Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 21, 1946

              LAUANTAINA, SYYSKUUN 21 PÄIVÄNTÄ
innuiB 1946
«puniiHiimuinuiuoB
la ja
ja
marjareisu
Usein kuulee ihmisen päivittelee
että marjojen poimiminen on
ikävää ja etenkin kun joutuu niitä
poimimaan rämeiköstä, jossa ei pää­se
kunnolla kävelemään. Tämä mar-jareisu
osoittautui enempi huviksi
kuin vaivaksi. Niin, olihan siinä nyt
sentään vaivaakin-ja pett)nnyksiä,
ensinnäkin siinä, että olimme ajatel­leet
samalla mennä kyläilemään vie­raanvaraisen
leskimiehen farmille ja
niin ajaa kÖräytimme talon pihaan,
mutta kohtani pettymys. Talon isän­tä
oli lähtenyt käpältämään, liekö
saanut tulostanuhe vihiä vai muuten­ko
sattunut pobtumaan. Ovet oli.
lukittu suurilla munalukoilla, joten
oli turha vaiva yritellä mennä käytä-mään
omankäden oikeuta.
No, mitäpäs siinä. ; Tiesimme van­hastaan
marjapaikatja niin p^timr
me: raennäänpoijriirriaan ma^ kai
-isäntäkin sitten. jo vsflhen: mennessä.
. /kotiuttiu, että'saadaan kahvit; MeiOa
- kyllä oli evästä tsäoai^nnankin^^^A^^^
-ralle, mutta ei ollut kahvipannua^- ei
kuppeja eikä yhtään lusikkaa^
. "Ei^.päätteU Martha, ''kyllä mei­dän
nyt täytyy saada jo kahvit", ja
niin he Elvin kanssa painuivat talon
pihaan tekemään tarkastuksen olisin
ko isäntä jo tullut. Vaan kohtalo oH
kova, ei niin hiiskaustakaan talossa.
Jo mekin Hilman kanssa riensim­me
paikalle ja niin sitten pantiin
kaikki viisaat päät yhteen, sillä kah­vitta
ei voi olla, ei, ennen vaikka
marjoitta.
"Ahaa", huudahti Hilma, **'minun
marja-astia on ihan ehjä!" Ei siinä
siekailtu. Pian loimusi iloinen tuli
pihassa olevassa rikkinäisessä keitto-uunissa
ja marjamiehet — tai eihän
siinä ollut miehiä kuin yksi, siis me
naiset ja mies oltiin vahdissa milloin
kahvi kiehuu.
"Jaa, mutta mistäs sitä ryypi-tään?"
Joku ehdotti, että tehdään tuohes­ta
kup{>eja.
" E i " , sanoi toinen, ^'juodaan kai­kin
pannun reunasta."
" E i vetele", sanoi vanhin joukos­ta,
"onhan meillä kermapullot. Pan-,
' naan kermat pannuun ja siitä saa­daan
pullot, kyllä siitä juo."
".\haal" huudahti Martha. " M i -
nullapa on pieni purkki, jossa on so­keria!"
Ja niin sisällys paperille.
Ainoalle miehenpuolelle löydettiin
leveänlainen kuppi järven rannasta,
vaan Elvi ja Hilma oli vielä ilman.
Taas tuli pelastus. Elvillä oli pikku
nokare voita pienessä" lasipurkissa,
joka visusti kaaviloitiin vahapaperil-le,
mutta Hilma-rukan kerma oli pul­lossa
hapannut ja nyt ei ollut mitään
pelastusta, sillä hän lupasi viedä ker­man
takaisin puotiin. Siis ei autta-maisuistaan
yleisön edessä. Sellai­nen
suuteleminen japanilaisella näyt­tämöllä
on hyljättävää ja häpeällis­tä."
Arvostelija ruoski myös naisten
magazineja ia englanninkielisiä seu-rustelutapoja
neuvovia kirjoja, joissa
vaivaudutaan selittämään suutele­mista
ia rakastelua. "Täytjy ihnie-tellä,
mitä on mielessä moisten kir­joittajilla!"
nut muu kuin odottaa,; että tulee
törppö joltakin tyhjäksi. Lusikan
virkaa sai pitää suurenlainen puupa­likka,
vaikka ei se meidjui^tpisten
kahvikuppiin mahtunutkaan, mutta
mahtuipa ajurin kuppiin. Niin sitä
kahvaa hölpittiin suurella nautinnol­la.
Tuntui kuin ei koskaan olisi saa­nut
niin hyvää kahvia eikä hienoa.
tarjoilua.
Kun oli kyllin levätty, alettiin taas
valmistella lähtöä uusille jnJarjamail-le.
Elvi vetäsi jalkaansa leveälahkei-set
ansiohousut, joissa oli vielä jälel-lä
useita tervatehtaan merkkejä, ja
lisäksi niin mahdottomat kumiken­gät,
että toiset auton perässä istujat
valittelivat Elvin kenkien vievän
kaiken tilan.
Martha oli ottanut liian pienen
marja-astian ja hän halusi mahtavas­ti
näyttää miehelleen kotiin naertnessä
'juurta marjojen saalista, etenkin sen- .
tähden kun mies oli tiedustellut hä­nen
lähtiessään, että -''onko varinaj
ettei sinulla vaan ole rahaa mukana;
jos smulla on astia., täyniiäj niiji lie
" ovat ostettuja." Sksi hän nyt halusi"
näyttää täffeepaili^^
niöä iroukfeia vieläv ehemj^in^ j o -
hän äkkäsi farmarin ;piha3sa sunx%n?
Jäisen padan, mutta kim hän sitä tar-
; kasteli, ei siinä ollutkaan kiiint^^^
nen puoli pohjasta jal^ä.' Vaan siL-henkin
krftsittiin konsti, pohja pai­kattiin
paperilla ja min oltun:^ten
valmiita lähtemään toisille markki­noille.
Ensin sentään kiiteltiin ta­lon
isäntää vieraanvaraisuudesta, ei
tosin suullisesti vaan kirjeellä, joka
pistettiin oven väliin/ — Lienee kai
hän sen jo sieltä korjannut ja var­maan
pahoitellut, kun sattui niin ko­va
onni, etä tällaiset harvinaiset vie­raat
tulivat silloin kun heitä vähim­min
oli odotellut..
Tulomatkalla poikettiin, monissa
paikoissa ja löytyihän se jo hyväkin
marjapaikka, mutta njrt oli poimi­minen
jätettävä, sillä pimeys peitti
kohta koko tienoon; ja kun meidän
vanhalla ChrysleriUa on hyvin hei­kot
silmät, niin oli parasta hämytun-nilla
körötellä kotiin.
Sanon vain vieläkin, että kyllä
marjojen poiminta olisi hauskaa/
mutta hauskuus on kaukana kun seu­raavana
aamuna pitäisi itseään ku­marrella,
niin voihka pääsee. E n sen­tään
tiedä, miten kävi toisille, mutta
sellainen tap>ahtui ainakin minulle.
T Y Y N E ALINA.
VAI.X oikeuden maassa on rauhaa
ja mahdollisuus -
etsiä onnea lauhaa .
ja elämä uus'.
MrSTAN MARKETLN toimin­nasta
Yhdysvalloissa julkaisi Satur-day
Evening Post äskettäin kuvasar­jan
osoittaen, että ne käyttävät ra- .
hastusaseminaan jopa hautaustoimis­tojakin,
joihin kansan huomio kaik­kein
vähimmin käänty\'. Niissä on
rahastettu kaikki paistinliha, — Eräs
hautaustoimiston omistajaan kerto^
nut ansainneensa täten huimaavia
voittoja.
SUOMEN hallituksen ar\'ellaan
lähiaikoina pyytävän Ruotsilta suur­ta,
mahdollisesfi $75,000,000 lainaa.
Asiasta on jo käyty keskusteluja hal­litusten
välillä, mutta virallisiin toi­menpiteisiin
el ole vielä ryhdytty.
- Ovatko kaikki ihmiset
pahoja? Tällaiseen kysymykseen oli
Irja saanut aiheen jostain tapaukses­ta
toveripiirissään, jossa joku toveri
; oli keinottelemalla sivuuttanut Ir­jan.
Setä. katsahti Irjaan silmälasiensa
ylitse ja sanoi:'
. En minä tiedä, minkälaisia ne
hyvät ihmiset ovat, enkä myöskään
tunne todella pahoja ihmisiä. Mitä
sinä tarkoitat pahalla ihmisellä?
— No eivätkö sellaiset ihmiset si­nun
mielestäsi ole pahoja, jotKa kat­sovat
vain omaa etuansa ja ovat niin
hirveän itsekkäitä? — Ii^a jatkoi
vielä kauan selittelsritään siitä, miten
itsekkäät ihmiset ovat pahoja ja in­hottavia.
Lopuksi setä vastasi:
— Niin, kuules Irja. Minä en to­della
tiedä, onko ittekkyys h3n?e vai
pahe. Enkä tiedä sitäkään, onko o i ­kein
vai väärin käyttää kyynärpäi-täänkin
eteenpäin pyrkiessään. •
: Äsh, setä! Sinä lasket taas
.'leikkiä! V- ' y ' ' -_
• -— ,En suinkaan! Minä ajattelen
tällä kerralla omia - kottUitovereitam. -
; Niiden^ joufeissax^^ ei-iräit
suinkaan i S l ^ ^ '
alittuivat toyereitaaiJtuöjöeafe^^ Ja Isiini
titfeh^ä^Jissä ja; j ^^
saan^ milloin heillä joti^inv jäeittävaa
olL Mlili^ öJi; myösldn t<^
pitivät kaikki, tiedot visusti ominaan,
koettivat aina. ajaa^viain omaa etu­jaan
ja, jos heillä joskus oli jotain
"hyvää", niin piilottivat he sen v i ­susti
saadakseen yksin nauttia kaik­ki.
— Koetapas nyt arvata, miten
heidän on elmässä kä3myt.
-—Mistä mina sen osaisin arvata,
sanoi Irja nyrpeänä. — Minuh mie­lestäni
niistä itsekkäistä pojista on
tullut pahoja ihmisiä, koronkiskurei-ta
ja vaikka varkaita, mutta niistä,
hyväntahtoisista pojista hyviä ihmi-
.yä.
— Niin minunkiri mielestäni olisi
pitänyt tapahtua, sanoi setä. — Mut­ta
nyt on käynyt melkein päinvas­toin.
Ne itsekkäät pojat, ne ovat
osanneet katsoa elämässäkin eteen­sä.
Itsekkyys on kannustanut heitä
tekemään ahkerasti työtä, häikäile-mättömyyddlääh
ovat he voineet
koota jopa suuriakin omaisuuksia ja
nyt he kuuluvat yhteiskunnan pinta­kerroksiin.
Nyt he voivat, kun heil­lä
on" varoja ja h3rvä asema, ottaa
osaa yleishyödylliseen toimintaan,
jopa harrastaa hyväntekeväisyyttä­kin,
sillä sellaiseenkin pakottaa heitä
itsekkyys. Hyväntekeväisyys ja yh­teishyödyllinen
toiminta lisäävät hei­dän
ar\-oansa - kansalaisten silmissä,
ja niin he uhraavat arkaansa ja raho-jansakin
sellaiseen. — Mutta jos tar­kastan
niiden epäitsekkäitten poikien
joukkoa, niin heidän aikaansaannok­sensa,
ainakin arkipäiväisiä m i t ­toja
käyttäen,, ovat sangen vähäiset.
He ovat koko elämänsä auttaneet
vain muita, he ovat nuoruudesta läh-tieui
tuhlanneet voimiansa kaikenlai­siin
ihanteellisiin yrityksiin. Heidän
elämänsä on heille itselleen ollut kyl­lä
rikasta, sillä he ovat ajaneet takaa
aina kauniita ja ihania unikuvia,
mutta ovatko he sittenkään olleet hy­viä
ihmi.siä, sitä en osaa sanoa. Mo­net
heistä nyt, kun heidän pitäisi elää
jo, pitkän tj^öajan-jälkeen, vakavalla
taloudellisella pohjalla, ovat köyhyy­den
partaalla, sillä he eivät ole osan­neet
kätkeä hankkimaansa "hjrväa"
ja nauttia siitä .vain yksikseen, >aan
^ Olmvidä poikanen silloin
kuri kylillä iästelin,
... kesaöisittja myöbään illoin
tyUölöitäkin katselin.
l^iin kuljin ma yksinäni
maaMtifta ja keräsin
kiyeroisia taskuihini,
joilla tikkfoja kivitin.
Ja kun tanssilavalle tulin
niin kttiskeita kuuntelin,
tyttöjen perässä kulin
ja seassa tungeksin.
Yksi tyttö — ei ollut ruma,
vaikka vanttera varreltaan,
ihan jarmarinnamme kuva
huiski leveissä lanteissaan.
Oli maailman koulua käynyt,
tunsi konstit sen kaikkineen,
vaan ei ollut vielä löynnyt
sydänkäpyä itselleen.
HtmtäMtJu^
salavihkaa-r-^ hän-huomasi
)a-sanoi: 'äs-rmkaanr
: jä^.k&^em tarrasi.
r ,Nnh^^iehiQ3mtrK(usä^^
-B^-kuiskMlH^S^fTiithdotko tulia
Jemmenf$ik'^in: kanssani?''
Tultkmmana^
tunsin tukttlanrhurmion,^
minä t(utum pettäjääni
ja kuiskutin tolkuton:
"OiVllayälä muista kuoli,
elä yksin vain minulle,
- me emmehän nälkään kuole,
limput säästelen sinulle.
Silkkihuivin ma sulle ostan,
jossa hempsut on kullasta,
ylemmäksi. ma sinut nostan
piikajlikkojen nollasta.
KiiUokengc^tkin jalkoihisi,
^ silkkitantttthun sun puetan,
kultasormukset sormikisi —
sitten pappilaan kuletan.
Lasiftelminkin kaulasi -peitin,
^ kamarisikin niin koristan
ja kurnaalipiimät ma heitän
sikojen karsinahan . . ."
-Tunsin siinä jo, tyttö hytki,
kuulin namunkin räinäkän,
istuessani sylityksin
, kanssa kamalan pettäjän.
Hän nikkasi toisille silmää —
huumassanikin huomasin —
kun sanoin "kurnadlipiim.(hi
• meillä ei panna tuoppikin".
"Ootko poika sä ihan pöllö,
kun et ymmärrä yhtään, et,
sinun koiishan on vain tölli,
milläs kihlojajtstelet.
Mene maata vierelle veikon
ja aamulla paimeneen,
pukusikin on niinkuin peikon —
mitä moisella sulholla teen!"
Takamuksiini hiukan potkas:
''Vieläkös vahtailetf
Pyyhi ensin kuivaksi nckkas
kun [likkoja jahtaUetr
PAARL
• • -j
oyat jakaneet kaiken lähimmäif !-
leen. Ja nyt, kun he ovat vanhoja,
tuntevat he itsekin itsensä köyhiksi,