Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 2, 1936

              Kirj. S H I M ^ y
( Kilpakirjoitus J
JO vaikeni tykkien jylinä.. > Saapui maan, perääntymään, lyömään vi-rauha;
Puhkuen; kiitää juna eteen-^^^^1^^
päin sateisesta Ja; myrskyisestäiSäästä* ym, äiti, vihollistani minä en näh-huolinmtta.
Täpötäyteen on se^sullot- nyt sotarintamilla.^ Vihollinen mäs-tu
sodan urhoja, ^'isänmaan sanka- .^^.^^s^^^^^^^^^ nautti siitä, että
.raita". Kaikki he olivat ^matkalla ko­ljiin
— kotiin rakkaimpiensa ;luo . . .
Kirj. Ester.
-me työläiset topounme toisiamme.
Meidän teurastus tuotti heille miljoo-
Pienessämetsäpirtissä-on pimeys. ^ . J ^ ^ ^ meille tuskaa ja kyyneleitä."
— Vettä sataa kuin saavista kaataisi. "Sinä .olet aivan sekaisin poikaseni.
Vanha äiti, jolta mies surmattiin-so- Etkö ymmärrä, että isänmaan puo-dassa,
makaa hdkfcona vuoteellaan, -lesta" . . .
vieressään lapsi, vasta muutaman '.'Isänmaan! Ei minulla ole isän-kuukauden
vanha. — "Eila! E i l a ! " maata, eikä teilläkään. Minä uskon,
tuskaisena äiti kuiskaa. että tekin .olette jo kyllin saaneet kär-
Eila, noin 14 vuoden vanha tyttö, siä sodan seurauksista. Eikö se muu-nousee
vuoteestaan, jonne juuri oli ta maailman katsomustanne?"
laskeutunut levolle. '^Mitä äiti tah- "En tiedä, mutta julmaa se kyllä
too?" kysyy Eila. ,on, vaan julmempaa olisi antaa vihol­lisen
tulla maahamme ilman vastus­tamatta."
"Niin, vihollinen. Minä en osaa vi­hata
heitä. He ovat samanlaisia työ­läisiä
kuin mekin ja myöskin yhtä
hulluja kuin mekin, jotka lähdemme
toisiamme teurastamaan rikkaitten
o miksi ette
"Minä niin pelkään, pelkään . . . "
"Mitä pelkäätte, äiti? Oi sano­kaa!"
Uteliaana menee tyttö äitinsä
vuoteen viereen.
"Jos ei poikanikaan tule." Hän
vääntelee tuskissaan käsiään. " O i Ju­malani,
tämä on enemmän mitä minä
~j;oiii,^^^^ggf^ta. vei minulid:
kaat."
"Kyllä Esa varmaan tulee. Eihän
hänen nimensä ollut, kuolleitten luet­telossa.
Äiti raukka, koetetaan,kes­tää!
Ehkä hän .piankin, tulee'', loh­duttaa
Eila, vaikka itsekin :oli lohdu­tuksen
tarpeessa; JSamassa herää lap­si
äidin vieressä ja rupeaa hiljaa itke­mään,
aivan kuin hän ymmärtäisi äi­tinsä
suuren surun.
"Lapsi raukkani, sinä poloinen et
nähnyt isääsi, etkä voi milloinkaan
nähdä. Korjaa peitettä lapsen ylle.
- Tuo Eila se maitopullo. Muistat- j^un^vielä toisen kerran?»
hanmihm sen viimein laitoit." "Vartohan, äiti. Minä kerron siitä
"Kyllä, äiti.", Eila hakee pullon ja teille huomenna enemmän. Nyt olen
ojentaa sen vuodetta kohden. "Täs- väsynyt ja paneudun levolle. Mmä
sä äiti." koetin kaikkeni että säästyisin kuo-
"Rupea riyl nukkumaan Eila, aa- lemalta tässä sodassa, sillä minun
mulla sinun pitäisi jo mennä kou- edessäni ön vielä suuret taistelut. Mi-luun.
Ehkä minä jo pystyn jotam te- nä rupean järjestämään tovereita yh-akanrieet
"täistäe^
jnasta, kun huomasitte erehdyksen-ne?"
"Äiti, pilkkaatteko te minua? E i ­hän
me voitu sitä tehdä. Emmehän
me olleet;.yksimielisiä, vaikka useat
tiesi, €ttä vihollinen, joka meidän olisi
pitänyt kukistaa, on omassa maas­samme.
Ei me voitu sitä tällä kertaa
tehdä, mutta seuraavalla kerralla ~
te, äiti, annatte poikanne"...
Äiti keskeyttää hänet: " E i , ei,
Esa, minun ainoa tukeni ja turvani!
Sinäkö suosista juoksisit surman suu-i^
EVÄISEN sunnuntaiaamun har-
#>maa usva kaikkosi vähitellen. Au­ringon
kilo nousi taivaanrannan ta­kaa
suurena ja lupaavana. Nuori,
kaunispiirteinen mies, työmiehen pu-
N^ussa istahti puiston penkille kuin
;väsähtänyt matkalainen. Sellainen ei
hän kuitenkaan ollut, ainoastaan
eräästä tehtaasta yövahtivuoroltaan
>palaava työläinen.
Luonnon hiljaisuusko vai mikä lie
vaikuttanut, että miehen katse muut­tui,
raukeaksi, pää nyökähti kerran,
kaksi ja hän oli nukahtanut.
Miten kauan hän lienee torkkunut,
mutta hakahtuessaan liuomasi hän
auringon olevan korkealla ja puiston
pilikulinnut visersivät tuhansin kie­lin
kuorossa.
Jostain läheltä kuului parit kevyet
jalan askeleet. Mies heristi korviaan.
Kaksi tyttöstä, toinen aivan pieni vie-
. lä, lähestyivät käsi kädessä ja tuskin
huomasivat penkillä istujaa. Yht'-
äkkiä he P3rsähtyivät leveän tien lai-
•Jism^SL pienempi huu4fthtir^e3^!&4^»:<
ja manaa taivaan ja helvetin voimia
avukseen.
Mies kävelee edestakaisin huo­neensa
lattialla hermostuneesti pä-lyen
kelloa ja puhelinta. "Miksei
Ida jo soita, kuinka hänen sisarensa
voi? Hengissäkö vai ei?" Voi näitä
päiviä ja voi öitä työssä tehtaalla.
Hetkeäkään hän ei ole,saanut rau­haa,
muistellessaan sitä traagillista
tapausta, jonka yhteydessä heidän
tuttavuutensa alkoi. Ja, mikä kum­mallinen
sattuma, etä Ida oli saman
tehtaan työläisiä kuin hänkin, työs­kennellen
kuitenkin konttoriosaston
puolella. Ja vielä, mikä onneton sat-tuma^
että koira, jonka hän oli pa-koitettu
ampumaan, oli herra tehtai­lijan
uskollinen henkivartija. Mitä
kaikkea lie kohtalolla pelissä, pirun
juonet ties, kun näin oli johtanut,
mutta kaikkein pahinta oli kuiten­kin,
että hän oli auttamattomasti ra­kastunut
Idaan, jonka omistamisesta
teisrintamaan tätä joukkoteurastusta
vastaan ja sitten yhdessä joukoin, ri­vit
vankkoina, me kykenemme murs­kaamaan
tämän järjestelmän, että
loppuisi sodat, nälkä ja kyyneleet."
Äänettöminä painuivat he kaikki
levolle, sillä olihan jo myöhäinen ilta.
kemään. Ovelle koputetaan. Mitä se
oli? Onko joku ovella? Mene Eila,
laita tuli lamppuun ja päästä vieras
sisään", käskee vanha äiti pelosta va­visten.
"Kun eivät vaan olisi murha­miehiä!"
Eilan avatessa ovea, tulee sisään
nuorukainen, vaatteet läpimärkänä.
" E i l a ! Rakkahm sisko", Esa hy­väilee
siskoaan.
"Sinäkö se olitkin Esa? Me jo niin
^kasimme, että sinä et enään pa-laakaan."
"Mutta missä äiti?" keskeyttää Kirj, Toipo Niemi
Esa.
" ^ " R S poäani''j kiiuto hef ~
kosti toiselta puolen huonetta.
"Äiti, oi äiti!" - - Esa syleilee van­haa
äitiään ja sUittää hänen hiuk­siaan.
— "Minä t u l i n " . ..
" N i i n , sinä tulit, mutta isäsi, hän
ei koskaan palaa", nyyhkyttää äiti ra­justi.
" O i , älkää surko niin kovin. Sora­kuopassa
hän lepää, tuskista vapaa­na.
Hän ei tiedä meidän käreimyk-sistä
mitään. Minä kostan vielä heiUe
kuoleman. Mutta, äiti, k u u l e " . . .
"Mitä Esa, ,etiiän vain ole raaja-nkko?"
virkkaa äiti pelästyneenä.
"Käsivarteeni luoti r^äisi haavan,
öiutta se oH koulua minuUe ja rsutä
n^nä haluaism teiUe kertoa?'VcSeUt-tää
Esa innoissaan.
"Kouluahan se oUshniflenimkuin Olen itrmoa, lohtua vuottanut
m u i U ^ ; . . ^ .opit ^^nudeem^synkkäm^^^^^^ karuun.
Olen laulaen, nauraen armastanut,
olen nähnyt mä onnen tarhaa.
Olen leikkien, lempien rakastanut,
vaan se kaikki on ollut vain harhaa.
Olen iloiden, riemuiten laulellut,
mutta murhe mielessä maannut.
Olen Mokaillen, itkien rukoillut,
vaan.en ole.lohtua saanut.
Olen hellien, tunteillen haaveillut,
olen matkaillut satujen mailla.
Olen-halafUen, suudellen lempinyt,
silti ollut, oon armasta vailla.
Olen uskoen, epäillen luottanut
iylhäiseen taivahan taruun.
SO, Ida, kuinkär suuri ja kaunis koira
lähestyy meitä, tahdon silittää sen
kiiltävää turkkia."
"Se voi olla vihainen vieraalle, ole
varovainen L i l i " , puhui sisarensa, jo
täyskasvuinen kaunis, nuori tyttö.—
Komeana kuin nuori leijona lähestyi
iso poliisikoira tyttöjä. TuoMoksi^se
pysähtyi ja vainusi ,kuin jotain epäil­len,
katsoi taakseen, mutta nähdes­sään
taluttajansa lihavan herran kyl­liksi
kaukana, heilutti häntäänsä kuin
sanoen: tule vaan, en minä vihainen
ole
Mutta yht'äkkiä rikkoi kaamea kil­jaisu
vallitsevan hiljaisuuden. —
Koira oli hyökännyt pienemmän ty­tön
kimppuun ja julmasti kuin susi
repi hänen vaatteitaan ja hentoa ruu­mistaan.
Sisar oli pUölipyörryksissä ja koet­ti
puunoksan avulla lyödä petoa, mis­tä
se vain yltyi yhä enemmän.
Mies penkiltä näki koko näytel­män
kaameuden. Hetkeäkään empi­mättä
sieppasi hän browningin vyöl­tään
ja laukaisi...
Kuolettava luoti oli sattunut ja
harmaa susikoira lepäsi hengettömä­nä
keväisen ruohikon päällä. Mies
nosti hellästi pienokaisen runnellun
ruumiin käsivarsilleen, aikoen pois­tua
apua hakemaan. Kuului huuto:
"Seis!" Hän pysähtyi kuin naulittu.
"Kenen luvalla te" röistö~a~mmuitte-minun
kalliin koirani?"
"Tämän pienen, viattoman elämän
luvalla katsoka^..." Lihava pö-sö
tuskin vilkaisi verisiin lapsen kas­voihin,
niin vihansa sokaisema hän
oli.
Nuori tyttö puun suojasta lähes-
Xyi arasti nyyhkyttäen ja .anteeksi
pyydellen sitä, että hänen pieni sisa-
' rensa oli uskaltanut silittää hienon
herran koiraa.
"Mutta kenen luvalla'tä3rt3^ tä­män
lapsen kenties kuolla vammoi­hinsa?
Kumman henki on kalliimpi,
hänen vai teidän koiranne? — Mitä?
Ettekö voi vastata, herraseni?"
Nuori mies taakkoineen vapisee vi­hasta
muukalaista kohtaan. — Jouk­kue
kiirehtii eteenpäin ensimäistä
asumusta koliden. Lapsi valittaa sy-däntä^
rkevästL Nuori tyttö, Ida,
itkee Ja vaikeroi onnetonta sattumaa
— kuolleen koiran omistaja sadattaa
Hänen levottomat ajatuksensa py­säyttää
alhaalta kuulunut oven pau­ke.
Joku juoksee portaita ylös. Ko­putus
oveen ja Ida seisoo huoneessa,
kasvot vääntyneenä tuskasta ja epä­toivosta.
"Lili on kuollut tänä aamuna, Toi­vo
. . . Koiran puremat olivat m3n:-
kyllisiä." Katkonaisesti hän selittää,
minkä voi: "Auttakaa minua,minä
menehdyn. Toivo! Kaiken lisäksi
johtaja antoi paperini ja sanoi, että
saan kävellä helvettiin sen kuolleen
koiran perässä. Kuuletteko, Toivo,
hän sanoi, että te olette sulhaseni,
joka vaani tilaisuutta saadakseen
tappaa hänen ainoan uskollisen ys­tävänsä.
Elämä on ihan hirveätä.
Voitteko tehdä mitään tämän asian
hyväksi?"
"Rauhoittukaa Ida neiti. Pahinta
asiassa on kuitenkin se, että minäkin
olen saman tehtaan työläinen. Työs­kentelen
ainoastaan yövahtivuorolla,
joten arvoisa tehtailija niin ollen ei
tunne minun persoonallisuuttani ja
sattuu, että joudun tästä kahakasta
kärsimään ristikkojen taakse —
mutta mikä teidän tuli, tehän aivan
horjutte?—^ sillä onhan rikkaan kqi>
ran henki kalliimpi kuin köyhän lap­sen
tai ryysyisen työläisen. — Mut­ta
malttakaahan, tuli tässä mieleeni
jotain."
Ja kuin pähäalintä muistaen M n
jatkoi: "Nyt tiedän jotain voi
tätä maailman pahuutta. Olkaa ai­van
rauhallinen, uskon, että kaikki .
järjestyy vielä parhain päin."
Hiljaa suostutellen lähestyi nuori
mies tyttöä ja jokin selittämätön tun-'
ne sanoi hänelle,-että hänen täytyy
tehdä kaikkensa selvittääkseen tämä
surullinen tapaus.
/Kiivas koputus oveen havahdutti
kaljupäisen tehtailijan tilikirjojensa
äärestä.
"Sisään!" kuului ääni ja pian hä­nen
edessään seisoi nuori työmies
ryhdikkäässä asennossa.
" T e kurja koira, uskallatte tulla
vielä minun silmäini eteen, kiljui joh«
taja.
"Anteeksi, herraseni, mutta käy­tittekö
samallaista puhuttelutapaa
edesmennyttä eläintänne kohtaan?.