaEt. Jcfka^päivä tu­lee
Saulii ja ahdistaa häntä tuolia^ mut^
ta hänen: vasta|intansa.v vain lujittuuv
J^yläUäi hiöiutaan, yhäf huönesaipaa.
Huhut kantautuvat hänenkin- kjomiri^
sa>millOlni: minkin ihmisen^ vä.li^ksellä^
Kuinka kauan o » JCalmariakaaii enää
tuollaisen ^ elämän kanssa^ 'Kun hän
on poissa, näyttää kaikki menevän yhä
pahsnanaiö.- Imnnipgolle. Eero kertpp
kaikesta, mitä talossa:, pituhataan^ Itse*
hän hän ei (da sitä näkemässä; Palve?
lija ja: l^s&t ti&laavat rahaa> Outikin
ostelee- kuin. aika.-#minen, mitä mie­leen
juolahtaa. Ruokaa.heitetään pois
ja; pilataan .muuten. Ja häui- r a i Ä a ei
ylety. täältär<teamaaiv eikä autta^
maan.
Hän olit ajatellut Herttaa taas niin
paljon aaniusella. Sitä Uiutta^ elämää
muka oli suunnitellut, joka hänen jäN
fceensä alkaisi Kalmarissa. On ajattele
lut aivan kylmästi ja rauhallisesti kuin
jotakin jokapäiväistä asiaa. Aivan kuin
hänen ajatustensa pakoittamana oli sii­hen
kamarin ovelle ihnaantunut Saare­lan
mummo ja alkanut heti puhumaan
Hertasta. Oli niin kamalaa nähdä kuu­lema,
kun Kalmarin isäntä sen lesken
luokse yö-aikana hiipi ja aamun valos­sa
takaisin palasi. Sen, uskovaisen ih­misen
. . . hyvä isä nähköön . . . Kuka
sen sitten oli nähnyt? No, Hertan tä­ti.
Hertta oli kyllä aamulla itkien van­nonut,
ettei se ollut totta!^ mutta näh­ty
oli. nähtyä, turhaa se sitä kierteli.
Mummo oli puhunut silmät leiskuen
vihaisina, puhunut vastausta odottele­matta
ja. manannut sellaiset naiset j us­kossa,
olevat teeskentelevät. — Entä
. si|jä;.pl?t ja,}9.t0^% ,sii^ asiasta?
-rr: (Me^nyVppUä jää
ennalle^-. . .
Hetk€5sä,,kuvastuu.aweheö,.'kasvoilta
ja kaj^ej^ta raivo,./mujttahil^^^^^ it­sensä
tärnä isappp:
/ — T T Etkp ollenkaan;: ajattele/itseäsi.
Sinun vuoksesihan minä . . .
—- Vai; ininun vi^ . —
Hä|i haukkoo jlijiaa kjihttyen. Enjien
o l i , saaj^tanut. pila rauhalljrifnk Nyt
pettäyät hermpt. •— Kunpjtl ajattfilisit-kin,'
.minua joka suhteessa, yhtä pal-jpn
. . .*
— Missä en sitteii ole sinua ajatellut?
Saviotaan, tylysfti.;.
— Sauli,, älä. teeskentele, eläT?i"äsi a-lusta
sen loppuun, ja ibfeile, Sanon
sinulle, että, tiedän; kaikki,,, kalli;ki _ mir
tä sinä olet tehnyt mmun seliini ta­kana.
Olen kärsinyt ja^ kestänyt &en>
mutta nyt soisin, pttä, hiukan pitäisit
rajaa. Onko sekin kunnioitusta, ^ak^
kautta ja minun parhaani <katsomista,
että juokset yökaudet milloin minkin
naisen; luona. Sauliy Jutnala tii^tää,
etten tahtoisi tästä puhua;, mutta vaier
takaan en saata. Ihmiset nauravat
sinua, nauravat minua Ja lapsiamme.
Viime yönäkin . . .
. Sauli kiroaa, mutta hän ei säiky si­tä:
• ^ ö
—- Kuka tuollaista on valehdellut si­nulle?
— Sauli, älä huuda, äläkä raivoa.
Eihän minusta enää ole väHä. Kaik­kihan
alkaa olla vähitellen ohi jo. Mut­ta
pyydän sinua, hillitse itsesi niin'
kaua»; Älä häpäise minua enää enem­män.
— Sinä olet h u l h i '— hullu . . .
Sauli syöksyy ulos ja hän jää yksin.
Kuuluu taas askeleita.
~ H>'vää päivää^ Elisa.
Isä seisahtuu siihen hänen vierel­leen,
ottaa hänen vapisevan kätensä
omaansa ja pitelee sitä kauan, katsoen
tutkien häntä.
-— Ei kai se Sauli vain käynyt tääl­lä
sinun mieltäsi pahoittamassa? Näyt­ti
mies niin kovin synkältä.
— Ei, saa hän kuiskatuksi, äänen
irtautuessa kurkusta edelleen puhues­sa
kovana ja kolkkona. — Sillä oli
kova kiire . . . /
Elisa ei huomaa isänsä katsetta, sul­kiessaan
hetkeksi uupuneena silmänsä.
Sanattomana vanha Tannila siinä sei­soo.
Oli ollut tämän ja edellisen käyn­nin
välillä muuan päivä ja ne ovat
muuttaneet kauheasti Elisaa. Rauke­asti
aukaisee Elisa silmänsä.
— Vettä . . . isä!
sn-u 4 LAFAOTAINTA, T.^tMtMfi^N (6 R^ilVi^^Ä, 195.1
sa