Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 21, 1936

              I";:: ?
I.
'Sivu a LAUANTAINA M A R R A S K U U N 21 PÄIVÄ'Ä
av
MUODIN MUKAAN
Kirj, M. L.
Jos on kaukana ystäväsi^
oma kulta; tai armaasi,
häntä muistellen yksinäsi
viihdyt omamkin seuraasi.
Hän^ä muistellen^ hetket vierii
kuluu tunnissa: päivä, yö. V
Kauas tuskat ja murheet kierii
kun on muistoilla mielityö. .
A atos kehräten kultalankaa
kutoo katmeimman "onnelan".
Kaihon kehrästä kuuUavampaa
ilman ylle luo suudelman.
Kastehelminä pihamaallaan
kyynelkarpalo kimmeltää.
Loistaa aurinko ihanimillaan
toraUutkin unhoon jää.
Siis on kaiho sun ystäväsi,
paras toveri kun yksin jäät.
Sille uskoa saat ikäväsi,
kohta auringon nousun näät.
Kirj. Aune
Tarinan keMUäminm
K I R J . HELMI L A I T I N EN
ULKONAISIA seikkoja, pieniä
sattumia silmälläpitäen voi kehittää
pitkiäkin tarinoita. Sellaisia seik­koja
voi sattua tiellemme yht'äkkiä ja
ne voivat herättää meissä luomisvoi­man.
Tulee ottaa huomioon, että ei voi
syntyä mielenkiintoista tarinaa, jos
luomisvoima lepää uinumistilassa.
Mutta sen herättyä ei meidän tarvitse
rasittaa aivojamme, vaan tarina ke­hittyy
silloin ihan kuin itsestään.
Luomisvoima on ihmeellinen. Il­man
sitä ei meidän järkemme yksin
voi riittää läpäisemään työmme kun­toisuutta.
On suoranaista järjen ja
aivojen vai\Tiamista, jos koetamme
yksin niiden avulla kehittää vaikka­pa
pienenkin tarinan. Silloin se,
minkä olemme saaneet aikaan, on
suorastaan pakotettu, repimällä irti
revittyä, se on aivojemme hirveän
työskentelyn tulos, joka ei miellytä
meitä itseämmekään. Tarinasta uh­kuu
mielikuvituksen puute, se tuntuu
köyhältä, jos se vain on yksistään
järjen aikaansaama. Vasta silloin
Aioimme nauttia työmme kuntoisuu­desta,
kun luomis\^ima on valloitta­nut
koko olemuksemme ja sen pe­rusteella
olemme työhömme syven-tjiieet.
On luonnollista, että luomisvoima
ei v\^i olla N-almlla joka aika, eikä
etenkään liikarasituksesta kär5i\^ssä
ruumiillisen työn tekijässä. Se olisi
mahdotonta. Mutta jonkun ajan ku­luttua
se palaa ihmiseen uudelleen.
Luomis\Taiman ollessa uinumistilassa,
on mielentila hyvin arkista. Silloin
tuntee, että mikään ei voi antaa sel­laista
sysäystä, joka antaisi voimia
kynäilyn. Sisäinen minä on täynnä
mitä arkisinta arkea. Silloin liinuu
luomis\T>ima täydellisesti. Silloin
emme"saa "herätystä*- ilman tunnel­mallisia
tapahtumia. Heti tällaisten
tapahtumien jälkeen emme enää tun­ne
arkisuutta sisimmäs^mme. Vht'-
äkkiä näemme, että maailmassa on
paljon ihmeellistä j ä mainitsemisen ar­voista.
Siinä hetkessä uinuva luomis­voima
herää eloon; Se värittää kai­ken
ihmeelliesti. Silhjin ;Voi taas
tarttua kynään^ eivätkä aix^ot. tunne
ollenkaan väsymystä. vaan päinvas­toin.
Sen kautta -virkistyy koko i h -
jninas.
JE N N Y LIND heräsi erinomaisen
hyväntiiulisena. Ulkona oli i i r k a s,
selkeä ilma. Aurinko paistoi houkut­televasti
ikkunasta sisään.. Sekm vie­lä
. lisäsi hänen h5^äntuulisuuttaan.
Teki mieli syleillä koko maailmaa.
Jonkinlainen ilo kumpusi salatuista
lähteistä^ joita Jenny ei voinut lähem­min
tutkia.. Siitä todellakin oK ku­lunut
aik^a,.viikkoja^ kuukausia kun
M n o n ollut nain iloinen,"
Kevyt - huokaus kohosi Jennyn rin­nasta
hänen katsellessaan ulos ikku­nasta
kesäiseen luontoon. Hänen
isänsä kuoli äkkiä sydänhalvaiikseen
ja heidän täytyi hävittää pieni, kaunis
kotinsa. Syvä suru isän kuolemasta
oli kokonaan murtaa äidin.
Mutta raskainkin suru lievenee Vä­hitellen.
Äiti tointui sairaudestaan.
Hän, Jenny, onnistui saamaan uuden
työpaikan täällä T : n kaupungissa,
jonne he sitten äidin kanssa- muutti-vatkin
asumaan.
"Jenny, Jenny! .aamiainen on val­mis",
huuteli rouva Lind, keskeyt­täen
tyttärensä ajatukset. Hän i l ­maantui
ovelle, huulillaan lempeä hy­my,
katsellessaan tytärtään.
''Höomenta äiti, minä tulen heti^',
laverteli Jenny, ottaen äitiään kaulas­ta
kiinni. He olivat kuin yksi sielu,
hellin sitein toisiinsa kiint)nieet. I l ­man
tyttärensä hellää huolenpitoa ei
äiti olisi jaksanut nousta sairasvuo-teelta;
Hän oH aina pitänyt paljon
lapsestaan, mutta n j t hän piti vielä
enemmän. Oli minkä \^ioksi kannat­ti
elää, jakaa ilonsa ja surunsa.
Heti aamiaisen syötyään kiirehti
Jenny työhönsä. Kadulle päästyään
hän V käveli reippaasti ja notkeasti.
Raitiovaunussa oli tungosta ja hän
joutui takasillalle seisomaan. Tungos
kävi yhä pahemmaksi. Nyt huomasi
Jenny, kuinka eräs tuntematon mies
Airasi hänelle tilaa, että hän välttjrisi
kovalta puserrukselta. Jenny kään­tyi
ja katsoi hy\'äntekijänsä tummiin
ja loistaviin silmiin. Hämillään
käänsivät he kumpikin katseensa pois.
Seuraavalla pysäkillä poistui Jeimy
vaunusta. .
"Tuntematon mies', Tuure Kal­lio
katseli hymyillen poistuvan tytön
perään. Samassa kuin vaunu nytkäh­ti
liikkeelle, huomasi Tuure hätkäh­täen
jotain. Lattialla seinän vieressä
oH naisen käsilaukku. Juuri saman­laisen
hän oli hetki sitten nähnyt pil­kistävän
esiin tytön päällystakin tas­kusta.
Olisikohan käsilaukku solah­tanut
hänen taskustaan lattialle?
Nopeasti Tuure nosti käsilaukun
lattialta ja solutti sen taskuunsa. Nyt
hän ehkä pääsee tutustumaan tuo­hon
loistavasilmäiseen tyttöön, jonka
läheisyys äsken tuntui niin hj^^tä.
Tultuaan rnääräpysäkilleen, laskeu­tui
Tuure vaunusta ja suuntasi kul­kunsa
lähimpään kahvilaan. Siellä
hän alkoi tutkia laukun sisältöä. Se
oli välttämätöntä, jos mieli saada sel-
\ille laukun omistajatar. Siinä oli
ensiksikin peili ja kampa, sekä paljon
muita naiselle välttämättömiä esinei­t
ä , - ^ pieni setelitukko ja pientä ra­haa.
Laukun toisessa osastossa o l i
kirje, jossa oli nimi ja osoite.
"JennyLind!'pääsikewthuudah­dus
Tuuren huulilta Tjfttöbän on
hänen, A^anha kirjeenvaihtotON-erinsa!
Onko tyttö nyt muuttanut tänne?
Nykyään ei Tuure olekaan saanut hä­neltä^
kitjdta. No, niin, njrt ei siis
muuta^uinstmmittaa käsilaukku oi-keaHe.
emistajaHeen!
Kiireesti nousi Tuure ja lähti kau­pungille
asioilleen. N^e toimitettuaan
Hän asteli pitkin Kirkkokatua. Sii­nähän
se onkin kyseessäoleva talo
numeroineen. *
"Asuuko neiti Jenny Lind t ä s ^ ?"
kysyi hän.
"Kyllä, mutta nyt hän on ulkona",
vastasi ystä^^lisesti ovelle tullut
naishenkilö. "Mutta minä olen hänen >
äitinsä", lisäsi hän samalla,
"Anteeksi rouva Lind, että häirit^
sen. Tässä olisi käsilaukku, jonka
neiti pudotti. raitiovaunuun", sanoi:
Tuure ojentaen samalla laukun rouva
Lindille.
"Oi kiitoksia paljon! Miten Jen­ny
on niin huolimaton? Vielä kiitos
ystävällisestä avustanne!"
" E i se mitään, hyvästi!" Tuure ku­marsi
kohteliaasti ja lähti mieli ke­vyenä.
Nyt hän pääsee tutustumaan
ehkä lähemmin tyttöön, vaikka johan
he ovat hyvinkin tuttavia — kirjeelli­sesti.
Ei, mutta hän ei heti esitäkään
itseään tytölle. On parempi salaa
seurata häntä — sitten jos ^—päätteli
Tuure kotiinsa päästyään.
' Jenny oli hyvin pahoilla mielin,
kun työpaikkaansa tultuaan huoma­si
kadottaneensa käsilaukkunsa ra­hoineen
päivineen. Eihän se- tosin
mikään suuri summa ollut, mutta hä­nelle,
Jennylle, sekin tiesi jo koko
omaisuutta. Entäs se tummasilmäi-nen
siellä vaunussa? Tuskinpa vaan. ,
Se tunne oli hetkellinen . . .
Muistui siinä päivän pitkään mie­leen
se vanha kirjeenvaihtotoverikin,
^lielellään Jenny olisi kirjoittanut hä­nelle,
mutta eihän hän mitenkään voi­nut
nyt, kun asuu näin lähellä, sa­massa
kaupungissa. Kyllä elämä on
nurjaa, kun se sen puolensa kääntää,
7a aamulla kaikki tuntui niin hyvältä,
huokasi Jenny.
Jennyn hämmästyksellä ei ollut ra­joja,
kun hän iltasella kotiin pääs­tyään
huomasi käsilaukkunsa huo­neensa
pöydällä.
"Älähän nyt tyttöseni, kun sanon",
kertoi äiti. "Eräs nuori mies sen aa­mupäivällä
toi. sanoi sinun pudot­taneen
sen vaunuun.'
"Voiko se olla mahdollista? Se on
hän, eräs tummasilmäinen.Ei Jen­ny
osannut muuta sanoa.
.Aika kuluu hiljalleen. Saapuu syk­sy,
ilmat muuttuvat koleiksi ja kyl­memmiksi.
Jenny kulkee edelleenkin
joka aamu työpaikkaansa raitiovau­nua
käyttäen. Sattuu usein, että hän,
tummasilmäinen, tulee samaan vau­nuun.
Erään kerran Jennjm ollessa
äitinsä kanssa kaupungilla, tuli mies
vastaan kadulla. Silloin hän hymyili,
lakkiaan nostaen. Jeimystä tuntui
siltä kuin mies seuraisi häntä s a l a a . .,
Oli
eräs lauantairilta. Jenny oli
saanet kutsun mennä vierailulle erään
työtoverinsa, E l l i KaUion koUin. Min­kähänlainen
veli Ellillä lienee? Haus­ka
nuori mies, niin oli E l l i sanonut.
Kaiho—se on tuttu nimi. Mutta asun-,,
to ei ole samalla kadulla kuin hänen
vanhan kirjeenvaihtotoverinsa.
,^ Jenny pukeutui huolellisesti ja läh­ti
sitten keveästi kävellä sipsutellen
kadulle. ElUn koti sijaitsi kahden ka-tuvälin
päässä Jennyn asunnosta.
Tuossahan se rakennus jo onkin. Jen­ny
koputti ulko-oveen.
''HvA^ä iltaa Jenny, tervetuloa
kotiini!" soi Ellin kirkas ääni eteisesi
sä. ''Tässä on minun äitimuorini, ve­lipoika
tule pian, hän on pukeutumas--
"Bahy" virtahepo: ^'Äiti, minä ha-luan^
myöskin saada huulipunapuikon!"
sa", puheli Elli vieraaltaan päällys-'
vaatteita pois auttaessaan.
Jenny syventyi heti yilkkaasecH
keskusteluun rouva Kallion kanssa^
Hän mieltyi heti tuohon herttaiseen
vanhukseen. Sitten l ä h t i rouva Kal­lio
keittiön puolelle ja E l l i etsi valo^
kuva-albumin esille.
E l l i , kuka on tämä mies tässä
kuvassa?" Siinä oli tosiaan se "eräs
tummasilmäinen".
" N i i n mitä neiti sanoi?" kuului ou­to
miehen ääni Jennyn vierestä.
" Jenny "kääntyi äkisti ja jäi katso­maan
sitä samaa tummasilmäistä, jo­ka
niin kummallisella tavalla oli as­tunut
hänen~ elämäänsä. Hän ei ol­lut
huomannut, milloin mies oli astu­nut
huoneeseen, eikä myöskään Ellin
katoamista.
"Oo, niin, Kallio - — E l l i n veli",
esitteli mies itsensä. "Mehän olem­me
jo ennenkin tavanneet toisemme*',
lisäsi mies ja hänen silmissään leikki
veitikka.
" N i i n kyllä", myönsi Jenny, kun
hän oli selvinnyt ensi hämmästyk­sestään.
Lopulta katosi kummaltakin kielen
kankeus ja he alkoivat vilkkaasti pu­hella
keskenään.
E l l i astui naurussa suin huonecr
seen. Hän itse oli järjestänyt tämän
pienen yllätyksen. Niin, olihan Elli
täysin selvillä velipojan tuumista, kun
oli salaa lukenut ne ku-jeet. Ja nyt
kun Jenny tuli samaan työpaikkaan
kuin hän, niin heti hän tunsi Jennyn
samaksi. Eikä Elli muuta toivonut­kaan
kuin että nuo kaksi kerran löy­täisivät
toisensa.
"No niin, varmaankin te olette jo
esitelleet itsenne toisillenne. Minä
sentään luulen, että te olette van­hastaan
tuttavat k e s k . . . " Elli kes­keytti
äkkiä sUlä hän huomasi vel­jensä
ankaran katseen. ,
"Olemme nähneet joskus toisemme
raitiovaunussa, mutta en tiennyt, et­tä
hän on veljesi", sanoi Jenny. Hän­tä
alkoi ihmetyttää Ellin salaperäinen
puhe j a hymyily. Olisikohan sitten­kin
. . .?
Vielä samana iltana myöhemmin,'
kun Tuure saattoi häntä kotiin, sai
Jenny tietää, että Tuure oli hänen
entinen kirjeenvaihtotoverinsa.
" N i i n , Jenny! En uskaltanut heti
itseäni esittää sinuUe. Luulin, että
smä et väUtä jatkaa tuttavuuttamme.
Miium toivoni-kuitenkin olisi,^ että
saisin edelleenkin; olla seurassasi, ^yai
mitä Jenny ? Onko toivomukseni liian
rohkea?"
" E i , Tuure", vastasi Jenny hiljaa.
He^oUvattuUeet Jennyn kotiportin
luo. Jenny seisöi nojaten p^^^
leen. Hänestä tuntui, että hän haluai­si
ama olla näin Tuuren luona, Jenny
oli aina pitänyt niistä pitkistä kirjeis­tä,
joita mies oli kirjoitfiUut. Mutta
nyt se tunne oli paljon suurempi —
todellisempi.
Kuu-ukko pilkisti pilven raosta,
mutta kätkeytyi jälleen sankan pU^j'
verhon taakse, huulillaan oli leikil­linen
hymy kiriskatessaam
"Oi noita onnellisia 4famislapäi3.
•ii
KE]
rä
nenä
01
äiti j
rasi i
joutu
miste
huuU
ja us
niuut
tia kc
Ail^
voi h
sinise
ja vai
vun.
ihailla
•Ki
vilan
lisäsiv
yhteyt
' Tod
laan ti
ta här
lossa,
pien jj
Ensi
nut te
Mutta
isäntä
kohtalc
koisesti
jäiseen
Xiin
Antti,
oli här
maan, ]
maan v
kysyttii
huutola
Ei sii
tettyäär
mäyksei
että An
lan nuc
vain sar
Tuovi
mutta i
, mielihar
Kumma:
huoneesi
hiljaisuu
miaan ja
Häner
huomaar
siä. joita
leena An
Isäntä
nenkään,
tänytk;^
Antin; S
huostaan
talossa, j(
perinyt
'öiensam
vanut ja ^
Hän n
omaa poi
mis teken
teensaatti
siitä jo vi
alutta hä
langennut
vainh]
«inalleen.
ei ollut ko
vilan tytä
Hän ha
ta j a ral
omin käsii
pesän, joh
viemään,
nalle hän
sien kuluti
Ai-