Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 1, 1944

              neen ajatellen. , - ' ' häntä,* Johnia, "keskukseen'" erään
*^Mutta mitä Darlinesariob siitä?" lefkkitaistelun jälkeen. Silloin oli
«^Minun ja-DarUnen välit'ovat sei- joutuniit potilas lääkäriksi ja ''sisar"
vät. Hän antoi sormukseni- takai- potilaaksi. Nyt hän Uesi että tyttö
sin'\ vastasi poika iroonisesti. oli Grystal Scott! Mikä kummälli-
''Olen pahoillani^ sinä pidit hänes- ^en. sattuma! Mutta ennenkuin hän
tii paljon", sanoi äiti suudellen Joh- oli kerinnut sanoa mitään tytölle, oli
nia poskelle, aivan niinkuin silloin^ tämä jo poistunut huoneesta jättäen
kun hän oli vielä pieni ja oli loukan- hänet muistoihinsa,
nut itseään. . ^ - ^"^^ oli P P»*kä aika kun hän oli
"Hyvää yötä!" toivotti ihan. Äity nähnyt tyttöä, mutta hän oli varma
ei halunnut kiusata poikaansa-kysy" ettei kellään toisella voinut olla sa-niyksillään.
Hän näki että, asia oU^^
vielä liian arka kosketeltavaksi. Kun hoitajatar taas palasi, sanoi
* « * • V John vähän arkaillen:
Seuraavana aamuna, kun Jphn me- "Tuo hyvä sänitääri paarit — kot-ni
työhönsä niinkuin eiinfenkin,-näki tikärryt kelpaavat! Olen loukkaan-bän
heti Donin kasvoistäj että tämä tunuttais^^^^
oli saanut ylennyksen. Jbhtt^meni- Tyttö katsoi häneen ensin vähän
kili heti onnittelemaan entistä yistä- kunimaksuen ja John jo alkoi pelätä
väänsä ja tuo onnittelu tUli Vilpittö- että oli tehnyt virheen, mutta samas-inästä
sydämestä, sillä nyt-heidän ys^ sa hetkessä palasi myös tytön mie-täv>
7tensä välillä ei ollut, enää estei- leen vanha, ränsistynyt heinälato ja
tä. kottikärryt, jotka niin usein olivat
Opettajan villikko
Mutta kun konttoria levisi huhu
Donin ylennyksestä, näki Joltn heti
Därlinen käytöksestä, että hän aikoi
virittää ansarisa uudelleen sa;ädaks(&en
Donin lakaisin. Hänen täytyi -varoit­taa
Donia, sillä hän tiesi tämäii sy-däniessä
olevan heikoni paikan —
vaikka siitä olikin kulunut jö vuosia^
kun hän oli tältä Darlinen ryöstä­nyt.
- Mutta hän ei kerinnyt t<^ä sitä,'
kun noin viikkoa myöhemmin Don
tapasi hänet kadulla;
"Tiedätkö, John? Darline pyysi
minulta aiiteeksi — hän sanoi erehty­neensä
sinun suhteesi, sanoi purka­neensa
kihlauksen kanssasi — siksi
että oli huomannutkin rakastavansa
minua." -
"Mitäs siJhen saöpit?" Ikysyi John
henkeään pidättäen.
"Sanoin vain, että tuo järjen pil­kahdus
oli tapahtunut läan myöhään,
siliä viikko sitten vihittiin minut
maailman parhaaseen tyttöön l "
"Senkm umpisuul Miksi et ole
kertonut aikeistasiminulle?"
"Äläpäs luule että olisin ottanut
töistä "senssiä*' sinurf suhttesi, vaik-tehneet
paarien tehtävää.
"John! Oletko se sittenkin sinä!
- Mutta tällä kertaa sinun on pysyttä­vä
vuoteellasi etkä saakaan kärräyt-
. tää itseäsi minulla, niinkuin silloin
moneen eri kertaan yhden taistelun
aikana. Kulutin isäni kottikärryt pi­lalle
sinua laahatessani keskukseen —
etkä sinä koskaan tarjoutunut anta­maan
minulle ^ edes yhtä kyytiä!"
Tyttö nauroi muistaessaan nuo lap­suuden
taistelut.
"^Kom pääsen tästä ylös, niin annan
kyytiä armeijan ruskeassa kuorma-autossa*
•— heti ensimmäisellä iltalo­malla!?'
"Unohdat armeijan säännöt! Mei­dän
ei sallita seufustella • miriden
kuin upseerien •• kanssa. Sitä varten
olemmekin luutnantin arvöllal" vas­tasi
ty^ö alakuloisena;
"Sitten en halua parantua oiiea^
kaan — haluan olla täällä, että voin
näh<lä sinua joka päivä," naureskeli
John. "Äluuten minun täytyy yrit­tää
hankViä nuo upseerin nauhat, et­tä
voin maksaa sinuHe nuo Icyydrt!"
"^Siinä sinä joudutkin lujille — to­sin
et paljonkaan lujemmalle kuin ot-ka
eh syytä'sinua DaLrliifen suliteen: ti minun toisinaan niitä kottikärryjä
Han opetti läeitä möfempia tiinte- lykätessä, sinä olit iso pojan loppi jo
maannaisia!" silloin!"'
"Önnrtteien^ sinöa varihä- vei^o? "Mirtta jos en saisi noita upseerin
Oleö varmakin että öäädt v a l i t a a n - nauhoja . . . niin kun sota on voitet-non
tytön kokemustesi pertrsteelial" tu, tulen noutamaan sinua, en tosin
"Vartopäs kun tulet tuntenfiäan'
Stellan! Olen parantunut'täydM-sesti
Öarlmfeh lumoista ja tiedän et­ten
joudu niihin enää! Mtittä mi­käs
hitto sinut' vieraannutti Därli-nesta?"
kysyi h ä t f l o ^ s i IdfatraSn.
"Se oli vam pieni" erim[ieiiS3^s",
vastasi JohnväJin|)itaWättöniästi.
kottikärryillä — mutta . . ." John
muuttui totiseksi, nähdessään tytön
katseesta sen mitä oli odottanut nä­kevänsä
Öarlinen katseessa.
"Ihan tode^äko?" kysyi tyttö
kuiskaten.
"Ihan todella!" vastasi John .var­mana.
"Odotan tuota päivää vaikka lopun
John katseli sairashuoneen v-alköi- ikääni!" kuiskasi tyttö, ja John tiesi
sia seiniä päivästä toiseen. Hän oli sen olevan toden. Hän näki tytön
ollut tuskin kolmea-kuukianttaafm-^i- katseessa rakkauden, joka oli ollut
kun hän säirasttil. 'Päivät ve^ siinä noilta lapsuusvuosilta astij väik­kyivät
nim pitkiksi ja hän toivoi et- ^än ei ollut sitä tiennyt,
tä pfarantuisi pian 'ja pääsisi tdiäten Grystal kääntyi pois järkytettynä,
joukkoon kasartorlle," mutta hetkeä myöhemmin oli hän taas
Han oli tavalUsta alakulöisöftmalJa sama hymyilevä hoitajatar kuin en-tuulella,
kun saitaanhöit^tar astui nenkin. . .
sisään. ; Nyt ei Johnilla ollut enää kiirettä
Tytössä tuntui olevan jotain niin parantua, mutta hän ei voinut sille
tuttua, että John ei voinut irroittäa nntään, kun hänet lähetettiin takaisin
tästä katsettaan. Hän oli varma et- ' kasarmiin kolmea päivää myöhem-
^öli näTinyt tämän jossain ennenkin, mi"- ^ " « a tuskin kukaan on siu-
Mutta tyttöTcään ei näyttänyt tunte- nannut sairastumistaan sen enemmän
van häntä, vaan hymyili tuolla tu- kuin hän, sillä'siitä seurauksena on
tunomaisella tavalla, jolla kohdellaan oUuV nuö pienet siniset kirjeet, joita
•^Jkkia tuntemattomia, .joiden kans- sotilaat niin hartaasti odottavat hei-
15.
Lahja oli pahalla tuulella, vaikka
ulkona puut puhkesivat lehtiin ja
Tauno oli luvannut ottaa hänet mu-kaainsa
Tanskaan, jonne hän aikoi
kuukauden kestävälle opintoretkelle.
Kustantaja oli kohteliaasti, mutta
varmasti kieltäytynyt julkaisemasta
hänen romaaniaan. Siinä oli tarpeeksi
syytä pahaan tuuleen ja myrtjmee-i
seen mieleen.
Tipnli pii puolestaan hyvällä tuu­lella.
Ei hän iloinmrt Lahjan petty­myksestä.
Niin ilkeä hän ei ollut.
Siitä hän vain oli mielissään, että
Lahja oli saanut uuden puheenaiheen
ja antoi olla hänen asiansa repos­telematta.
Väärinymmärretty kirjailija selvit­teli
Tipulille, rnillaisia despootteja
kustantajat ovat ja miten he katso­vat
omaa etuaan.
"Mitä aiot tehdä käsikirjoituksel­lesi?"
kysyi Tipuli.
"Vien sen toiselle kustantajalle, jo­ka
ymmärtää minua paremmin."
"Tiedätkö, olen aina ku\atellut, et­tä
kustantaja on hirveän epäkohtelias,
vanha äijä, jonka luokse saa kuukau­den
ajan vartoa puheillepääsyä ja jo­ka
sitten syö täi ainakin nujertaa
maahan aloittelevan kynäsankarin.
Vasta kun on saanut viiden, kuuden
etevän kirjailijan suosiollisen lausun­non
teoksestaan, ottaa hän sen kus-tantäaks^
n."
"Jöis tuollainen suositus tarvittai­siin,
niin hyvin vähän uusia kirjaili­joita
silloin itestyisi."
"Niin ehkä vähemmän, mutta sitä
parempia."
"J^ä et ymmärrä, mikä kirjailija
on parempi, mikä huonompi.- Sellai­selta
ihmiseltä, joka voi p i t ^ kirja­hyllyllään
rinnatusten 'Seitsemän"
Veljestä- ja «'Herrat pitävät vaaleave-risistä',
ei voi odottaa mitään ymmär­tämystä.
Suo anteeksi! Me taitei­lijat
olemme aina väärinynmnärretty-ja."
"Tai te ymmäriätte väärin taval­lisia
kuolevaisia."
; "CSi, sinä olet välisti yhtäkiusaHi-nen:
kuin Tauno."
"En oll«ikaa&. Minusta näet pää-
^helposti eroon."
Tipuli lähti ulos.
"Mitähän, jos minäkin yrittäisin?"
vlähteH 2^jatus hänen mieles^um.-"Mi­täs,
jos veisin kirjoitukseni minäkin'
kustantajalle? Luultavasti saan skn
takaisin kuten Lahjakin, nnitta se
antaisi ajatuksillem uutta työtä» Se-estäisi
niitä aina askartelemasta Y l i -
ukon naimatarjouksen valo- ja varjo­puolissa,"
Punnittuaan a^aa puolin ja toisin
hän päätti yrittää onneaan. Hän nae»
ni kotiin-- Lipaston, laatikosta ilmes­tyi
paksu pinkka tiheään kirjoitettua-paperia.
'^Mutta, sehän on totta. Tällä lap­sella
ei ole vielä nimeä.^' Hän oli-kirjoittanut
huvikseen, ajattelematta
koskaan erikoista" nimeä huvilleen.
Mietitttyään hetkisen hän. tarttui ky- .
nään ja kirjoitti: "Liian kauniin mie­hen
vaimo."
"Tulipa hänestä mykkylä tai mäk-kylä,
mutta kustantajalle raina sen
nyt kumminkin vien."
joudutaan tekemisiin,
'^^utta kun tyttö oli poistumassa
^"»neesta, huomasi John tytön
tuskin näkyvän arven, ttän
»uisti heti kuinka ttio arpi oU tuUut,
kun
liltään. Vaikka hänet onkin muutet­tu
palkasta toiseen, saapuvat nuo rak­kaat
kirjeet kasarmilta toiselle.
Vielä taistelun tuoksinassakin Af-riikan'rintärtialla
luki John moneen
tyttö oli kaatunut raahatessaan kertaan Crystalin kirjeet — ne muis­tuttivat
hänelle että jossain (tällä
kertaa Englannissa) on tyttö joka
odottaa sitä päivää, jolloin sota on
voitettu ja ammuttu viimeinen panos
ja voidaan sanoa "maassa rauKa
ja ihmisillä hyvä tahto".
"Entä jos se kelpaa julkaistavak>-
s i !"
^ "En usko sitä."
"Ajattele sentään sitäkin mahdolli­suutta!
Sitten sitä sanomalehdissä
ar\'ostellaan, repostellaai^, tutkitaan.
Hirveän viisaat miehet ja naiset late­levat
koko maailman nähtä\^ksi kaik^
ki kirjan puutteet ja virheet. SinS«
sa^t häs^etä sihnat päästäsi."
"Miitta minähän kätkej^djTi kaUi'
niisti salanimeai taa;"
"Salanimi! Raukkamafe^^^
"Sellaisia' raukkoja on paljon. Et'
haittaa, jos olen j^ksi heistä,"
Tipuli laittoi kirjansa siroon pa*
kettiin ja lähti. Hän oli jo melkein^
kustannusliikkeen luona, kun katuma'»
pää tapasi. Efön pyörähti rutosti ta*
kaisin. Olkoon sentään laatikossa ko*
ko kirja!
Pyöntäessään Tipuli törmää .päin*
ohikulkijaa,
"Ah, anteeksi, herra!"
Vanha mies, .vanhuuttaan kiiltää
vässä takissa, pysähtyi.
" E i hätää, pikku neiti! Jospa vain*
kaikkia töytäisyjä seuraisikin tuoUai*-
nen lämmittävä katse, niin helppoa o»
Iisi vaellus läpi elämän", sanoi van­hus.
•
Tipuli kääntyi verkalleen. Noin
olisi isäkin sanonut! Olipa tyttärestä
tullut pelkuri, pelkäsi arvostelevia sa^'
noja ja katseita, vaikka maailma oli'
niitä täpöesin täynnä: Täysvauhti,
Tipuli! Pörhötä villasi, karkaise si­susi,
mene! ^
Ja TipuH meni. '
16.
Itusrtannusliilde ei ole mikään jalo­peurain
luola. Kustantaja ei oli myös'
kynsiä hiova jalopeura, vaikka T i -
puHstaoli sellaiselta tuntunut pujah-taessaan
liikkeen isoon kivimuiuriin.'
Perin tyytyväisenä hän sieltä pöistuii
Kustantaja oli ollut kiltti ja ystäväl-
Imen setä eikä aikonut ollenkaan ham^
pailla, ei edes silmillä mestata Tipu-lia,
joka melkein häveten' jätti teke^
leensä hänen käsiini.
Nyt maistui elämä elämälle. MieH^
alkoi himoita uutta keväthattua: Hat*
tukauppojeai näyteakkunat^ H^srvät
öljyä tute«i.. Tipuli lankesi ja pä^
jahti puotiin.
(Huöml Tipulin- kukkarossa- oli'
neljä nikkelimarkkaa ja' kaksi raitio-'
lip|>Ua.)
Tipuli-neidin hatusta voi hyvällä*
syyllä sanoa, että'sen kukoistus oU jo»
aikoja sitten puhjennut kuorestaan;
Myyjättärien sihnä huomasi s«i httii]
He' päättivät tehdä- hyvän katfpän>
maalaisserkun kanssa. Huonot ja;'
huokeat.hatut tuotiin esilfe. TipuH?
koetti kylmäverisesti sutVoä^ ntitS^»
päähänsä, nnitta epäonnistut'täydel­lisesti.
Koko liikkeessä ei olfirt yh­tään
hattua, joka olisi mahttnmt^ hä­nen
päähänsä.
''Neidin täytyy leikkauttaa h^ufci;
sensa, niin sitten varmasti saatte so-»-
pivan hatun", ehdotti eräs myyjätärr'
" E i käy päinsä. Hattu pitää olla.
päätä varten, eikä pää hattua var­ten",
vastasi Tipuli ja hyvillä mielin
hän pujahti takaisin kadulle. Toiseen'
hattukauppaan hän ei enää uskalta­nut'mennä.
Jos tuollaisen kauhean.
koettelemisen jälkeen sattuisi löyty­mään
sopiva hattu, miten hän kehtaisi
tunnustaa; ctt^i hän voi sitä ostaa-kaan,
kun ei ole rahaa mukana.
Kukkakaupan akkunassa oli ihania
ruusuja. TipuH jäi niitä ihailemaan.
"Hyvällekö hlaisevat?" kysyi tut-