Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 15, 1941

              Kaikki vihasivat minua Suom. MARY ALANKO
OL I N hyvin nuorena päättänyt,
että minusta täytyy tulla opet­taja.
Se alkoi oikeastaan sinä aamu­na
kun veljeni Roderick pudotti mu-napaketin;
munat, jotka oli aiottu
meille aamiaiseksi.
. Tulin rappusia alas ja ajattelin
puhua kenkäparista, jotka minun täy­tyisi
saada, juuri kun Roddy tuli
kaupasta, peloissaan ja nyyhkyttäen
kantaen Tikkoutuneita munia. Äiti
huusi ja isä raivosi. Minä tiesin; et­tei
nyt sopinut puhua kengistä.
Menin sinä aamuna kouluun näl­käisenä
ja kurkussani tuntui omitui­nen
pala..
Tiellä Dotyn kaksoset sivuuttivat
minut uutuuttaan kiiltävillä pyöril­lään
ja huutaen minulle, että eilen oli
heidän syntymäpäivänsä.
Katsoin kateudella heidän jälkeen­sä.
Herra Doty oli meidän yliopet­taja.,
; ' •
lilinun isäni oli työssäx huonekalu­tehtaassa
ja sai niin pientä palkkaa,
että se olisi juuri riittänyt heille kah­delle,
nimittäin isälle ja äidille, mut­ta
se ei riittänyt kuuden nälkäisen
lapsen huoltamiseen.
Pari viikkoa myöhemmin naapurin
vaimo ilmoitti äidille ylpeänä, että
Bertha oli tullut lomallö. Meidän
jh Taylorsin perhe olivat asuneet
naapuruksina kauan, mutta vain ker­ran
olin nähnyt Berthan, j a silloinkin
pääasiassa näin vain hänen kauniit
vaatteensa.
Tämä oli Berthan ensimmäinen
vuosi opettajana.
Silloin mina tein päätökseni. M i ­nustakin
täytyi. tulla opettaja, niin­kuin
Berthakin oli, ja herra Döty —
ja minä voin hankkia hienoja vaat­teita
. . .
Menin työhön kymmenen seiitjn
kauppaan viikkoa myöhemmin, kun
olin suorittanut korkeakoulun. Mutta
en unohtanut päätöstäni paremmasta
tulevaisuudesta.
Veljeni Paul oli työssä samassa
tehtaassa missä' isäkin. Harry, joka
ei ollut vielä läpäissyt kouluaan, oli
ruokatavarakaupassa ajurina. Myös­kin
Roddy oli lehtiä myymässä. K u ­kin
meistä sai pitää puolet rahasta;
jonka tienasi. Se oli enemmän ra­haa
kuin minä olin nähnytkään en­nemmin.
Salaisesti kirjoitin koulun johta­jalle
pyytäen että hän auttaisi minua
löytämään paikan, jossa voisin tehdä
työtä asuntoni ja ruokani edestä ja
ehkä saisin vielä hiukan käyttöraho­jakin.
En osää kertoa kuinka tarkasti
elin, mutta syksyllä minulla oli halpa,
mutta riittävä vaatevarasto ja" kyl­liksi
rahaa kirjain ostoon, ja niin mi­nä
nieriih kouluun.
Joka kösä työskentelin kaupassa
j ä joka syksy m^iri takaisin kou-kään
muu hänen sävellyksensä, ovat­pa
Jotkut huoniOtut kfitUkot tätä sa­noneet
"juovifspälssä sävelletyksi
tanssikäppqleekii". Kahdeksas sitä­vastoin
on aivan kuin tiihärineh ja
yhden yon tarina, täyitUä iloa ja jan-tasiaa,
lapsellista leikillisyyttä ja tis-kötaankin
mestarin tässä tuotan ilmi
omia lapsuusmuistojaan, ennenkuin
elämän huolet ja vastoinkäymiset as­tuivat
etualalle.
Beethovenin yhdeksättä eli "koroa-
U*i sinfoniaa kutsutaan hänen "koko
elämänaikaiseksi työkseen", sillä jo
vuonna 1795 alkoi hän tämän sävel­taiteen
huomafuimmait oopuksen sä­veltämisen.
Hän kirjoitti, korjasi, re­pi
rikki, kirjoitti uudestaan, kunnes
vihdoin 1824 tämä mestariteos oli
valinis. Sinfonian loppuun^ finaliin
sai hän aiheen Schilierin "J^ymni
'iloisintd(:lie*'-nimisestä runosta ja e-siintyy
tässä loppiikohtatiksessa sekä
täysi orkesteri että kiioro.
Tästä yhd(^ksännen sinfonian lop­pukohtauksesta
sanaö Romain 'Rol-idiid:
*'Iletkellä, jolloin ilöisUtjs ensi
kerron ilmened,lirkkiiäi)aioirkdst€rin
sSvdeef yhi^äkkiä kUtilummipaäs-iääksen
atkavtm hyntiifn oikeäait ele-menniiniäi
Tattia Inijaisim syifnyttää
kätsonwssä sdtapf^räismvaihti^^
Bassot alkavat'tätttäh lapptiköHtäuk-sen
matalalla, surunvtfittöisellä melo-diaUajahcikciifnduttuaalkttvat
kuu­lua
tenorin korkeat iloiset, uuttä eloa
ja elämää uhkuvat säveleet. Tuntuu
kuiri iloisuus laskeutuisi alas yläil­moista
ja hellästi hyväilisi kökö kär-
HvHä ihmiskuntaa. Hetkc7i iloisuus ja
. sttrulfisuus katnppöilevat keskenään
ja viimein huomaamme, että iloisuus
suoriutuu voittajcma Ja täyttää kalk­kien
Ihmisten sydämet keväisellä iloi­suudella."
Ludvig van Beethovenin elämä oli
yhtämittaista taistelua Jokapäiväises­tä
leivästä. Sävellyksistään hän sai
mitättömän korvauksen Ja kuurou­den
tähden, varsinkin viime vuosina,
hän ei voinut ollenkaan esiintyä kon­serteissa.
V. 1218 on hän kirjoittanut
muistikirjaansa: "Olen melkein pa-koitettu
kerjäämään, kuitenkin mi­nun
pitää näyttää ihmisten silmissä
siltä, kuin olisi minulla kaikkea yllin
\kyllin." Ja edelleen: "Sonaatin Op.
106 kirjoitin fuolinälissäni." Kuului­sa
viulunisti Spahr tnainitsee, että:
'^Usein ei Beethoven voinut mennä
tavanmukaiselle kävelylleen viikko­kausiin,
sillä hänen kenkänsä olivat
ihan säpäleinä."
Kaikki nuoruuden aikuiset ystä­vänsä
oli hän mciictfanyt ja uusiin
el hän voinut kiiiityä ja siksipä ta-patiininckln
hänen mtiistikirjassaan:
"Ölen äiväii yksin maailmassa." Kai-ktniäntän
lisäksi rUpesi Wieni 'Jielä
halita' vieromääiii jossa italialainen
musiikkisuunta, etupäässä melodisuu­tensa
vuoksi oli tulitit muotiin. "Mo­zart
ja Beethoven Ovat vanhanaikai­sia,
homehtuneita pedantteja ja hei-däit
vmsiikkinsä roskaa", kirjoitti c-räs
uiicniläinen kritiikko:
Kjeskustella ihinfsten kanssa eihän
toinia päitHkynätf ja paperin avulla,
sillä hänen kuuloriia oli kokonaan
kadonnut Jä tilin ollen ei hän koskaan
korvin kiddtut viimeisiä sävellyk-slääit,
niihin luetUiiia m. m. "Fide­lio'*.
-
Vihdoin eräällä ntatkallaan Rans­kaan
kylmetytti hän Itsensä ja tnaa-liskuun
26:na päivättä 1827 päättyi
tämän ittitsiikkitttaailman huomatuim-man
tähden traagillinen elätnä.
Kuten tiseimpicn yhdcksätinentois-ta
vuosisadan säveltäjien, oli Bcctho-vaiinkin
tnitsiikki tavallaan hänen
autoblograaftaan, hänen omaa elämä­kertaansa.
Sävellyksissä iiäcmtne hä­net
tttiellaaita, tolsntäan päivän pais­tettakin,
iriuffä kttitcttkin uscatntnin
toivottomuutta, pelkoa, ttiskaa ja kär­si
m vks ia, ^
luun. Päämääränäni oli opettajan
todistus. ,
Koulussa asetin kolmannen henki­lön
ihannelistalleni — Allan Rothin,
joka oli suorittanut tutkintonsa vuot­ta
ennemmin kuin minä tulin. Hän
oli saanut koulunjohtajan paikan
eräässä pienessä kaupungissa Was-hingtonissa.
Ihmiset, jotka puhuivat
hänestä, sanoivat että hän oli oikein
opettajaksi syntynyt. Minä uskoin
hänen nyt ansaitsevan paljon rahaa.
Raha oli se tekijä, joka merkitsi mi­nulle
kaikkea elämässä.
Koulun päättäjäisviikoUa isä ja äiti
tulivat ylpeinä katsomaan minua.
Siskoni Lillian oli mennyt naimisiin
tänä vuonna, jot^n ainoastaan Roddy
oli koulussa enää. He sanoivat myös­kin
hänellä olevan kunnianhimoa
yrittää eteenpäin. '
Kohtalo oli leikkiä minun käsissä­ni.
Kun he sanoivat.sen, niin minä
muistin kuulleeni pienestä pojasta
meidän koulukaupungissa. Hän oli
Chuck McArttur, joka toimitti ase­malla
jonkirilaista palvelusta, ja an­saitsi
hyvin. Miksi ei Röddy voisi
yrittää samanlaista.
Ja sitten se tapahtui. Kun minä
tutkintopäiväni edellisenä iltana sei­soskelin
aseman nurkkauksella, josta
Chuck tapasi kulkea ohitse joka päi­vä,
pyysin häneltä perusteellista se­lostusta
kuinka hän oli Itikehomman-sa
aloittanut. Nauraen Chuck kertoi
minulle kaikki alkuvaikeudet.
Juna tulla porhalsi asemalle. \'ä-hän
ajan päästä huomasin vieraan
miehen tulevan matkatavarain kans­sa.
Kun Chuck meni esille, astui vieras
minua kohden. Nostaen hattuaan ja
vilkuttaen silmiään sanoi hän: "Neu­vokas
vekkuH, eikö olekin?"
"Kyllä", sanoin hymiyllen ja aja­tellen
samalla, kuinka veljenikin voisi
tienata rahaa samalla tavoin kuin
Chuck. '
"Sinä ehkä pidät lapsista", hän
sanoi. Häri oli pitkä ja laiha, vaikut­ti
jollakin tavalla karkealle, mutta
oli kuitenkin hauskan näköinen.
"Ehkä minä —"
"Anteeksi, minä ' ~ minun nimeni
on Roth — .\llan Roth. Ehkä saan
teistä seuraa koululle. Olen kyllä jo
tutkinnon suorittanut".
".Allan Roth", läähätin ja olin ko­vin
hämilläni. ":Minä — minä
tin teille eilen". Sitten selostin hä­nelle,
kuinka olin hakenut opettajan
paikkaa hänen koulustaan. (En us­kaltanut
sanoa, että hain sitä paikkaa
v^in sen takia, kun toivoin ylennys­tä
hänen kerallaan jonnekin suuren
kaupungin kouluun, jonne otaksuin
hänenlaisensa lahjakkaan opettajan
pjTkivän.) Kohtalon ivaa oli että
kohtaukseni Chuck ÄIcArtturin kans­sa
aiheutti sen, että minä sain opet­tajan
paikan Allanin'kouluim:
Koulun lautakunta oli lähettänyt
liänet valikoimaan opettajaa jiiuri
tutkinnon suorittaneilta oppilaista.
Hän halusi opettajan, joka tunsi mie­lenkiintoa
lapsiin. Heidän koulus­saan
oli paikka avoinna.
Syyskuun ensi päivänä tulin Cher-rydaleen.
Olin kamalasti pettynyt.
Se oli hyvin rosoisen näköinen paik­ka.
Liian paljon likaisia, tuulen
pieksämiä pieniä mökkejä.
Olin juuri päässyt alas junasta ja
olin katselemassa ympärilleni, kun
kuulin ystävällisen äänen sanovan:
'Haloo, tänne!*' Katsoin ylös ja
näin Allan Rothin hymyilevän minKL
le. Hän puristi kättäni sydämellist 5-
ti ja otti minun matkalaukkuni. F.a
muistanut hänen olevan niin pitkaa.
"Tämä on ihmeellistä", minä nau­roin
koettaen sovittaa itseäni hän -a
keveään ystävällisyyteensä. "Lähet­tääkö
Cherrydale aina yliopettajiin
uusia opettajia vastaanottamaan?"
"Alma Materin suostumuksellii',
hän kertoi juhallisesti. "Sitä pait ,i,
te olette ainoa uusi opettaja." Hin
heitti matkatavarani auton lokerocn
ja avasi oven. "Haluatteko ensin nlih-dä
koulutalon vai tavata mrs. Tal­len?"
"Mrs. Tulle, kuka hän on?' ky­syin.
.•~
^^Hän on ystävällinen vanha tont­tu,
joka tiilef^ huÖlehtrmaah siitä, et­tä
te syötte kolme ateriaa päivä?-ä
pidättekö niistä tai ei.'Häh vuokra­si
teillfe ylimääräisen huoneensa."
"Hyvä", huudahdin. Aloin tun­tea
suurta hiiöjehhusta kuunrieliessj,-
hi lianiin leikinlaslcuaah. "Siinä ta­pauksessa
oii ehkä' parempi nähdä
koulutalo ensiksi."
"Sitä ette tule pähottelemaati',
hän sänöi.
Ajoimme pitkin pääkatua. Sc-ii
suuremmat rakennukset olivat icolme
kauppataloa. Sitten käänny tt.iu
eräästä kulmasta koululle — kerman-
.värisistä tiilistä seinät ja peltikat:,).
Koulu, jonka jokainen tiili tuli polte­tuksi
minun muistiini kuin tulen le-kit
siinä kohtalokkaassa näytelmässii,
joka, esitettiin' sen sisällä ja johcn
minä olin ottava onnettomuudekseai
päähenkilön osan,
"Tämä on jatkoköulu", hän selosti. (
"Korkeakoulu on kaupungin toisella
laidalla. Ne tullaan yhdistämään.'
Hän kertoi ylpeänä, että lapset
ovat laajalta'alueelta jä tulevat kcu-luuh
lihjä-aiitoiliä, jä että Cherry-däle
käsitti kalcsi teollisuusalaa, säla-myllyn
ja käsvjk^ieft' kannuttimcn.
N i i n olleh tämän kaupungin lapset
olivat suurelta osalta tehtaan työ­läisten
j a mylly työläisten lapsia, joi­takin
oli maataloista j a tukkikämpiltä
asti.
Minä silmäilin häntä hänen j u-huessaah.
Eji olliit koskaan ennen-min
nähnyt' ketään häneii laistaan.
Hänen kasvon^iirleehsä olivat kuin
taltalla kiveen ^ k a t i i t . Hänen sii­mansa
olivat önhStuiniert sekötus har­maata
jä vihre'ää.. Ke olivat ysti-vällisieSti
tiiiktlitivät silihät. :Mtiit3
myöhemmin rrtinä tulin riäkeriiälin,
että lie voiVat^iekeHtiä vihasta jaHi-riien
nätirava siiiilisa muuttua artla-rah
hörjurriattorriäksi viivaksi.
"ifyvä", häh sahör lapuksi. "Nyt
teidän täytyy kohdata mrs. Tulle '
"Hartaasti töivöri näkeväni hänc:',
sanoin naurahtaen.
Pysähdyimme vanhanmallisen ta­lon
eteen, joka oli kuin puoleksi
kauppa ja puoleksi asuintalo. Iki >
nalaatikot olivat täynnä vielä kuk:>
via kukkia ja piha oli hyvästi hoid:t-
Minuutin perästä minä näin edes­säni
ruskeat läpitunkevat silmät la
puristin rouva Tullen kättä.
Hän oli laiha keski-ikäinen nain-'i,
jolla oli miesmäineirääni.
Rouva Tulle selitti ystävällisesti,
että hän asuu yksin ja on iloinen
vuokratessaan aioäh yläkerrassa ole­van
huoneen opettajalle.
Sanoessani hyvää yötä Allan R-t-