Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 20, 1938

              H;
4--
li
M;
•5
k-;
»,1
Sivu 8
LAUANTAINA, ELOKUUN 20 PÄIVÄNÄ 1938
R
KIRJ: HELENA
(Jatkoa)
"Mikähän tuohon tyttöön on men­nyt,
kun se aina vain yksin kuljeksii
pitkin metsiä ja kotonakin kulkee
kuin unessa. Satuin kerrankin näke­mään
kun hän kesken kitkemisen
meni sen suuren koivun runkoon no­jaamaan
ja nyppi päivänkukan lehtiä
aikansa ja sitten alkoi tuijottamaan
kuin olisi ollut päästä sekaisin."
"Äiti-kulta, hän ei tiedä että minä
haaveilen — haaveilen!" Irira ha­luaisi
taas syleillä koko maailmaa.
Joskus hän on niin haikealla tuulella
ja joskus taas niin rajattoman on­nellinen.
Irman ajatukset keskeytti hänen
veljensä, Toivoy joka tuli pihaportis­ta
sisälle heiluttaen kirjettä ilmassa:
"Hei, Irma, täällä on suUe kirje,
saat kun laulat."
"Voi, älä-kiusaa, Toivo, anna tän­ne,
en minä viitsi nyt laulaa." '
"Kun et laula, niin minä avaan
tämän sitten", kiusasi Toivo.
"Et saa, et saa, Toivo!" Irma
hyökkäsi Toivon käteen kiinni, sai
kirjeen käteensä ja lähti juoksemaan
rantaan, Toivon naurun kaikuessa
hänen kintereillään. Siellä hän tu-tussji
paikassa, riippakoivujen alla
olevan kiven päällä istuen alkoi tar­kastaa
kirjekuorta. Viipurista! Ku­kahan
hänelle sieltä kirjoittaa? Ar­vattavasti
joku serkku, joita Irma
tiesi olevan siellä. Tuntui niinkuin
valokuva olisi sisällä. Irma avasi kir­jeen
ja sieltä putosi hänen helmaansa
postikortti — kaunis kukkakimpun
kuva ja muistovärsy oli etupuolella.
Irma käänteli kortin ja luki silmät
suurina:
"Samettisilmä! Muistatko sinä vie-lä.
lentäjää?" Minä ainakin muistan
sinua aina ja tulen joskus katsomaan
san\ettisilmääni, jota en koskaan voi
unhoittaa. —- Seppo Kankainen."
"Siis hänkin muistelee! Oi, sydän,
sydän, pys^y piiikoillasi, tai muuten
minä kuolen!" Irma painoi kädel­lään
sykkivää sydäntään ja suuteli
postikorttia. — "Minä olen ihan hul­lu,
eihän hän mitään tällä tarkoita."
Mutta sittenkin Irma oli onnellinen.
Taas hän istui kauan rannalla ja kat­seli
merelle. Tuli pimeämpi ja lai­voihin
sytt>irät tulet, jotka kulkivat
kaukana pitkin reittiään.
"Oi, jospa minä pääsisin laivaan
ja-se laiN^a veisi minut hänen luo",
huokasi Inna. Meren pinta alkoi vä-
,.on?"
"Se uusi lakihan se käskee otta­maan
hengiltä pois, kun on täyttänyt
60 viiotta* Ukko on n\'t tänä päivänä
siinä ijässä, ja kun esi\'alkUla ei ollut
ennenkään vaivaa meistä, n i i n . . ."
"Ei semmoista lakia ole! Kuka
leiHe sitä on sanonut?"
"Lautamies sanoi — ja enemmän
me häntä uskomme kuin sinua.'
Eukko kuitenkin väitti niin lujasti
va&taanj että toimitus jätettiin kes­ken^
siksi kunnes käytäisiin tarkem­min
tiedustamassa asiaa lautamiehel-
•tä;-.'
Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otet­tava
hengiltä pois, vaan hänet vapau­tetaan
henkirahan maksusta.
Tapaus on tullut ilmi senkautta,
ettäi pojat ovat myöhemmin noeta-neet
kunnianloukkausjutun, kun ym­märtämättömät
ihmiset ovat heitä
lainkuuliaisuudestaan^ pilkanneet ko­vin
tavattomasti;
^ Tähdellä hiljaisessa. tuulessa, tuuli
tarttui Irman tukkaan ja liehutteli
sitä hiljaa.. Irma heräsi haaveistaan.
"Nyt tulee-myrsky", huudahti hän
ääneensä ja lähti astumaan hiljaa ko-tia
kohti kesäillan hämyssä.
Oli kulunut kolme vuotta edelli­sestä.
Irma^ toivo ja Korpelan Sal­me
olivat verkon laskussa. Ilta oli
niin kirkas ja tyyni, että merenpinta­kin
oli kuin; peili.
Irmasta oli kehittynyt nuori nai­nen.
M u t t a yhtä haaveellinen hän
oli kuin ennenkin.
Saatuaan verkot vesille, soutelivat
he hiljaa rantaa kohti. Irma piti
perää ja katseli unelmoivin silmin
ulapalle, huomaamatta mihin päin
hän milloinkin venettä ohjasi. Toivo
ja Salme taas koettivat soutaa yh­dessä
rinnan istuen ja kisailivat kes­kenään.
He olivat jo kihloissa ja
nuori rakkaus loisti heidän silmistään.
Niin sai vene mennä minne halusi,
kukaan ei siitä välittänyt tuon tai­vaallista.
Irman sydämen täytti taas outo
kaipuu. Hänellä ei ollut vielä min-kääiJaista
"heilaa", vaikka oli 18-
Vuotias ja oli ennen luvannut mennä
naimisiin ^ jo seitsemäntoista vanhana.
"Pyh! Mitäpä noista lupauksista
Ei Irma ollut paljoa perustellutkaan
pojista^ vaikka niitä olisi ollut hä­nenkin
osalle jos kuinka paljon, rik­kaitakin.
Iltamissa ja tansseissa hän
oli käjTiyt ja pitänyt hauskaa, mut­ta
saattajaa; hän ei ollut ottanut.
Hänen sydämessään oli aina ollut
vain paikka yhdelle ja sen hän päät­ti
säilyttää yhä. Voi olla, ettei hän
enää Seppoa näe koskaan, mutta sit­tenkin
hänestä tuntui kuin joku sa­noisi,
että Seppo tulee joskus. Nyt­kin
hän haaveili rakastetustaan. "Oi,
jospa hän tulisi!" hän huokasi aja­tuksissaan.
Silloin veneen keula ko­lahti
kiveen ja kaikki kolme ikään­kuin
heräsivät katsomaan, että mis­sä
sitä ollaan.
"Minkälainen j>erämies sinä olet,
kun ohjaat veneen miehen korkuiseen
kiveen,'' ilveili Toivo leikkisästi.
"Eihän se teidäukään soutaminen
tainnut niin tarkkaa olla", naurahti
Irma ja vinkkasi silmää \^ealle,
punastelevalle Salmelle.
Selvittiin siitä sitten rantaan ja
Irma lähti juoksemaan kotia päin,
huutaen mennessään: "Joutukaahan
jo tunnin päästä kotiin, niin saatte
pullakahvit: Tänään on äidin nimi­päivä
ja sen kunniaksi minä päivällä
pyöräytin x-ähän. pullaa, illalla juh­litaan."
Irma hyppäsi yli aidan pellolle ja
poimi kimpun kukkia koristamaan
niniipiiiväpöytää. .Tupaan tultua hän
teki tulen heilaan ja pani kahvipan­nun
tulelle. Sitten hän haki valkean
kotikutoisen pöytäliinan ja lennätti
sen koivikon pöydälle, asetti kukat
keskelle ja- koreat ruusunkukalliset
kahvikupit ympärille. Tuvassa hän
leikkasi tuoksuavaa pullaa lautaselle
ja samassa jo kah\nkin kiehui. Mut­ta
missähän^ oli päivän sankari, kun
ei kuulu mitään liikettä mistään?
Irma juoksi ikkunasta ikkunaan. Isä
näkyi.istuvan liiterin ovella, tehden
haravaa. Äiti kyykötti kas\imaalla
kitkien;;
"Äitiparka, on koko päivän ollut
takaniitj^ä,lehtiä.taittamassa ja nyt
näin- myöhään vielä ahertaa pellolia,
ei tiedä äiti mitään, päivään merkityk­sestä",
ajattelee Irma huoaten.
"Äiti/tuleppas tänne", huusi hän
ikkunasta. Äidin selkä suoristui, ke­räsi
vielä kitketyt heinät koriin ja
vei ne vasikalle,
"Mikäs nyt on hätänä, lajpsi", ky­syi
äiti ihmetellen, "luulin että. olet
vielä verkolla toisten kanssa."
"Tulin sieltä pian pois, sillä nyt
on äidin nimipäivä ja nyt juodaan
pullakahvit sen kunniaksi", selitti
Irma.
"Kaikkea sitä vielä, mistä sinä
pullaa sait?"
"Tein päivällä vähän, kun olin
yksin kotona."
"Voi. tuota tyttöä", päivitteli van­ha
äiti.
Toivo ja Salmekin siihen tulivat.
Heidän jäljessä naapurin vanha
mummo köpitti keppinsä kanssa tou­huissaan
ja huusi jo kaukaa:
"Tulipas sitä meillekin vieraita
taas, niitä kerrallisia lentäjiä, jotka
olivat meillä silloin yötä. Mutta mi­käs
juhla teillä on, luulin täällä ole­van
vieraita, mutta kun katson lä­hempää,
niin ei täällä ole muita vie­raita
kun Salme ja johan ne kihla-jaisetkin
on juotu."
"Lentäjiä!" tuli Irmalta, ja pieni
käsi vapisi kun hän kaatoi kahvia
kuppeihin. Mutta hän jatkoi kuiten­kin:
"Äidin nimipäivä nyt on, vartto-kaahan,
niin haen teillekin kupin."
"Siunattu tyttö", mutisi mummo.
Illalla ei Irma saanut unta. "Seppo
on varmasti tullut, Seppo on tullut!"
takoi hänen sydämensä; Mummo
kehui niitten "herrain" tulleen ka­lastamaan
tänne pyhän ajaksi.
"Huomen illalla minä varmaan
näen hänet lavalla", ajatteli Irma ja
nukahti suloinen hymy huulilla: ?
Seuraava päivä oli lauantai ja Ir­ma
teki kaikki työt kuumeisella kii­reellä.
Lypsi lehmät illalla ja sitt^
saunaan. Hän laittoi juuri vaalean­sinistä
leninkiä päälleen aitassa, kun
Salme ilmestyi ovelle.
"Etkö sinä ole vieläkään valmis,
vaikka on jo näin myöhäinen. Laita
nyt kiireesti kuntoon, Toivo varttoo
meitä jo tuolla koivikossa", kiirehti
Salme.
"Pian, pianj kampaan A^ain tukka­ni,
niin olen valmis", sanoi Irma ja
katseli itseään kiireesti pienen peilin
edessä.; Sitten hän teki yhden letin
niskaan, sitoi siihen sinisen nauhan
ja niin hän oli valmis.
Lavalle mennessä takoi Irman sy­dän
niin että luuli sen toistenkin kuu­levan.
— Onkohan Seppo siellä,, oli
alituiseen hänen mielessään.
Perille pääst>ii vietiin Irma heti
railakkaaseen polkkaan. Hänen sil­mänsä
kuitenkin etsivät jotakin ja
viimein ne-löysivät etsittävänsä. Siel-lä
Seppo, seisoi niin vaaleana ja lyh-dikkäänä
lavan ulkopuolella. Hän­kin
huomasi Irman ja hymyili niin
että valkeat hampaat välkkyivät.
Seuraava, tanssi oli valssi. Irma oli
kuin tulisilla.hiilillä,.että tuleekohap
Seppo häntä hakemaan. Tulee, tulee
Seppo, riensi . juoksujalkaa lattian
poikki.ja.kumarsi. Irma punotti kuin
kypsynyt omena. Hurmaava hän oli
Sepon; silmissä kun hän kiersi käsi­vartensa-
Irman hoikan vartalon yni-parille.
Irmaa, aivan huumasi hur­maava,
valssin, sävel ja Sepon kanssa
tanssiminen.
"Minä-:tulin: tyttöseni", kuiskasi
Seppo hiljaa.
He tanssivat hiljaisina, sydämet
vain puhuivat, huulet^ ei voineet. Oö
niin suloista-olla näin. Tanssin.loput-tua
Seppo pyysi Irmaa vähän.kävcr
lylle ja Irma^ lähti kuin unessa.
"Oletko sinä koskaan kaivannut
minua,. pikktt Irma?" kysyi Seppo,
kun he kävelivät pitkin rautatietä.
"Oij jospa tietäisit kuinka paljon
minä olen sinua ikävöinyt", vastasi
Irma niin rohkeasti, että itsekin sitä
pelästyi;
"Rakkaani!" tuli Sepolta käheästi
ja samassa hän otti Irman hellääa
syleilyynsä ja painoi ensimmäisen
suudelman tytÖii huulille, tytön, jota
hän niin syvästi ja puhtaasti on- ra­kastanut
nämä viime vuodet; Irma
ei voinut sitä vastustaa, vaan vastasi
siihen kuumalla suudelmallaan;
"Tiedätkö, Irma rakas, että siitä
asti kun sinut; ensikerran näinj sinun
samettisilmäsi ovat aina seuranneet
minua, ja yhä; syvemmälle on sinun
kuvasi syöp3myt sydämeeni.; Irma,
minä rakastan sinua niin paljon, että
tahdon, sinut omakseni.. Xulethap,
rakkaani?"
"Tiilen,. Seppo, tahdon aina olla
omasi", vastasi. Irma vakavasti, kat­soen-
suoraan. Sepon vakaviin silmiin.
Voi, kuiuka hän, Irma, rakasti Sep-poay
että oikein se koski!
He. istuivat;: rantakoivikkoon ase­tetulla
penkillä ja haaveilivat tule­vaisuudesta.
Seppo selitti, ettei hän
olekaan lentäjä, vaan tavallinen me-kanikko.
"Isälläni-onbentsiiniasema lähellä
V:n kaupunkia.ja:hänen kanssa mi-nä.
olen ollut siellä työssii. Olin sil­loin
talvella vain ottamassa.lento-konekyjtiä
ystäväni kanssa. Kyllä
me minun kotonani toimeen tulemme,
kun ei vanhemmillani ole muita lapsia
kun minä; Äitikin alkaa jo vanhen­tua^
Hän varmaan rakastaa «inua
kuin omaa tytärtään.
"Miten ihanaa, en minä halua
'^Tunsin itseni niin yksinäiscfc^, vääiÄi^^^ «««^
radion, Inio: siin» 011:^1^ tilaa*!^
mm iiiilililllPliliiI