Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 20, 1941

              Sivu 4 • LAUANTAINA, JOULUKI^UN 20 PiQVÄNÄ 1941
Kirj. DANIELLA.
JOULUN lähetessä, ktm piMXaäA
joululahjoista, alkavat menneet
itiuistot mielessä dpyä ja n)Oii<»ilai->
sia kuvia ilmestyy, muistojen tai-vaallie.
Uudelleen ja yhä uuddleen
olen Viro&i vu^eltä nähöyt töoä sa­atan
kkmn, vaikka siitä tm jo kulu-nÄt
3^ öfeyjäniies; vöööisätaa. Näen
piei3:en l^iölMäft. .t<^Ui^r läaja» suon
^ Hutnrteis^t liääg^t-ia^niidt
i m t : iuutaMössa: lölKftr yitt^öriflä
mutta huodeessa on laininintä jä vuh-tyisaa.
Puhtaat poikkiraitaiset re-sumatot
peittää permannon, iiiti,
Valkea esiliina vyöllään,^ liikkuu ket­terästi,
äänettömin askelin matoilla
ktiin^talvitiainen: Hän laiHaa jouiu-ateriaa
pöyt^n. Oöjötiluaattö. Sit­ten
isaaptiä isätön siääUe saunasta.
Syödään ravitseva iflällineö, ainoa
kunn<jih ateria vuodiössa. Sitt6n siir-neniyn3rt
melkein olemattomiin, aloin
u^öa että se olikin vain ilkeätä pilaa.
Olin itkuun sortumaisiUanij kun sa­massa
viiöiemen paperi oli j^istuiaoas-^
sa ja esille toM — kSröäff terä. Vöi
kun se oli kaiinis! Se kiilsi kuin hor
pea. Tiintui aivan uskoiiiattotnalta
silfö hetkfellä, että öönä todella <^n
nyt sen omistaja. Se oli naapurin Vil­len
aal^. M i ^ ti^sid jetta M l 9e^
laisen omisti* Olm sitä nfönääti yrit­tänyt
händtä kaupteHay mutta mi­nulla
«i iMvLt n^tään<öiini:a^sta «si-öettä
Johon ViHeolfei isen VÄih*2äfrtit.
Hän cdi sen löji^täfip käi^pnöÄn
sisstftääi Sellainep oli tafxiäniaaj^^ ^haittäalta piltuläjäs^ jo
l u i a i ^ Ä y ^ i ) ^ fcaa sittenv Mutta kuifikiabä^
UV^isesti i l ö ^ noin ihaftiiteisfeksi^raäisy^luö^^
seä min^e, sitä en jaksanut ymmär­tää:
Jakilla hetkiellä^linMjä Y ö l ­linen
ttsoUe veit&aflei ettäolisih sy-leiUyt
häntä jos hän bli saa|mviila.
l-ytääö lieden ympäriHe, isä lukee ja
toiset kaikki vaieten kuunttelevaU
Yhtäkkiä ovea raotetaan {»iskuisen
ja -sisään vihtaan |>ieni käärö. Lap­set
kiiruhtavat ovielte, toiset ulos ot­tamaan
k^m henkilöä j<^ käältön
vislbsi ja toiset k^röä tarkastele-maäiK
K ^ i ^ e se kuulöä ja^^tä se
Viskääja
saimaila, kenelle lahja öli tärkoit^tu,
vaan t ^ kertaa oli nimi kirjoitettu
käärön ympäriUä olevaan paperiin.
Se oli minub nimeni. Aloin aukoa pa­peria
lamf^aäevia-^ydäiniftr- MtÄtar-aina
kun sain yhden pois oli toinen
väsfiässä, huölelUsesti kääritty jä si­dottu.
Eun ölih jö kyttJWenisen pa-petia
riisunut eikä muutk mutitösta
riäkj^yt köift että käärö oli jo pSe-vasta,
jossa hänellä ei pUut "oikeutta"
asua; viimeksi hänet karkoitettiin
v. 1892 kun hän oli jo ^kuuluisa tai­teilija.
Ehkä tämä väinö johtui äii-tä,
että kansalliskiihkoiset viranomai­set
näkivät hänen luovan taidearvoja
ei yksinomaan Venäjää, vaan koko ih­miskuntaa
varten.
Täh^ on lisättävä vielä, että Le­vitän,
joka, kuten jo mainitsinmie,
sai lapsuudestaan saakka kärsiä an­karaa
puätetta, oli jossakin määrin
sairaalloisen synkkämielinenv 80-lu-vun
puolivälissä alkoi taiteilija sai­rastaa
vakavasti synkkää raskasmie-lisysrttä,
joka johti siihen, että ke­väällä
1885 hän yritti jopa hirttay-tyäkin
—
Ylläesitetty riittänee todistafiäaan,
että taiteilijan pessimismillä oli vaka­vat
syynsä.
Ke^ttyneimitain esiintyy ölieles-tämäie
Venäjän sivistyneistön kes­kuudessa
vallinnut ei^ätoivöji taitei­lijan
oma synkkämielisyys <*Wlädi-mirkä"
(VVlädimirin viertotie, 1892)
nimisessä taulussa. TäväHisesti ei
Levitän kajonnut valliblliisiin aihiei-siin.
Mutta kerran kulkiiessaaiiWla-dirnir
viertotietä hän sattui muista­maan,
mitä merkitsi tämä tie Vfenä-jän
vapaustaistelussa — sadat jä yhä
sadat valtiolliset Vaögit olivat saaneet
ktilkea kahleissaan tätä tfeiä kohti
Slperiart kaivoksia, kohti synkkää tu-ievaisnutta.
Jä- hän maalasi tAuhm
kUN^teh Siiftä tämän alakuloisuutta
tihknvan maafitien. Kiikki synkät
mtiistöt, kaikki vankien käi^imykset
hän kuvasi yhd)§im'aif«>alla' s ^
aution maatttieti esittämisellä, föoko
senaikainen Venäjän valtroltfeen elä­män
ikävyys ja tyhlyys kuvastuvat
tääs^kälkaisuuteen häipyvässä maan­tiessä.
Mutta ei silti aina Levitän t i ^ y t
Ittoutoa Ja maalaiselämää synkin
Värein. Hän osasi katsella maail­maa
muutenkin kuin kyynelteä su-mehtamilla
sihnillä. Ikäistä valota
ta, elamäntiemua kuvastavista ntäi^
mamaaiauksista mainittakoon "Kesä­ilta"
(19Ö0), «Volga, vilpoinen tuuli"
(189S), "Maaliskuu'*, (18^5) ja
"Järvi" (1900). levitän näkS luon­non
realistisesti, ei yksinomaan synk­känä,
vaan kaikissa sen liikkeissä,
niin synkissä kuin aurinkoisissakin.
Vaikka pohjasävyUä olikin tosin
enimmäkseen afakulöisuus.
Alakuloisuus ehkä johti taiteilijan
tunteelliseen mietiskelyyn, jota saat­taa
huomata suurta menestystä saa­vuttaneessa
taulussa "Rauhallinen
luostari" (1890), "ttäJnärässä"
.(1^98) ja "\llä ikuisen rauhan"
(1894) nimisessä taulussa.
Levitän pysyi elämänsä loppuun
saakka uskollisena kiintymykselleen
maalaiselämään. Vaikka hän lähes­tyikin
v. 1894 muodostunutta "Mir-iskustva"
(Taidemaailma) nimistä
taitelijaryhmää, joka, pytki hienostu­neeseen
ja vanhoja aatelisoloja ku­vaavaan
taiteeseen, niin ei hän silti
luopunut Venäjän maalaiskylien ku­vaamisesta.
V. 1889 Levitän ensi kerran mat­kusti
ulkomaille. Kävi Ranskassa ja
Italiassa. Mutta hän ei oikein pitä­nyt
Ranskassa 80-luvulIa vallinnees­ta
impressionistisesta taidesuunnasta,
joten veitanee ajatella, että ulko­maalainen
vaikutus rajoittui hänessä
yllämainittuun barbizonkoulun vai­kutukseen.
Tosin v. 1899 Levitän kä­vi
vielä kerran Pariisissa ja oli tilai­suudessa
tutustumaan maailman-näyttdyssä
tarkemmin in^essionis-
' miin. Mainittakoon myös että elä­mänsä
viimeisenä vuosikymmenenä
Levitän asui Suomessakin ja maalasi
tällöin "Savonlinna"-taulun.
Levitän ei saanut nauttia pitkästä
iästä. Sydänvika vaivasi haUtä jo
9Ö-luvun polivälistä. Kirjailija Tshe-hov,
joka oli hänen ystävänsä ja joka
lääkärmä hoiö^ Levi(ania, tunsi jo
häneU lähenevän kuolemansa. V.
1898 Levitän pääsi sen moskovalai­sen
taidekoulun opettajaksi, jota kou­lua
hänen ei onnistunut aikomaan
päättääi i l ^ antautui innolla tähän
^hön> Muttaarmotön tauti hajoit­ti
hänfen voimiaan. Talvella 1899=-
1900^ hän lq>^H KVimiUä ystävänsä
Tshehövin luona, -mutta ei voinut
eöää toipua. Hän kUoli ^dokuun 4
pi^nä 1900 ainoastaan 39 vuoden ikäi­senä.
Taiteilija poistui elämästä kesken
työösäi Hänen viijöeinen taulunsa
"HemäntekoV, josta ehkä olisi tullut
LevitanlU valoian taulu, jäi kesken.
Isak Levltania voidaan pitää täy-delläi
Sy^ä Venäjän paÄaimpana
maiseiUamaalarinä. HaU nä&:i luon­ne
»^ todellisena» sjrvälHsesti ja tunsi
sen pikkusökkoihin saakka. Luon­nolliset
hän saattoi wiltää taulun­sa
midialoilla?n, mutta pääpiirteis­sään
hän kuvaa luontoa ja maalais­elämää
koristamattomana ja väären-tämättömäöä.
Siksi hää säilytti maa­lauksissaan
vanhan venäläisen kylän
kaikkine suruineen ja murheineen
laajat kyntämättömät alat, autiot
maantiet jjne. Ei ole hänen syynsä,
jos hänen maismiamaalauksensa te­kevät
useimmiten pessimistisen vai­kutuksen
» sillä olihan
nun
Eikä sitä lahjaa kätketty Vakan
alle. Viela säEöänä ilt^ä vuölii^^
vUstä sii^ön varren, jOhoU kiinnitin
tei-äh i-iMnällä. Sltteu liman mut­kia
kiurUhdin kefjaaiääan äidittä
pUrppuräväriä, jota sekoitiU veteen.
musteeksi jä kaikki käärön ympäril­lä
Olleet paperit suoristin huolellises­ti
; niisiä valmistin kirjoitusvihkOni.
Nyt öli minulta kynä, mustetta jä pa­peria.
Voi kuinka mieluisaa oli n3rt
opetella kirjoittamaan. Siihen asti
olin opetellut tekeöiään kirjaimia hii­lellä
tuohelle, jollä tävOin ne tulivat
niin suuria ja kömpelöitä. Mutta nyt
saattoi kirjoittaa vaikka elämäkertan­sa,
kun oli saanut tuollaiset Aralineet.
Myöhemmin kuitenkin koitui mi-innöstukseni
ristiksi äidilleni.
Aina silloin, kun minä otin kirjoitus­välineet
eslle, oli hahellä minulle, jo­tain
tärkeämpää tehtävää. Voi kuin­ka
kiitettä vallia käbiväJlisyydeäla hän
jaksoi opettaa minua ymmärtanmän
kirjöitusopin taipeettomuuden. Va­loisat
kesäyöt ja tayslkUun ajat tal­vella
olivat minulle toivottuja aiko­ja.
Sitiöin hiivin salaa ylös vuoteel­tani
ja kirjoitin, aina vain kirjoitin.
Usein äitini yllätti minut valvomassa,
"tuirhän takia"/ Siiloin hän aina se­litti
kauan ja kärsivällisesti, kuinka
tarpedlista on kasvavalle lapsdle
nukkua yönsä rauhassa, että jaksaa
suorittaa he hyödylliset ja välttä­mättömät
työt, joita on ifainisen e-lä^
seen tehtävä* Vaieten tottelin hä­nen
tahtoaan. Menin vuoteelle, mut­ta
valvoin siellä ja sommitteiin lau­seita,
joita olisin tahtonut kir|oittaa.
Monesti valvoiU siihen asti etta kuu
läski, vasta sitten luoyuin toivosta
nousta samana yonauudeä^een ylit­tämään.
Sillä enhän uskaltanut aja-td|£^
aan nousta kulutfa^naaa kälUs-.
ta paloöljyä^
in oli usein l(^ussa,
AHnappas tyttö sun vimiasi juosta,
kiiule kun pakkanen paukkaa,
halla se nousee usvana suosta
jä pyryka nikokset Imkkaa.
Pidähän tiukalla ohjakset lujat,
tikfsstönvism^pidii
kbtit^kä 0V& kmtöjä kujat
jd ori fS^ti meU.
kuarmfäin imHiste pikdUh,
Ökiko ithj^kpbrtiini hatmiian,
hallaakb kyl^mpi lienen:
Vielä lA&ki^jftah ^^'ti&m armaan
siHä niin harvoin ja vähän sitä eksyi
köyhän töllin-seinien sisaÖe. Mus­tan
kuinka ^Aisein polvistuin salaa
yöllä vuoteeni vierelle, rukoilemaan
kaikkivoipaa lakjoitt^amaan minulle
valkeata kirjoituspaperia, sellaisia
vihkoja kilin on niillä onnellisilla lap­silla
jotka saavat ol)a koulussa. Mut­ta
joulu toisensa perääö Uieni, enkä
minä saanut kirjoitusvihköjä. Siksi
uskoin olevani paha ja tottelematon
lapsi, jonka rukous ei nouse taivaa­seen.
Sellainen on tarina minun sisim­mäisestä
joululahjastani. Myöhem­min
olen saanut joululahjoja, kaunii­ta
ja käytännöllisiä, vilpittömiltä ys­täviltäni,
kiitollisin mieKh vastaaur
ottaa. Mutta sen pyjtiempaa ja täy-hän
synkän dellisempäa kiitollisuuteni ei ole voi-
VESUVIUS ^ tulivuorista tunge­tuin,
y; 79 se hävitti pUrkauksiUaän
Fompeji»i Uerkulaneuntiii ja Sta-tnaen
kaUpiöigit. Pöihpeji peittyi yii
3 metisin vahvuiseen tuhkakerrokseen.
Tulivuoren huippu räjähti ilmaaö" ja
sen tilalle' ÄUödostui syvä aukko,
kraaterl. KUUMät laavavirrat etehi-vät
2 metrin nopeudella sekunnissa
amä 8 km:n päähän; Aikojen kulu­essa
Vesuvius on toiminut jaksottaJn,
jotka ovat kestäÄeet 5—30 vuoteen.
V; 1906 Oli Vesuviuksella valtava
purkaus. Höyrj^Ivi kohosi 9,000
m:n körkeUt<e^ ja tuhka tunkeutui
Itämerelle saakka. Siljoin aleni vuo­ren
korkeus 112 metriä ja kraaterin
syvyys 60 metSristä 600 metriin. Vii­meksi
Vesuvius syöksi tulta kidastaan
1928.
Mui^ollesi
Suo anteeksi ystävä parhain,
näin että suu kaipalen.
Aatos aikojen armain
tuo siimahan kyynelen.
Nyt hautasi yllä harmaa
käy syksy'pUvien tie.
Muistot nuoruuden armaat
mun hetkeksi^valohon vie.
AURÄ.
FIlSARlRijrÖFrTAJAK, joka tSi-töö
iSer^^ puheet päperiire ediis-kunnissa^-
kököuksissa ja juhlissa, täy-tyf
osata^ft&J^atta ainakin 3ÖÖ—400
tavua - mihUU^sa, s.o. keskimäärin
lÖO s^tea.. J^ttuneideö aukkoon
läyttäSfis<« käytetään tavallisesti
kah^a {Mkakii-joittajaaj kun täytyy
metkitä talfeMtä f^heitä.
S U T O M A ^ Ö ^ E ^ keksi eng-lantaaiaeä
E; Gartwfight V. 1784.
taantumusajan maalari. — Jfetfv^ T. nut olla, kiiin oli se midienliikuia^
jonka tuo pieni kynäriterä silloin lie-rätti.
Ja tuskinpa kukaan on vaali­nut
parhaintakaany joululahjaansa
suuiemuialla huolella. En milloin­kaan
laskenut kallista kynää pois 1^-
destäni ennen kuin olin sen puhdis­tanut
niin, että se näytti jälleen ihta
uuddta ja kirkkaalta. Ja voi sitä
onnetonta, joka uskalsi mennä siihen
loskemaan. tiänen oli kestettävä sa­lainen
saama, että ikänsä muisti.
Vuodet oval vierineet. Jo olen
saanut valkeaa paperia. Joaikaakia
riittävästi^ Mutta nyt on pää har­maana
ja Jiärtiait Imitaa kohden ku^
naarasi J$yt ole opin aika;^