Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 15, 1951

              IlMea äiti syleili poikasBsa ja -oli
mySsMn tuHut Jälremmä^L Kyynel'.
• vierähti kuiiitmieelle poä:eHe}-|ä leisks;-
värisi. JcQsas.tuJisi lie&su ttillesB, het-'v,
ken, jota- • hän oli. öistfeaut.;". iläö" * sai'-'
painaa päänsä äidin armaan povetle, sai
'kuulla isän sanovan"Siinäpä sinä olet,
" . poikani!" Miteavsiiiiri; oimi ja mielen
täyttävä rauha.
Paljon riitti. puhumista mplemmin,
puolin. Joonai^ kysyi, että mikä hänen
nimen^ oli, kujn hän ei yht^n sitä
muistanut. Jostakin ikäänkuin hätnä-rästä
alkoi ^ahmoittua jotain tultua.
**>Voi, poikani, ethän sinä Joonas ole,
Aarre sinä olet, meidän aarteemme, jona
sinua amapidiinme. taivas,
miten aniidllmen sinä olet, kun olemme
saaneet sinut takiaisin. Mutta koeta
muistella, millin sinä katosit silloin, et­tei
sinua miteäkääh löydetty."
"Äiti jä isä, eii Jaksa muistaa vielä,
siinä on jotakin hämärää. Mutta olen
ainakin teidät löytänyt, enkä teitä enää
koskaan jätä. Isän hoidan terveeksi ja
sitten elämme onnellisina. Huomenna
kun päivä valkenee, menen ulos ja koe­tan
kierrellä ympäri, jos jostain löytäi­sin
tuttua, että voisin muistaa, miten
silloin hävisin. Ainoa minkä muistan
on se, että värisin kylmästä kulkiessani
paikasta toiseen, pyydellen ihmisiltä ruo­kaa
ja yösijaa. Lasein yövyin ladoissa
ja sitten tulin Koskelaan. Oli pimeä il­ta
ja kylmä lumipyry. Olin niin väsynyt
ja viluissani. Siellä oli niin lämmin ja
kun ei kukaan käskenyt pois, niin roh­kenin
mennä talaan ääreen. ^Siinä roi­husi
iloinen tuli. Emäntäpiika antoi
lämmintä velliä, söin niin p£jon kuin
jaksoin ja sitten nukahdin. Vasta seu­raavana
päivänä heräsin. Isäntä käski
minun lähteä ja menin ulos. Sydämeni
oli aivan kauhusta pysähtyä ,että taas
täytyy jatkaa loputonta matkaani. Me­nin
ja noudin jpuita, hain vettä ja tein
mitä ikin^ osasin ja taas sain ruokaa. Il­lalla
kapusin uuiiin päälle ja siellä nu­kuin.
"
"Talossa oli pieni, vaaleatukkainen
tyttö, joka oli kuin pieni enkeli. Marja
oli hänen nimensä ja hän oli myöskin
orpo, sillä hänen äitinsä oli kuollut pie­nen
veljen syntyessä, vieden hänet mu­kanaan.
Isäntä oli uskovainen ja an­kara.
Usein hän pieksi pientä tytärtään
pienestäkin rikkomuksesta. Samoin
Leena, emäntäpiika. Usein saimme mo­lemmin
piiskaa ja meitä tukistettiin mel­kein
aina ohimennessä. Mutta me puol­simme
toisiamme ja kärsimme yhdessä.
Pahin aika meni ohi ja vartuimme yh­dessä
kärsien ja toivoen. Minun on ol­lut
hyvä olla ,mutta usem olen kaivan­nut
teitä. Mutta Marja, pieni kultai­nen
kasvinsiskoni, hän saa kärsiä vie­läkin.
Hän meni naimisiin ja ensim­mäisen
lapsen synnyi:tyä hän halvaantui
ja lapsi, pieni poika, kuoli pois. Nyt
hänen miehensä asuu vieraan naisen
kanssa. Marja asuu taloaan palv^elijain
kanssa. Hän on kärsinyt paljon, mutta
hän ei valita. Yksin hän elää muistel­len
aikaa, jolloin elämä hymyili hänelle­kin—
tosin vain hetken."
Äiti oli saanut aterian valmiiksi ja
pian oli perhe yhdessä aterialla pitkän
ajan perästä. Aarre katseli vanhem­piaan
miettiväisenä. Miten paljon he
ovatkaan kaivanneet kultaista, pientä
poikaansa, ainokaistaan, odottaen ja toi­voen.
Pitkä on ollut aika, yhdeksän­toista
vuotta. Ja nyt kuin ihmeen
kautta hän on tullut kotiin, tuntenut
isän ja äidin jakamattoman rakkauden.
Viereiseen pikku huoneeseen äiti lait­toi
vuoteen rakkaimmalleen ja pian oli
pikku mökki pimeänä." »alutta uni ei
tullut kenellekään. Sairas isä, pian pois-menex^
ä, nousi pimeässä istumaan. Sii­nä
hän kyhjötti piQjpuaan poltelleii.
- MIeleigäayii -Jailki-, kuva'-lmseasa- JaJkito'-.-
kossa. Kultaiset vanhemmat, mitä he
avatkaan kärsineet odottaessaan ta­paavansa
vielä pienen poikansa.
Pian oli Aarre pukeissa ja äidin käh-Äiti
ei myöskään nukkunut Hiljaa vipöydässä. Isä katseli ihaillen ja kun
hän fisti Mtensä ja huulet ikäänkuin Aarre oli juonut kahvinsa, kehoitti isä
kulskrtet rukousta. Miten hyvin nyt häntä nousemaan ovenpieleen.
lea ruokaa: ja..^ös||2ä.- -.-.Vielä ei ole sel­vinnyt,
m iÄ joMiLpienen Aarren pois
kotipihalta fseksjrfti niin, ettei osan-npt:;
kqilin lämpimään
onkaan, kaikki, pois ovat pyyhkäistyt
memeet vuodet, on kuin ei niitä olisi
koskaaa ollutkaan. Olisi vain soma, pie­ni
pörröpäinen poika, joka on leikki­mässä
ulkona kissansa kanssa. Niin,
siellä nukkuu heidän ainokaisensa vuo­teessaan
pienessä kamarissa. Hiijaa
nousi äiti, hiipi huoneen ovelle. On se
totta. Aarre on siellä, ei tämä ollut
unta, kuten niin monta kertaa ennen . . .
Aarre — Joonas, joka hän oli maail­malla
kiertäessään, ei myöskään nuk­kunut.
Hän kääntyili vuoteessaan ja
mietti. Hän ei kuitenkaan päässyt sel­ville,
mitä salaperäistä liittyi häiiien elä­määnsä.
Siinä oli katkeama kuin f il­ta
minauhassa. Vähän ennen Koskelaan
menoaan hän muisti tapauksia sieltä ja
täältä. Mutta nyt oli hyvä mieli, joka
aina oli ollut levoton ja odottanut tätä
hetkeä. Hänellä oli vähän säästöjäkin,
sillä hän oli aina ollut säästäväinen, jo­ten
he pääsevät kyllä eteenpäin. Isä,
tuo surullinen ja sairas isä on saatava
lääkäriin ja terveeksi ja sitten on kaikki
hyvin.
"Jl/i«ä matkasin maita ja metsiä,
ja kiertelin märkiä soita.
Minä koetin äitiä etsiä
näin kauan sain katsella noita.
"N''yt olen kotini löytänyt,
olen löytänyt äitini annaan.
Olen isän sylissä levännyt,
nyt täyden rauhan saan varmaan.
Minä orpona kuljin tietäni,
äidin kuvaa syömmessäin kannoin.
Minä suruni surin yksinäin,
ilon maailmalle vain annoin.'*
Aarre hyräili hiljaa itsekseen. Oli
niin hyvä ja levollinen olla, kerrankin
pitkän ja yksinäisen elämän jälkeen.
Viimein hän vaipui rauhalliseen ja sy­vään
uneen.
Kuu-ukko kurkisti kierroksellaan pie­nen
mökin ikkunasta. Se näki kauniin
nuorukaisen uneen vaipuneena, kasvot
loistavina, Hiljaa se vetäytyi pienen
pilven taakse. Se oli nähnyt niin mone­na
iltana kuin muistaa jaksoi äidin pol- '
"Siinä on merkki, mihin asti minä olin
silloin kun olin hyvissä «voimissa. Niin,
pitempi olet kuin mii», hyvin olet säily­nyt
ja elänyt." Isän mieli oli tavatto­man
keveä.
Aarre lähti ulos. Jospa hyvinkin löy­tyisi
johtolanka, mitä pitkin osaisi sin­ne,
missä loppui hänen muistinsa.
Hän kulki pitkin pellon aukeamaa
mietteissään. Nyt ei tullut laulu mie­leen,
ei, vaikka se oli niin helpossa ollut
elämän varrella pienten vastustenkin
kohdatessa. Tarkkaavaisena ja val­miina,
huomioimaan pienimmnäkin joh-tolaingan,
hän tuli metsän siiöjaän. Piltit
olivat tietysti kaivaneet" sinä äikänä^
jolloin häh oli mäailniälla. Mitään sil­mään
pistävää ei tullut vastaan. Polku
vei pienen puron rantaan, mikä kie­murteli
mäen syrjässä pienellä aukea­malla.
Vesi vieri siinä somasti, toisi­naan
virraten kovemmin. Paikoin on
kuin ty3miä, pieniä järviä. Sen juok­sua
oli hauska seurata.
wA5atuksettomana asteli Aarre, taitta­en
tien sivusta pienen kepin, lyöden sillä
aina jonkin ohdakkeen polun vierestä.
Siinä teki puro pienen mutkan ja kään­tyy
aivan kuin takaisin. Siinä oli pieni
porras puron yli. Äkkiä Aarre muisti
kaikki! Hän oli mennyt portaan ylij,
kaatunut veteen ja hetken itkettyään
lähten5rt kotiin. Mutta hän oli ereh­tynyt
ja lähtenyt eteenpäin, seuraten puu­ron
rantaa. Hän oli kävellyt ja kävel­lyt.
Sitten oli tullut muuan vieras mies
vastaan ja häneltä oli Aarre kysynyt äi­tiä.
Mies vei hänet mukanaan vieraa­seen
paikkaan, jossa hän oli nukkunut.
Yöllä häneen tuli kuume. Hän muisti
kuinka mies ja vaimo olivat riidelleet.
Mies olisi halunnut ajaa hänet ulos aa­mulla,
mutta vaimo oli puolustanut hän­tä
ja niin hän oli sairastanut useita päi­viä,
monta vuorokautta hän oli ollut tie­dottomana.
Sitten hän alkoi käsittää
asioita. Usein hän kuuli miehen kiro­ten
uhkaavan heittää hänet ubs, jolloin
hän peloissaan kyyristyi huoneen nurk­kaan.
Vaimo suojeli häntä kuin omaa
lastaan ja miehen ollessa ulkona antoi
hänelle ruokaa. Vieraita miehiä kävi
villaan pienen vuoteen vieressä rukoile^ mökissä, saaden aina pullon mukaansa.
van poikansa puolesta, kun tämä kulki
maailmalla. Nyt oli ksikki kääntynyt
hyväksi, oli kääntynj^ elämän lehti kir­jassa
ja elämän kahleet eivät painaneet
tällä kertaa tuon pienen mökin asukkai­ta.
Seuraavana aamuna olivat äiti ja isä
aikaisin hereillä. Ei nyt nukuttanut,
.^iti oli keittän3rt aamukahvin, käyn5rt
ulkona heittämässä heiniä ainoalle leh­mälle
ja lypsänyt sen. Isän hän oli jo
kahvittanut ja njrt odotettim Aarren
ylösnousua. Äiti kävi jo usean kerran
katsomassa. Rauhallisesti nukkui Aar­re
ja äiti ehti jo usean kerran maistel­la
kahviaan. Isä ei antanut lupaa he­rättää
poikaa. Tämä oli ollut niin
kaiian poissa ja nyt hänen annetaan tun­tea
olevansa kotona. Isä selaili aikansa
kuluksi jotain kirjaa, mutta katseensa oli
kuitenkin aina suunnattuna a'almiina
ovelle, mistä tuo rakas, kauan kaivattu
poika tulisi.
•\Hbräsii filmein'Aarrekin. • Ensimmäi-"
s«fci- -Ma,: Jjuomasi •puuhevcssa ^ Jamärin •"
pienestä pojasta, ressukasta, Joka kyl- nuijassa, Siiun^ meni hellään hy- >
• masla-.-vanstöa-iailkf ky!afelli^;|^iMs-:-. .m^ia; -.PisaE pa|aB-^'aattdta-«^ oaisla- •
Näin kului useita päiviä. Sitten vai­mo
antoi hänelle ruokaa ja laittoi pus­siin
vielä leipää ja lihaa ja neuvoi hän­tä
menemään polkua tielle, joka on jon-
" kin kilometrin päässä.
Aarre taivalsi eteenpäm. Tie tuntui
loppumattomalta ja pienet vohnat alkoi­vat
loppua. Itkien hän koetti mennä
eteenpäin. Muistmsa oli kadonnut, hän
ei enää kaivannut isää eikä äitiä, vaan
hiljaa itkien taivalsi eteenpäin. Loppu­mattomalta
tuntuvan matkan perästä
näkyi viimein ihmisasunto ja sinne poik­kesi
pieni mierolainen.
Nyt hän muisti, kumka siellä joku lei­killään
sanoi: "Katsopas Joonasta, kun
on tullut tänne pyytelemään. Menehän
tupaan pussmesi, ehkä äiti antaa jo­tain."
Nuori mies painui ulos rappu­silta.
Aarre meni sialle ja kun siellä
kysyttiin hänen nimeään, sanoi hän ple-
•vansa Joonas. Näm tuli hänestä Joo­nas,
miemlamen, joka kulki talosta ta­loon
. ^
Heti talven tultua haa :sitten joötui
••Mosketea- ja. siihen""-hansa,, mieronpol-'
kunsa-teppm-. ,-.
•nyt Ä l m y t häudle.' -Hslpsänä jo kui
lui laulu ji^tespiäiiia hänen palatessaa
tulkiHEismatkaltaaia:
< *'Mmstoissa ktdjmmä polkua imk
Joka mun eksytti äitini luota.
Kotiini kzdtaiseen vie mun tieni
siett* isä, kultainen äitini pieni! '
Kauan viivyin mä vieraalla tieUä
lapsuuden kotiini osasin vielä!
Pian oli Aarre Jälleen kotona,'
äidille ja isälle kaikki muistonsa. Xiti
hellä ja hyvä, puhkesi vieläkm itkuun
ajatellessaan .pienen. mierolaisen kärsi
rayksiä. HfeUästi pyyhki .\arre kyyne.
leet äidin poskilta, sanoen:
"Voi pikku äiti, kaikki on hyvin.
Olemme taas yhdessä, mitäpä enää itki-sinnne."
"Sinä. matkasit varmaankin Mustan
Mikon mökille, sillä muita ei sielläpäin
ole sellaisia ja sekin on ainakin seitsemän
kilometrin pääs^ täältä ja siitä on usei­ta
kilometrejä seuraavaan kylään", sa­noi
isä. "Siellä varmaan olit kauan,
kun sinusta ei kukaan ilmoittanut kun
kyselimme. 'Mikko on kuollut ja vai­monsa
myös, ei heiltä enää voi mitään
selvää^.saada ^a. mepiiyt on mennytiä.
Oleihnie! kiitollisia kohtalolle, joka joh­datti
sinut nim hyvään paikkaan kuin
kerroit."
Sitten alkoi selvittely. Koskelaan täy­tyi
saada ensimmäiseksi tieto, että Joo­nasta
ei ole enää. Hänet on pyyhittä­vä
pois sen pitäjän kirkonkirjoista ja
tämän kotikylän kirjoihin merkittävä
eläväksi. Pian sellaiset selvitykset tuli­vat
tehdyiksi.
Aarre meni läheiselle sahalle työhön.
Suoraan suksilla mennessä ei sinne ol­lut
kovinkaan pitkä. Se oli lähellä Mus­tan
Mikon entistä mökkiä. Aina työhön
hiihtäessään Aarre muisteli tuota en­simmäistä
matkaansa.
« o «
Aika riensi eteenpäin. Oli ohitettu
joulu ja oltiin jo tammikuussa, kun isä
sairastui vakavammin. Eivät auttaneet
enää lääkärit, eivätkä mitkään neuvot.
Kauan jo hiljaa lepattanut elämän liekki
sammui. Viimeisenä iltana oli Aarre
yksin sairaan luona, äiti öli katsomassa
lehmäänsä. Isä pyysi Aarrea aivan vie­reensä,
olisi vähän puhumista.
"Taidan tästä pian muuttaa, mutta
minulla ei ole mitään sitä vastaan. Olen
paljon toivonut sitä, että sinä, Aarre, pa­laisit
äidin tueksi, kun minä olen poissa.
Ihmeellinen johdatus oli, että toiveeni
täyttyi. Tyytyväisenä lähden, en mi­tään
enää toivo. Levon saan haudassa
kun minut sinne lasketaan. Ole hyvä
äidille. Olemme sinua niin kaivanneet,
että olemme loppuun kuluneet. Kauan
ei varmaan äitikään jaksa, kun minä
olen poissa. Katsos, poikani, olemme
niin kauan eläneet yhdessä toivoen ja
surren, olemme aivan kuin yhteen kas­vaneet,
että kun toinen oksa kaatuu, kui­vaa
pian toinenkin. Mene sitten takai­sin
sinne, missä olit ja hoivaa kas\insi-saresi
elämän iltaan. Uskon, että se ei
ole sinulle vaikeaa, koska rakastat hän­tä.
Hyvästi, poikani, elä terveenä."
Aarre kumartui isän puoleen ja kos­ketti
hänen poskeaan huulillaan. Kirk­kain
silmin katseli isä vielä Aarrea, ai­nokaistaan
ja väsjTiyt käsi pusersi po­jan
olkapäätä, pudoten sitten hervotto­mana
alas. Enää vain hiljainen huo­kaus
ja isä oli poissa.
Pian-kätkettiin isä pieneen kirkko­maahan.
Katajista äiti sitoi seppeleen.
Siinä oli punaisia puolukan marjaterttu-ja
kukkasina. Aarre kirjoitti muistossa-nat:
"Hyvälle, kultaiselle isälle ja puoli­solle:
*'HUjainen tuuli kummullasi
surusävdiä soittaa,
Sim hyvyyttäsi nmislaen
me kmtamnie stsrumme voitiaa'*
Jatktm