Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 4, 1936

              1936
M"
1
Sivu s
»"UUV^A istui seuroissa, sepä tietty.
Ei Kuuva ollut miestä huonompi,
vaikka olikin matkallaan kirkonky­lään
varastanut Telpukalta lampaan.
Lukkarin pirtti oli täynnä väkeä,
pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut
itselleen paikan uuninnurkkauksesta,
puuarkun kannelta. Siinä oli toisella
puolen uuninkylki, toisella ruoka­kaappi.
Paikka oli juuri kuin Ruu­vaa
varten. Siihen ei näkynjrt saar-namiestä,
kun suorana istui. Ja se
oli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos
hiukan taivuttautui etukumaraan,
saattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja
sekin oli hyvä, silla Kuuva halusi sil­loin
tällöin vilkaista saarnämieheen-kin,
Juntin-Pietiin, joka kaksi kynt-teliä
edessään istui pöydän takana,
selittäen Luukkaan evankeliumin vii­dettätoista
lukua.
Kuvasta tuntui olo hyvältä. Sat­tuikin
seurat ja hänkin ehti mukaan.
Juntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri
henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva
kuullut Telpukan emännältä eikä
Kuuva koskaan pannut vastaan, mi­käli
seuroista ja saarnamiehistä oli
puhe.
„ Siinä ne istuivat vieretysten Kuu-vaa
vastapäätä, toisella puolen pirt-
.Jjä,.J.elpukan emäntä ja metsänhoi­tajan
rouva. Se oli Kuu van mielestä
mukava sattuma. Lammas oli ollut
Telpukan ja paistit siitä oli ostanut
metsänhoitajan rouva. Ja molemmat
olivat kahvittaneet. Kultalaitaisista
kupeista oli metsänhoitajan rouva
tarjonnut.
Kuuva poikkesi tavallisesti Telpu-kassa,
kirkolla käydessään. Se oli
hänen käymätalonsa. He olivat väär­tejä
Telpukan kanssa, vaikka Tel- '
pukka viime vuosina olikin kä)myt
mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yh­dessä
he olivat ennen poroja varas­taneet.
Se oli Telpukkakin lanta-laistunut,
niinkuin hänkin, jolle nyt
riitti vaivainen lammas.
Nytkin, tällä matkalla hän oli
poikennut Telpukkaan. Telpukka
itse ei ollut sattunut kotiin. Savot-tatöihin
kuului menneen. Telpukan
emäntä oH yksin ollut kotona. Ai­noastaan
Riikan-Hannu oli istunut
pirtissä ovensuussa, lakki silmillä.
Arvi Järventaus
{Tunturikertomuksia)
toman paikan, jonka hyvin saattoi
kuollut ja virkosi eloon..." Nais­väen
puolelta rupesi jo kuulumaan
itkun hyrskettä. Joku heistä nousi
penkistä ja meni saarnamidien kau­laan.
Tämä keskeytti hetkeksi se-
Emäntä oli kertonut, että heiltä vii^ ZS^S^^^^^^^ f^^^^^.^ hän kos. lityksensä, todistaen syntejä ant^^^
mme, sillä siihen työhön oi Hfnn^^^^ä^^
yhtä kätevä kuin Lni-^ ^ ^ , " ^ uskaltanut vaikka vetoa
^ ^ ^ t ^ ^ ""'^^ ' " ^ " ^ peljännyt omantun-pyytänyt
Kuuvaa korjaamaan nonvaivoja enempää kuin suntia pi-nieää
kellotapulia. Se
oli
läävän ovea, kun ei sattunut Telpuk-kakaan
kotia. No, miksi ei. Kuuvaa
ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä.
Hän oli jo siksi lantalaistunut, että
saattoi korjata läävänkin oven. Oli
vallinnut jo hyvä hämärä, mutta se
ei ollut estänyt tuommoista pientä
työtä. Kuuva oli mennyt läävään ja
poika soitti
soitti vain, vaikka oli pimeä kuin sä-ja
jatkoi sitten puhettaan hiukan hil­litymmin.
Kuuva istui ja kuunteli. Hän ei
ollut ensi kertaa seuroissa ja hän ta­jusi,
että selitys läheni loppuaan.
Hän tunsi nälkää, sillä hän ei ollut
Ei laskenut pyhän tuloa mä- syönyt sitten kuin kotona. Telpu-märän
mukaari niinkuin entinen sun­tio,
joka soitti toisinaan jo kolmelta.
Ei, tämä nykyinen meni pappilaan
puoli kuusi iltapäivällä, järjesti kel­lonsa
papin kellon mukaan ja soitti
pxtanytp,e„en tarkastuksen. Huono kuudelta niinkuin kesälläkin . . .'
oh ollut ov, ,a läävässä yksitoista Kuuva taivuttautui hiukan etukt,-
maraan ja katseli suntiota, joka is­tui
melkein pöydän päässä, tarkaten
saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen.
lammasta. Mutta lammasten luku­määrä
oli kiinnittänyt hänen huomio­taan
paljon enemmän kuin läävän
ovi. Hän oli hiukan kuulostanut ja
sitten yks-kaksi' tehnyt, tekosensa.
Lammas oli kadonnut hänen kelk­kaansa
käden käänteessä. Hän oli
pistänyt sen karsinassa ja juoksutta­nut
veren läävän pohjalle lannan se­kaan,
sivaltanut lampaan säkkiin ja
peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli
kassa oli ollut aie haukata, mutta
siinäkin oli aika mennyt oven kor­juussa
ja muussa. Kylällä taas oli
olliit hommia sielläkin.
Hän rupesi katselemaan ympäril­leen
kuin etsien jotakin suuhun pan­tavaa.
Niinkuin sitä olisi seuratu-vassa
saatavissa ollut. Mutta Kuu­va
ei sitä ajatellut. Hänen oli vain
nälkä ja hän käänteli päätään puo-rauhallinen
hymynsä. Kuuvasta tun- ^een ja toiseen,
tui hyvältä katsella suntiota. Hänen Sattuipa niin hänen katseensa ruo-kasvoiltaan
saattoi lukea ikäänkuin kakaapin päälle. Siina ihan käden
sanattoman kehaisun: "[Mikäpäs täs­sä
ja yleensä." Se hymy oli kuin
kaikkia pelkäämättömiä varten Ja
Kuuva omisti sen tyynesti itselleen.
,.. ^ .. "Mikäpäs tässä... fa_j{leensä"...
käynyt mm nopeaa,.etteivät toiset " -jvSitula se- p a h i n ä ^ . . ?-^Iutta
^mpaat oleet tieni^et mitään. Sit- kukapa sen todisti?"... "Jo vain,
ten han oh pessyt umessa kätensä, j^^^apa sen todisti?"... Lampaita
peuhtonut lumen sekaisin ja korjan- hänelläkin... ja myödä se
nut aavan oven. Ja Telpukan emän- ^^^^ ^än niinkuin muutkin . . . myö-ta
oh kahvittanut. dä ja . . . syödä. Mikäs siinä. Saat-
Peräkanaa he sitten olivat kirkolle toihan hän lampaan syödä kotia
ajaneet, Telpukan emäntä edellä ja päästyään ja silloin oli hänen karjas-
Kuuva jälessä. Matkalla oli emän- saan yhtä vähempi. Heh!
tä jutellut seuroista ja Riikan-Han-riusta.
"Se on hyvä saarnamies se
Juntin-Pieti." "Hyväpä, hyvä". "Sil.
lä on eri henki kuin papilla.^' "Eripä
tietyst
kun tihunnin
ten varas tuo Riikan-Hannu..."
"Mikäpäs se . . . Hannu-riepu." "Vei
meiltäkin lampaan kuin puhaltaen
vain." "Mikäpäs se . . . kyllähän se
Hannu..." — Kuuva oli koetellut
pysyikö lammas kelkassa. — "Sinä
se olet tainnut poisheittää...?"
Junti-Pieti puheli lauhkeasti, van­haan,
sävyisään tapaansa. Kadon­neesta
lampaasta kuului puhuvan pa-rasfaikaa.
"Kyllähän sinä, ystäväni,
Iti". "Mikäs nyt papilla . . se y^^^ärrät, miltä tuntuu, kun lammas
ihunnin kantaa." "Ja se on sit- häviää . . . joko sitten eksyy taikka
muuten tulee pois." Ymmärsi sen
Telpukan emäntä ja ymmärsi sen
Kuuvakin. Mikä ettei... Joka on
poissa, se on poissa . . . "Ymmärtä­net
nyt myöskin miltä Jumalasta tun­tuu,
kun joku hänen lapsistaan syn­tiin
sortuu . . . " Ymmärsi sen Tel-
"Niin . . . minkä?" "No, sen varasta- ^^^^^ emäntä, mutta sitä ei taas ym-misen."
"Pois, pois... hyvänen ai- märtänyt Kuuva. Siinä oli jälleen
ta minä en tule enään, pelästyin
niin." '
Ihmetellään ja mennään... Ja voi
hirmuista! Mikä on tuo olio. Onko
se ihminen vai eläin, vai molempia?
Nelinkontin se ryömi. Raajat oli pak­sun
karvan peitossa, sikäli kuin niitä
^ ' i . . . Kasvot olivat mielipuolen
kasvot. Suu oli auki ja ammottavan
tyhjä. Ja tämä olento nauraa hihitti,
yhtämittaa vain nauraa hihitti. Po­ka!".
. . Niin he olivat ajaneet kir­kolle,
jutellen seuroista ja Riikan-
Hannusta ja lammas oli koko matkan
pysynyt kelkassa. Se olikin para­hiksi
kohmettunut, että sen oli hyvin
saattanut nylkeä männikössä, kir­konkylän
laidassa, johon hän Telpu
kan emännästä oli jäänyt, sanoen
poikkeavansa Auralaan. Nylkeminen
ei ollut vienyt pitkää aikaa. Mikäs
se yksi vaivainen lammas . . . Pa­rahiksi
ennen seurojen alkua hän oli
ehtinyt käydä metsänhoitajassa myy­mässä
rouvalle paisti^. Sielläkin hän*
tuo arka, koskematon paikka, jonka
saattoi kiertää. Kuuva ei viitsinyt
tarkata saarnaajan esitystä sen pi­temmälle,
sillä hän ei ollut sitä varten
tullutkaan. Se kun vain muuten,
jonkunlaisesta seikkailuhalusta. Hän­tä
yksinkertaisesti huvitti istua tässä
puuarkun kannella, pirtin muurin ja
ruokakaapin välissä semmoisena kuin
oli. Huvitti senkinvuoksi, etteivät
läsnäolijat aavistaneet, mitä hän
mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin,
että häntäkin ehk»».^)u2ttiin kristit­tynä,
kun istui seuroissa, huvitti
ulottuvissa näkyi lautanen. Kuuva
veti sen varovasti alas viereensä ar­kun
kannelle. .Sitä ei kukaan ha­vainnut.
Liikutukset olivat nyt hy­vällä
alulla ja Kuuvalla oli erinomai­nen
tilaisuus tutkia lautasen sisältöä.
Lautasella oli keitettyjä punas-niakkaroita.
Kuuva kahmaisi niis­tä
taskuunsa pari, kolme, otti yhden
käteensä ja nosti lautasen paikoil­leen.
Nyt saivat seurat hänen mie­lestään
jatkua tahi loppua.
Seurat eivät kuitenkaan vielä lop­puneet.
Pöydän ympärille oli ke­rääntynyt
tiheä ryhmä vaimo väkeä.
Siellä seisoi Telpukan emäntä ja met­sänhoitajan
rouvakin. Huivinurkat
ja nenäliinat olivat ahkerassa käytän­nössä.
Siellä itkettiin ja pyydettiin
anteeksi. Ja Juntin-Pieti todisti, to­disti
oikein sydämensä pohjasta. Mie­het
istuivat allapäin, katsellen saa-pasvarsiaan,
yksi ja toinen mietteis­sään
syljeskellen.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota
Kuuvaan, joka istui uuninnurkkauk-sessa
puuarkun kannella ja söi punas-makkaraa.
Hän pureskeli suun täy­deltä,
tarkaten liikettä pirtissä. Hä­nen
mielestään oli kaikki niinkuin
olla pitikin. Hän pureskeli hyvällä
ruokahalulla, siunaten hengessään
lukkarinemäntää, joka oli makka­rat
laittanut. Ihan kuin häntä var­ten.
Jokainen sai osansa ja oli tyyty­väinen.
Sai, mitä halusikin. Eikä
Kuuva tällä hetkellä halunnutkaan
muuta kuin saada rauhassa syödä pu-nasmarkkaroitaan.
Hän istui puu­arkun
kannella heilutellen jalkojaan
ja oli tyytyväinen.
Alkoi yleinen anteeksipyytelemi.-
nen. Naiset lähtivät kulkemaan pit-
KuiRivat pitkin selkäpiitä tuota nä­kyä
katsoessa.
Käveltiin sitten taloon. Tytöt kal­peina
ja pelokkaina ja pojat apeina,
f mäntä arvasi heti, mistä tämä apeus
la pelko johtui ja kertoi kyynelsil­min:
'Hän on minun vanhin poikani
^ y ^ ^ tylsä ja vaivainen. Ei hän
, ? pahaa, vaan on aina hyvällä pääl-
^ ^ n a u r a a . . . »
. ''luomakunnan kruunu?" — Mitä
^»•koittiTuonto, saattaessaan tuollai-
? — Jätettiin hy-
JstV ja mentiin toisten luo työväen-
;o"e. Kerrottiin toisiUekin tuo epä-
^^llyitävä tapaus ja pian näyttivät
^^kki miettivän samaa kysymystä,
^^aitehaina vietettiin loppu päivä
jutiannustunnehna oK tipotiessään.
sänhoitajan rouva, kuiskien mijaa
keskenään. Mistähän mahtoivat pu­hella?
Kuuvaa nauratti, vaikka hän
koettikin pysyä totisena. Huomenna
keittää metsänhoitajan rouva lam­paan
lihaa ja Telpukan läävässä on
yhtä vähemmän. Se Riikan-Hannu
tietysti... joka aina istui lakki sil­millä
kuin pahan omantunnon vai­vaama
ainakin. Mokoma,
Kuuva korjasi oven . . .
Kuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä
tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ää­ni
soi nim lauhkeana. Kuuva tunsi
omituista liikutusta. Hänen päässään
kehräsi ajatus. Se oli melkein kuin
kiitollisuutta. Jumalaa hän ei oi­kein
uskaltanut ajatella, mutta siinä
pyöri ja kehräsi ajatus sentään kuin
ympärillä jonkun aran ja koskemat-si
ja toinen, joka oli häntäkin soiriian-nut.
Oli aivan paikallaan, että pyy­dettiin
anteeksi.
Telpukan emäntä lähestyi Kuu­vaa
käsi ojona. Kuuva pisti makka­ran
pään suuhunsa ja oli valmis. Hän
sa, huvitti Riikan-Hannu, joka ju-rotti
lakki silmillä ja veti epäluulot
päälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut
kuin mies . . . reilusti ja reimasti. Oli­si
korjannut läävän oven niinkuin
hän, Kuuva, ja istunut seuroissa, sen
sijaan että murjotteli pahan oman- tiesi, mitä tuleman piti ja oli rauhal-tunnon
näköisenä. Pyh! Ohpa tä- linen.
vaikka mä maailma kumma! — Anteeksi, veli! Minäkin olen
Kuuva oikein ihmetteli Riikan- soimannut sinua varkaaksi niin mon-
Hannun taitamattomuutta. Piti olla ta kertaa. Telpukan emäntä halasi
rauhassa vain . . . mukavasti, ja kat- Kuuvaa kaulasta ja itki.
sella, kuinka kaikki meni sileästi — No . . . huihai... älkäähän nyt!
kuin itsestään aivan. Anteeksi vain. Kuuva pureskeli mak-
Juntin-Pietin ääni oli hiukan ko- karan jäännöstä ja sylkäsi sen pääs-honnut.
Hän oli päässyt käsiksi sä olleen rihmakappaleeri lattialle,
lempikohtaansa, teurastettuun va- Tuli toisia, tuli ja meni. Kaikki
sikkaan. "Pitihän meidän iloita ja olivat samalla asialla. Anteeksi pyy-riemuita,
sillä tämä sinun veljesi oli sivät Ja anteeksi saivat. Ei Kuuva
mm
UK
m
mm
•
U
Vi
11
. f i